Uuden Anime-lehden numeroa on nyt pureskeltu pari viikkoa, ja kansa on puhunut. Sanallisessa palautteessa vanhaa toimituskuntaa kaipaillaan kovasti, ja noiden muutaman vanhan avustajan esiinnostaminen on tässä yhteydessä suoraan sanoen lähinnä naurettavaa.

Viime kerralla mainitsin jo siitä, miten ongelmallista tällaisessa tilanteessa olevalle kustantamolle on se, että otakukulttuurin kirjoittajapohja on niin kapea. Uusimmassa Anime-lehdessä oli yksitoista sivua juttuja vailla mainintaa kirjoittajista, ja monet spekuloivat niiden olevan vanhan toimituksen käsialaa. Näin ei kuitenkaan ole; ne ovat NEO-lehden numerossa 35 ilmestyneitä artikkeleita, lisenssillä ostettuja sellaisia.

Lehden tason lasku on varmasti vain tilapäinen, mutta jää nähtäväksi miten se tästä tokenee; lisenssijutuilla ei pitkälle pötkitä, ja saa nähdä mistä lehti saa uusia sisällöntuottajia. Uuden päätoimittajan linja on muokata lehteä kotimaakeskeisempään ja myös muille kuin otakuille lähestyttävään suuntaan, joten jää nähtäväksi millainen lopputuloksesta muodostuu.

Ensi viikonloppuna vierailen H-Townin Töölön luolassa katsomassa, mitä vanhasta lehdestä on pelastettavissa. Mutta jo sitä ennen kustantamoa on odottamassa varsin ikävä yllätys vyön alle… Koska sanotaanko vaikka näin: toimitusjohtaja Harri Mannisen epäilykset siitä, että Animen vanhan toimituksen joukkopaon syynä olivat suunnitelmat kilpailevan julkaisun perustamisesta eivät olleet lainkaan kaukaa haettuja. Eivät ollenkaan.

Mimiko Median julkaisema Japan Pop – tilattavissa ja levityksessä ensi viikolla. (Ei ainakaan vielä lehtipisteissä, mutta Fantasiapeleissä kyllä.) Lehteä tekemässä arvatkaa ketkä.

Avainsanat: Anime-lehti, H-Town, Japan Pop, Juha Wakonen, Mimiko Media, NEO

Peuta ja Tubbs olivat lavalla edustavia kuin mitkäkin. Ja vaikka heistä vain jälkimmäinen muistikin mainostaa sarjakuvaansa sen sisältämillä homoilla ette varmaankaan ole vielä unohtaneet edellisenkin osaavan sen homman.

Nuorten naispuolisten mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden BL-keskeisyys on ehtinyt aiheuttaa tietyissä piireissä jo kyllästymistäkin. Mutta eikö toisaalta ole hyvä asia, että osaa selkeästi suunnata työnsä tietylle kohderyhmälle? Silloinhan sarjakuvat saattavat jopa myydä, eivätkä ne jää kenellekään suuntaamattomiksi ja omaelämäkerrallisiksi villerantailuiksi, joita eivät loppujen lopuksi lue kuin sarjakuvaharrastajat.

Avainsanat: BL ja yaoi, Hokuto Manga, Kyuu Eturautti, Päivi Toikka, Petra Nordlund

Kirjailija ja käsikirjoittaja Neil Gaiman kävi hiljattain Japanissa Tähtisumua-romaaninsa elokuva-adaptaation tiimoilla. Siellä ollessaan hän kävi vierailulla Studio Ghiblillä, jonne hän oli saanut kutsun jo aikoja sitten; yllä olevassa kuvassa hän poseeraa Hayao Miyazakin ja Toshio Suzukin välissä. ANN piti asiaa uutisoimisen arvoisena.

