Eilen tilattiin Petit Alice vol. 1:n viimeinen kappale, ja lehti on nyt lopulta loppuunmyyty. Voin siis huokaista helpotuksesta; minun ei enää ikinä tarvitse katsella, kuinka myyntipöydän takana seisovan selailijan kiinnostunut ilme synkkenee hitaasti ensin epävarmuudeksi ja sitten neutraaliudeksi, jota seuraa lehden laskeminen takaisin pöydälle ja diskreetti poistuminen takavasemmalle.
Ensimmäinen Petit Alice syntyi hetken mielijohteesta, kuten niin moni muukin asia; yksinkertaisesta halusta luoda jotain, jota ei vielä ollut. Lehden sisältö oli jo ensimmäisessä numerossa lähes kokonaan minua asiantuntevampien avustajien luomaa, ja hyvä niin. Loppujen lopuksi siitä tuli kamala Frankensteinin hirviö, jonka myynti kasvoi riittävän suureksi maksamaan itsensä takaisin vain siksi, että ostajat eivät tienneet sen sisällöstä juuri mitään. Se näytti kamalalta, koska olen kamala taittaja. Ja kuten olen useammasta suusta kuullut se oli myös hintaansa nähden aika helkkarin turha läpyskä; kauneinta mitä siitä on ikinä sanottu on että se on “sympaattinen.”
Ajat kuitenkin muuttuvat. Eräänä yönä viime marraskuussa kohtasin #terriblessä Littleicebluen ja Lischun tuumimassa keskenään, miten saada mielipiteilleen näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa. Ehdotin, että Petit Alicen voisi vääntää heidän leikkikalukseen – ja siitä se lähti. Lehti sai kohtuullisen kiinteän toimituksen, joka jopa tiesi jotain siitä mitä oli tekemässä… Sisältö ja ulkoasu uudistettiin täysin, minkä myönnän olleen ehdottoman positiivinen seikka, ja tuskinpa aihepiirinkään laajentaminen pelkästä lolitasta kaikkeen katumuotiin ketään kamalasti haittasi. Toisen numeron julkaiseminen tapahtui aiheeseen sopivasti maaliskuisessa Kanan keikan oheistapahtumassa, joka sivumennen sanoen pääsi Hesariinkin; kliks ja kliks.
Tällä hetkellä lehden jatko tosin on hieman vaakalaudalla; taittajamme Jemppu ei enää halua jatkaa työssään, ja päätoimittaja gettoaa viikot netittä Tampereella. Tarkoitus olisi kuitenkin tähdätä kolmosnumeron julkaisu Kanan joulukuiselle keikalle, joten toivotaan parasta.
No, kuluttajalle on toki vaihtoehtojakin. Englanninkielisen fanzine La Vie En Rosen ensimmäinen numero on juuri julkaistu, ja Tokyopop ilmoitti erinäisiä kuukaisia sitten aikovansa alkaa julkaista Gothic & Lolita Biblen englanninkielistä versiota vuoden 2008 alusta. Jälkimmäinen tosin tulee todennäköisesti olemaan Newtype USA:n kaltainen semiturhake, joten pitäisin edellistä parempana; näyttää hyvältä minusta, ja tekijöiden taka-ajatukset ja tarkoitusperät ovat eittämättä rakkautta aiheeseen heijastavia.
Muokkaus 20.11: La Vie En Rose lopetti näemmä sitten toiseen numeroonsa. Tässä vaiheessa voisi huomauttaa, että alku oli kenties liian kunnianhimoinen; offpresspainatus tulee kilpailukykyiseksi digipainatuksen kanssa vasta noin tuhannen kappaleen painosmäärillä, ja zinenteon vaatima aika- ja työmäärä voi olla kokemattomalle aikamoinen shokki. Sääli joka tapauksessa.
Hokuto Manga oli Otavalta aivan liian toimiva ajatus, joten muidenkin kustantamojen oli järkevää hypätä kelkkaan mukaan. Egmontin ja Stabilon järjestämä Comic Campus -kisa onkin sinällään ihan fiksu pikku ideaplagiaatti. Se on lisäksi järjetetty suuren maailman tyyliin, galleriayhteisöineen kaikkineen. Kyseisen yhteisön jäsenmäärä kertookin jo varsin hyvin sen kuinka paljon tällaiseen on kiinnostusta, vaikka terävin kärki koostuisikin aina vain parista tusinasta tekijästä.
Kilpailun säännöt ovat kuitenkin pieni ihmetyksenaihe. Jos kerran sekä länsimainen että wannabejapanilainen lukusuunta hyväksytään (jälkimmäistä preferoiden), miten ihmeessä voittajatyöt voidaan julkaista samassa julkaisussa? Kenties ne jaetaan kahteen pokkariin, kuten Hokuto Mangalle tehtiin – mutta entä jos jompaakumpaa lukusuuntaa käyttävien kisatöiden joukosta ei löydykään tarpeeksi hyviä töitä? Tullaanko osa kisatöistä peilaamaan julkaisua varten? Vai tuleeko kisapokkarista peräti kahteen suuntaan luettava? Mikään vaihtoehto ei kuulosta erityisen ongelmattomalta.
Mielenkiintoinen on myös tieto “julkaisussa on myös muiden suomalaisten sarjakuvapiirtäjien töitä, joten sinulla on ainutlaatuinen mahdollisuus saada piirroksesi julkaistua huipputöiden seurassa.