Gaimanin yhteydet Ghibliin ulottuvat vuoteen 1999, jolloin hän oli vastuussa Mononoke Himen sovittamisesta englanniksi. Kyseessä on tosiaankin sovitus eikä puhdas käännös; ensimmäinen ajatukseni elokuvaa aikoinaan ensimmäistä kertaa katsoessani oli “kuka hitto nämä dubtitlet on säheltänyt?” Vaikka jotkut kriitikot kritisoivat tätä päätöstä on myönnettävä, että se auttaa Japanin historiaa ja mytologiaa tuntemattomia katsojia ymmärtämään elokuvaa paremmin. Tämä on yksi niitä harvoja positiivisia asioita, joita Ghiblin länsimainen levittäjä Disney elokuvalle soi. (Se toinen oli elokuvan täydellinen leikkaamattomuus. Ghiblillä muistettiin hyvin Nausicaan aikoinaan saama kohtelu, ja Disneyn levitysdiilin sopimisen aikoihin Suzuki lähettikin Disneylle katanan ja viestin “ei leikkauksia.” Miyazaki on myöntänyt tämän todeksi yhdessä harvoista haastatteluistaan – ja kannattaa muistaa, että katanat eivät ole mitään joutavia kapistuksia.)

Gaiman laitettiin vierailemaan myös meidokahvilassa. Koska hänen blogiaan lukevat kaikenlaiset hörhöt hän saikin pian seuraavanlaisen viestin:

Neil, Neil, Neil, Neil! Reading your blog can be so bloodly frustrating! What was your opinion of that Lolita restaurant? What do you, as a father of a young teenage daugther on the threshold of her maidenhood thinks of those young women exploiting the idea of pedophilia?

…Johon hän vastasi näin:

I’m not comfortable enough with the by-roads of Japanese pop culture to be able to say what exactly was going on in that place, but it didn’t seem to be about paedophilia, not in any way I understand the term. It seemed to be about a whole set of cultural cues that I wasn’t really able to read — the clientele were about 60/40 male to female, most of the men were the same age as the girls working there (early 20s), and I got the impression it was much more about the girls getting to exercise their fantasies of being maids, whatever maids were in this context, and the customers of both genders seemed to enjoy playing rock, paper, scissors with them. My opinion was one of, mostly, complete bafflement and bemusement, and I was there because the guide felt that, like the fish market and the Meiji Shrine and the modern art museum, going to one of the maid cafes was one of the unique things about Tokyo.

Mutta samasta syystä hän sai onneksi pian myös hieman valistuneemman viestin asiaa valaisemaan. Puh.

Avainsanat: Hayao Miyazaki, lolicon, maid, Prinsessa Mononoke, Studio Ghibli, Toshio Suzuki, Tuulen laakson Nausicaa

Antti-setä paljasti jokunen päivä sitten Sangatsun blogissa, että kustantamon seuraava shoujomanga paljastetaan viimeistään kolmannen Dream Kissin loppusivuilla. Bookplus on kuitenkin armoton: se näyttäisi olevan nimeltään Horoskooppimysteerit. Neliosaisuus ja Natsumi Andon mainitseminen tekijäksi paljastavat nimen takaa mangan nimeltä Juunikyuu de Tsukamaete, joka tunnetaan lännessä paremmin Tokyopopin käännösnimellä Zodiac P.I.

Sarja ei ole mitenkään ihmeellinen; se on Nakayoshissa julkaistu perustaikatyttösähellys, josta ei rasittavuutta puutu. Uutta ja erikoista siinä on lähinnä sen omaperäinen horoskooppi-idea, mutta siitäkään ei onnistuta kovin paljoa repimään. Sarjassa esiintyvä väkivalta tuskin kohottaa kulmakarvoja, mutta sen sijaan voisin hieman nyrpistellä päähenkilön tavalle joutua tuon tuostakin fiksun lapsuudenystäväpojan pelastamaksi. Kohdeyleisöön tämä kuitenkin uponnee mukisematta, jälleen kerran – toivottavasti vain kansi on lähempänä alkuperäistä kuin Tokyopopin versiota.

Sen sijaan pitäisin mielenkiintoisempana samassa blogikirjoituksessa mainittua “tämän vuoden merkittävintä uutista manga-alalla”, joka myöskin tullaan julkistamaan Dream Kiss kolmosen aikoihin. Spekuloinnit jylläävät valloillaan, mutta Death Note se ei kuulemma ainakaan vielä ole. Tiedä häntä sitten…

Avainsanat: Antti Valkama, Death Note, Dream Kiss, Horoskooppimysteerit, markettimanga, Nakayoshi, Sangatsu Manga, Tokyopop

TV1, YLEn kulttuuriohjelma K-rappu tänään kello 19.20:

“Japanilainen nuorisokulttuuri on viime vuosina vakiinnuttanut suosionsa myös Suomessa. Ensin suosioon nousivat japanilaiset piirroselokuvat, animet. Sitten olivat vuorossa sarjakuvat, mangat. Sitten saapui japanilainen rock-musiikki, J-rock ja erityisesti nuorten tyttöjen suosima roolipukeutuminen, cosplay.

Mistä japanilaisen nuorisokulttuurin nousussa on kysymys, sitä selvitellään K-rapun tämänviikkoisessa lähetyksessä.

K-Rapun vieraina ovat japanilaisen populaarikulttuurin leviämistä tutkiva dosentti Katja Valaskivi Tampereen yliopistolta sekä japanilaisen populaarikulttuurin yleisasiantutija Kyuu Eturautti.

Heidän lisäkseen lähetyksessä ovat mukana suomalainen manga-piirtäjä Petra Nordlund, jonka Cafe inspiration niminen tarina (sic) löytyy Otavan vastikään julkaisemasta, suomalaista mangaa sisältävästä albumista Hokuto Manga. Oma sanansa japanilaisen kulttuurin nykytilasta on sanottavana myös ohjaaja Goro Miyazakilla, jonka tuore animaatio Maameren tarinat saa meillä ensi-iltansa 28.9.”

Esiintyyköhän Kyuu Shessoomaru-cosplayssään vai bandana päässä? Vetoja otetaan vastaan.

Joka tapauksessa on positiivista, että asiaa käsitellään myös kulttuuriohjelmissa. Ilmeisesti tarkoituksena on käsitellä sitä, miten japanilaisen populaarikulttuurin harrastaminen on vaikuttanut lännessä tehtävään kulttuuriin, eli pseudomangaa; toivottavasti kuitenkin muutakin.

Muokkaus: Ja Shessoomaruhan se sieltä plopsahti, niinpä niin. Ohjelma oli varsin asiallinen ja asiapitoinen, olkoonkin että sekä haastattelijat ja haastateltavat olivat kuin seipäännielleitä – mutta ainakin kaikki vastaukset olivat etukäteen mietittyjä ja huolellisia. Ja mikään, minkä yllätysvieraana on Kainoliero ei voi olla kovin huono, eihän?

Miyazakilta kysytyt kysymykset olivat varsin peruskauraa, mutta harvoinpa tällaista Suomen TV:ssä näkee. Mitäköhän se, että ohjelman tekijät keskittyivät pitämään Ghiblin elokuvien suosion salaisuutena Japanin ulkopuolelle sijoittumista kertoo heistä?

Muokkaus 26.9: Ohjelman missanneet voivat katsoa sen Areenasta.

Keskustelussa on tuotu esille myös monia hyviä pointteja – Axa Sorjanen tosiaan näyttää sarjamurhaajalta. Seksin ja väkivallan sekä toisaalta “leikkimisen” korostaminen kertoo karua kieltään tekijöiden asenteesta, ja on totta että ohjelmaan olisi voinut ottaa aivan toisenlaisen lähestymistavan. Myös asiatietoja olisi voinut tarkistaa sekä julkaisumäärien että sen suhteen, ovatko lolita ja cosplay sama asia… (vihje: eivät.)

Toisaalta BL:n korostamisessa nuoren tekijän tuotannossa lienee kyse yhtä paljon tekijän kokemattomuudesta haastattelun antamisessa kuin tekijöiden asenteesta. Valitettavasti.

Avainsanat: BL ja yaoi, cosplay, Goro Miyazaki, Hokuto Manga, Kyuu Eturautti, Petra Nordlund

Sain Paprikan lopultakin katsottua viime viikonloppuna, ja loppujen lopuksi se oli suunnilleen sitä mitä odotinkin. Kon väänteli jälleen arkilogiikkaa tunnistamattomiin muotoihin ja sai elokuvan uniosuudet tuntumaan omassa viitekehyksessään äärimmäisen loogisilta; Megumi Hayashibara teki elämänsä kaksoisroolin; Susumu Hirasawan soundtrack loi asiaankuuluvan kieroa ambienssia; Madhouse oli yhtä iskussa kuin aina.

Tietokonegrafiikka ja perinteinen animaatio sulautuivat toisiinsa saumattomasti juuri niin kuin nykypäivän laatuanimessa on tapana; elokuvan kaksi näitä kahta sekoittavaa kohtausta – käytävän aaltoilu ja huoneen vajoaminen kurimukseen – olivat visuaalisesti kuin Liikkuvan linnan vastaava. Ja paitsi että Kon pääsi taas mainostamaan omia leffojaan hän ehti myös toimia seiyuuna; hän ja Yasutaka Tsutsui olivat ne kaksi virtuaalibaarimikkoa. (Radioclub.jp:n kautta löytyy muuten hupaisa virheilmoitus, jonka mukaan sivulle ei pääse valvetilassa ja ilman DC Miniä.)

Olen lukenut myös paljon leffan arvosteluja. Keskivertoja sellaisia mahtuu kolmetoista tusinaan ja hyviäkin on aika lailla, joten keskitytään tällä kertaa niihin huonoihin. Niistäkin voi nimittäin oppia paljon – ja, kas kummaa, ne tuntuvat olevan enimmäkseen sellaisia joissa elokuvaa haukutaan.

Näiden huonojen arvostelujen joukosta löytyy niin kökköjä tynkiä, asennevammaisia aivopieruja kuin sekä asennevammaisia että typeriä. En ole varma, kumpi on pelottavampaa viimeisimmästä käydyssä keskustelussa – se että aikuiset ihmiset käyvät siellä “Miyazakis movies are good but most animes (sic) are just crap” -tason keskustelua vai se, että maailmassa on edelleen ihmisiä jotka käyttävät sanaa “japanimaatio.” Huomatkaa, että eräät keskustelijoista ovat jopa niin ajattelurajoitteisia etteivät edes tajunneet Paprikan ja Chiban olevan sama henkilö – vaikka se tehdään selväksi jo elokuvan alkutekstien aikana.

Chudin arvostelusta (joka muuten ylemmyydentunnossaan spoilaa varsin tehokkaasti elokuvan pahiksen henkilöllisyyden) löytyy toki pieniä totuuden siemeniäkin. Uusinta edeltävän NEOn haastattelu paljastaa Konin ajatuksista mm. sen, että koska Tsutsuin romaani on pituudessaan ja monimutkaisuudessaan vaikea sovittaa ruudulle sen kerrontaa jouduttiin tiivistämään paljon; tätä kompensoimaan hahmoista tehtiin helposti avautuvat heidän luonteitaan kuvastavilla hahmodesigneillä ja tunnetuilla, helposti assosioituvilla seiyuuilla. Tämä ei tietenkään animeummikkoihin länkkäreihin tepsi, joten kulttuurikuilua (joka Chudin arvostelussa kuitataan elokuvan huonoudella) on eittämättä olemassa. Onneksi se ei päde otakuihin.

Mutta vaikka käsikirjoitusta onkin tiivistetty, en silti pitäisi elokuvaa mitenkään kerronnallisesti turboahdettuna. Päinvastoin – se on juoneltaan huomattavasti suoraviivaisempi ja jopa niukempi kuin yksikään Konin edellinen ohjaustyö. Kenties sen visuaalinen runsaus vain hämää joitain ihmisiä niin, etteivät he pysy kärryillä ja kokevat tarvetta julistaa se tekotaiteelliseksi roskaksi?

DVD:n suomenkielinen käännös oli lopultakin yllättävän laadukas, vaikka erinäiset osat elokuvasta olikin parasta katsoa englanniksi käännöslipsahdusten takia. Preferoin muuten edelleen alkuperäistä kantta.

Avainsanat: Liikkuva Linna, Madhouse, Megumi Hayashibara, NEO, Paprika, Satoshi Kon, Susumu Hirasawa, Yasutaka Tsutsui

Syyskuun Suosikissa ( kyllä – siinä, jonka kannessa on Ville Valo) oli yhden aukeaman juttu lolitatyylistä. Se on huomionarvoinen, koska se on tietääkseni ensimmäinen suomalaisessa nuorisomediassa ollut kunnollinen juttu aiheesta (olkoonkin, että lehden kohderyhmä ei siitä kamalasti näemmä välittänyt).

Tähän voi tietysti vaikuttaa se, että kyseisessä jutussa ei ole käytännössä sanaakaan lehden toimittajien kirjoittamaa tekstiä. Tyyliesittelytekstit ovat peräisin Animecon V:n muotinäytöksen juonnosta, ja vastaukset kahteen esitettyyn kysymykseen ovat editoimatonta Littleiceblue-laatua. Kuvatkin ovat vaihteeksi tarkoitusta varten otettuja eivätkä netistä kaivettuja Harajuku-kuvia. Skannit ovat tässä ja tässä.

Samassa numerossa oli myös Dir en greyn haastattelu, tässä ja tässä. On tavallaan ironista, että se on laadukkain ikinä näkemäni sellainen – ainoastaan yksi vastaus on hieman ohi kysymyksen. Luonnollisesti juurikin kyse on juuri siitä asiasta, jota bändi haluaa vältellä kuin ruttoa…

Kuulostaako nimi Mamoru Hosoda tutulta? Sen kannattaisi.

Hosoda ohjasi aikoinaan Digimon-elokuvista ensimmäisen, eivätkä kaksi ensimmäistä hänen osittain ohjaamaansa Digimon-sarjaakaan olleet kerronnallisesti mitenkään heikkoja esityksiä. Itse asiassa Digimon oli aikoinaan ensimmäisiä oikeasti laadukkaita Suomen TV:ssä nähty animesarjoja, niin lastenohjelma kuin olikin. (Jos Muumilaakson tarinoita ei lasketa oli ensimmäinen tietääkseni joko Montana Jones tai Sherlock Koira – kumpi niistä nyt sitten ensimmäinen olikaan – mutta koska ne olivat ulkoasultaan eurooppalaisen hahmoperinteen inspiroimia ei moni osaa vieläkään mieltää niitä japanilaisiksi. Pokémonistahan taas esitettiin meillä legendaarisen 4Kidsin leikkuupajan kautta kierrätetty versio, jossa onigiritkin olivat donitseja.)

Hosodan taidot huomattiin, ja hänelle tarjoutui mahdollisuus kohota ohjaajana korkeammalle, TV-sarjoja ja niihin perustuvia elokuvia korkeampaan kastiin. Eikä se mikään joutava mahdollisuus ollutkaan; hänestä oli nimittäin tarkoitus tulla Liikkuvan Linnan ohjaaja. Hän kuitenkin joutui vetäytymään projektista kahden kuukauden jälkeen (koettuaan olevansa Henkien kätkemän kiireiden valtaamalla Ghiblillä “täysin hukassa”), mikä sai Hayao Miyazakin palaamaan taas vaihteeksi eläkkeeltä ohjaajanpallille.

Vuonna 2006 Madhouse animoi kaksi todella hyvää ja puhuttua anime-elokuvaa. Niitä yhdisti se, että molemmat pohjautuivat kuulun scifikirjailija Yasutaka Tsutsuin romaaneihin ja kohtelevat alkuteoksiaan varsin vapaalla kädellä. Toinen niistä oli Satoshi Konin Paprika, toinen taas Hosodan Toki wo kakeru shoujo, englanniksi The Girl Who Leapt Through Time. Ja mikä loistelias debyyttielokuva – siinä mielessä siis, että se oli itsenäinen projekti – se Hosodalta olikaan. Hosodasta on selvästi tulossa suuri nimi siihen Japanin hitaasti kasvavaan joukkoon nuoria animeohjaajia, joiden teoksilla on potentiaalia myös ulkomailla.

Hosoda on ohjannut myös tämän Louis Vuittonin mainoksen nimeltä Superflat Monogram, jota esitettiin firman liikkeissä; jo sen staffilistan pituudesta näkee, kuinka kovassa kurssissa muotibrändit ovat Japanissa. Eikä ole mikään ihme, jos mainoksen visuaalinen ilme näyttää tutulta: sen on suunnitellut ja tuottanut nykytaiteilija Takashi Murakami, jonka töitä oli esillä Tennispalatsin Japan Pop -näyttelyssä vuonna 2005.

Avainsanat: 4Kids, Digimon, Hayao Miyazaki, Liikkuva Linna, Madhouse, Mamoru Hosoda, Montana Jones, Muumit, Paprika, Pokémon, Satoshi Kon, Sherlock Koira, Toki wo Kakeru Shoujo, Yasutaka Tsutsui

Moetan on postmoderni otakusarja, jonka juuret ovat otakuille suunnatuissa, söpön lolimaskottihahmon ympärille kasatuissa englanninoppikirjoissa. Se modernius jolle se on post ovat niin ikään otakuille suunnatut taikatyttösarjat á la Nanoha; sarjan jokainen jakso on pakattu täyteen uskomattoman häröä pervoilua, jatkuvaa serviceä ja itseviittauksellista kliseillä leikkimistä. Ja lopuksi opetellaan aina myös vähän relevanttia englantia.

Asioita seuraavat muistanevat vielä viime kuulta, että sarjan kuudetta jaksoa ei ikinä esitetty; tämä ilmoitettiin vain hieman etukäteen, ja jakson tilalla näytettiin edellisistä jaksoista kursittu recap. Seuraavalla viikolla jatkettiin jaksosta seitsemän. Sarjan tuottaja Takayuki Nagatani mainitsi tuotantoblogissa tämän syyksi “erinäiset syyt”; toisin sanoen oli päätetty, että kyseinen jakso sisälsi liian sopimatonta materiaalia esitettäväksi.

Moetania esittävistä viidestä TV-kanavasta ainoastaan TV Osaka oli aiemmin sensuroinut sarjaa jonkin verran ylimääräisillä feidauksilla. Voidaan kuitenkin olettaa, että se on muillakin kanavilla ollut harkinnassa, kun ottaa huomioon millaista kamaa Moetanissa normaalistikin on. Kuudes jakso Hajimete no Date tullaan siis näkemään vasta ensi viikolla julkaistavalla DVD:llä.

Tämä oli hyväksyttävä veto. Mitään ei tarvinnut sensuroida, ja fanit saavat jaksonsa ennen pitkää kaikkine epämääräisyyksineen.

Sen sijaan kokonaan toisenlaista sensurointitaktiikkaa sovellettiin Bokusatsu Tenshi Dokuro-chan 2:een. Toisin kuin ensimmäinen tuotantokausi – joka oli neliosainen OVA – tämä toinen on TV-sarja, ja sen ensimmäisestä jaksosta oli yksinkertaisesti leikelty pois kokonaisia kohtauksia. Yksi tai kaksi tällaista olisi vielä sopinut sarjan häröilytyyliin, mutta siinä vaiheessa kun ruudusta näkyy pelkkää pahoittelutekstiä 33 sekunnin ajan alkaa kärsivällisimmänkin katsojan hymy hyytyä.

Dokuro-chanin asetelma – jos joku sarjasta ei ole kuullut – on se, että taivaasta lähetetty salamurhaajaenkeli Dokuro-chan rakastuu Sakura-kuniin, joka hänen oli määrä tappaa (koska tulevaisuudessa tämä tulee kehittämään laitteen, joka muuttaa maailman kaikki naiset loleiksi). Dokuro-chan kuitenkin suuttuu ja tappaa Sakura-chanin tuon tuostakin, vain herättääkseen hänet saman tien henkiin taikasanoilla “Pipiru piru piru pipiru pii.” Sarjan idea on toisin sanoen säännöllinen, överiksi vedetty verenlennätys. Mitä katsottavaa jää, jos se otetaan pois? Pelkkää keskiverrosti animoitua moeserviceä ja hädin tuskin mainittava juoni.

Tämä taas ei ole hyvä veto. Miksi ylipäätään pistää TV-levitykseen jotain sellaista, joka ei TV:ssä esitettäväksi sovi? Kukaan ei ole tyytyväinen.

Sensuurikeskustelusta tekee ajankohtaisen tämä. School Days oli yksi kuluneen kesän mielenkiintoisimpia sarjoja; se on erogepohjainen shounenromanssisarja, mutta toisin kuin tavallisesti alkuteoksen seksiosuuksia ei ole leikattu sovitusta tehtäessä kokonaan pois. Ne on vain jätetty tapahtumaan kohtausten ulkopuolelle, koska ne ovat olennainen osa tarinaa. Alapäällään ajattelevasta Makotosta ja tämän ympärillään pyörittämästä tyttöhaaremista kertova sarja on varsinaista tuskaa katsottavaksi, koska sen hahmot ovat kertakaikkisen pöljiä ja onnistuvat ryssimään suunnilleen kaiken vähänkään ihmissuhteisiin liittyvän. 12-osaisen sarjan lopettavaksi tyydyttäväksi katharsikseksi olikin tarkoitettu yksi alkuteoksen “huonoista lopuista”, jossa Makoto saa varsin perusteellisesti teräaseesta.

Toisin kuitenkin kävi, kun 16-vuotias kyotolaistyttö murhasi isänsä kirveellä vuoteeseen viime tiistaina, äitinsä ja isosiskonsa vielä nukkuessa. Neljä viidestä School Daysia esittäneestä kanavasta vetivät viimeisen jakson aikatauluistaan, ja se tullaan todennäköisesti esittämään vasta jonkin ajan kuluttua jos ollenkaan; sarjan sivujen mukaan jatkosuunnitelmia “harkitaan.” Tässä on kooste uutisista asian ympäriltä.

Ensimmäisenä vuorossa ollut TV Kanagawa harkitsi aluksi jakson veren muuttamista mustaksi, mutta näytti lopulta vain sen tilalla ilman mitään ennakkovaroitusta maisemadiaesitystä ja tekstiä “Ohjelma-aikataulu on muuttunut tiettyjen olosuhteiden vuoksi.” (Jos olette pitkästyneitä ja jaksatte rekisteröityä Nico Nicoon, voitte jopa katsoa tämän maisemaesityksen koko 28 minuutin komeudessaan.) Tätä kirjoitettaessa K15-ohjelmapaikan omaava animesatelliittikanava AT-X harkitsee edelleen lähettääkö jakso suunnitellusti 27.9. vai ei.

Sanomattakin lienee selvää, että myös tämän viikon Higurashi no Naku Koro ni Kai -jakso hyllytettiin toistaiseksi. AT-X ei tosin ole ilmoittanut vielä mitään siitäkään.

Mitä tästä opimme? Ei pidä koskaan luottaa siihen, että todellisuus sopisi yhteen fiktion kanssa. Toisekseen, jenkit pitävät TV-ohjelmien aikataulumuutoksia vain yhden murhan takia aika omituisena; heillähän tällaiset uutiset ovat jokaviikkoisia.

Muokkaus 25.9: Higurashia esittävästä neljästä TV-kanavasta Kyoto KBS ja Tookai TV eivät esittäneet jaksoa 12, mutta TV Tama ja Sun TV esittivät sen normaalisti tänä aamuna – huolimatta siitä, että tässä välissä ehti tapahtua vielä toinenkin samanlaisen kirvesmurhan yritys eilisaamuna.

Sen sijaan Square Enix veti pois kirjakaupoista Higurashi-mangaa markkinoineita kirveenmuotoisia kirjanmerkkejä. Pfft.

Muokkaus 26.9: AT-X esittää kuin esittääkin School Daysin viimeisen jakson huomenna, vaikkakin normaalia ohjelmapaikkaa myöhäisemmällä paikalla. Kyseinen jakso aiotaan kuitenkin esittää myös julkisesti rajoitetulle yleisölle – toisin sanoen niille, jotka tuovat mukanaan yhä avaamattomana pakkauksessaan olevan alkuteoksen… Moninaiset ovat tragedioilla rahastamisen tavat.

Muokkaus 27.9: Avatutkin pelit hyväksytään sittenkin, ja hyvä niin – AT-X nimittäin esitti jakson mustaverisenä. Silläkin yksityiskohdalla on varmasti väliä jollekulle.

Muokkaus 10.11: Heisei Democracylla on mielenkiintoinen ja levottomuutta herättävä aikajana Japanin viime kuukausina tiukentuneesta mediasensuurista. Jättihän meilläkin Nelonen Dexterin esittämättä Jokelan riehujan vuoksi, mutta tämä on varsin huolestuttava trendi…

Avainsanat: Bokusatsu Tenshi Dokuro-chan, lolicon, Magical Girl Lyrical Nanoha, Moetan, School Days, Square Enix, When They Cry

Syksy on jo pitkällä, ja se näkyy säässä. Japanissa kevät sen sijaan on vasta päättymässä, ainakin mitä TV-animeen tulee; on käsillä taas se hetki, kun kevätkaudella alkaneet kaksikuriset eli 24-26-jaksoiset sarjat ovat päättymässä ja antamassa tietä syksyn uutuussarjoille.

Tämä /a/:sta talteen otettu kollaasi sisältää suurin piirtein kaikki syyskauden animesarjat; ohjelmistosta löytyy mm. pari odotettua kakkoskautta, jonkin verran deittisimutaustaisia haaremisarjoja (etenkin Clannad, koska Key + Kyoani = profit), jokunen lupaavan kuuloinen shounensarja sekä tietysti Ghost Hound, Masamune Shirow’n uusin. Kollaasissa on iloisesti sekaisin kaikkien kohderyhmien sarjoja, mutta Japanin ulkopuoliselle katsojallehan on tunnetusti herttaisen yhdentekevää onko torrentin mukana imuttuva jakso nauhoitettu arkiaamun piirrettyjen seasta vai keskellä yötä maksukanavalta – tai TV:stä ylipäätään. Ellei sitten puhuta animaation laadusta ja ohjelman sisällöstä, joka ei ole enää katsomisen vaan harrastamisen piiriin kuuluva keskustelu.

Sen sijaan voisin herätellä keskustelua yritysnäkökulmasta. Ei kuitenkaan oikeuksienomistajien sellaisesta – johon en palveluntarjoajan käyttöehdoista johtuen ota kantaa – vaan medianäkökulmasta; tarkemmin sanottuna kriitikon näkökulmasta.

Joidenkin katsantakantojen mukaan sarjoja riittää kyllä arvosteltaviksi ilman että käsiteltäisiin “uusia” (eli lännessä julkaisemattomia) sellaisia lainkaan. Tämä näkökanta ei kuitenkaan ota huomioon sitä tosiseikkaa, että suomalaiset ostavat muutenkin hyvin vähän animea. Suomalaisessa animenjulkaisukulttuurissa ei tulisi mieleenkään ajatella koulun säilytyslokeron näköistä metallista School Rumble -artboksia, jonka sisään DVD:t kerätään ja jonka voi koristella jokaisen DVD:n mukana tulevilla pikku magneeteilla. Mangan kanssa asia on ostamisen kannalta kokonaan toinen; osaksi siksi että näytöltä lukeminen ei ole kivaa, osaksi siksi että tarjonta ja hinta ovat kokonaan eri maailmasta.

Jos animea ei osteta, sitä ladataan. Tämä liittyy erääseen otakuuden avainpiirteistä; se ei ole kuin ihan nuorten nyypiöiden kohdalla sellaista kritiikitöntä fanittamista, jollaisena media sen usein esittää. Aktiivinen harrastaminen tarkoittaa kaiken muun ohessa myös sitä, että fanitetaan tiettyjä sarjoja – ja jos näitä sarjoja ei ole lännessä julkaistu, se ei otakun näkökulmasta katsoen ole otakun itsensä vika. Ei kukaan voi odottaa, että fani odotettaisi pahimmassa tapauksessa jopa vuoden, että jokin tietty nimike saisi englanninkielisen julkaisun. Suomi ei ole kulutusjuhlan Yhdysvallat; näillä importhinnoilla pelkät heräteostokset DVD-hyllyillä eivät kerää hyvällekään sarjalle kovin montaa uutta fania.

Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa sitä, että sarjaa seurataan silloin kun se tulee nyt; tämän syksyn uutuuksille onkin jo perustettu parikin ketjua. 90-luvun kasettiklubikulttuurissa otakukasteensa saaneille tämä on itsekäs ja ahne tapa harrastaa, mutta ilman sitä harrastajakulttuuri ei olisi koskaan kasvanut niin suureksi kuin se nyt on. Tämän tiedostaa myös alan suurin media Anime News Network, jonka artikkelirepertuaariin on jo vuodesta 1999 asti kuulunut kauden uusien sarjojen esittely; se miten näihin sarjoihin on tutustuttu jätetään hienovaraisesti lukijan pääteltäväksi. Ajan hermolla pysyvän median kannattaa tiedostaa tämä, mikäli se aikoo vedota kohdeyleisöönsä.

Resurssit tietysti vaikuttavat asiaan. Kannattaa muistaa, että ANN:lla on peräti kaksi täysipäiväistä sisällöntuottajaa; se on enemmän kuin esimerkiksi Anime-lehdellä oli loiston päivinäänkään.

Avainsanat: Anime-lehti, Clannad, Ghost Hound, Key, Kyoto Animation, Masamune Shirow, School Rumble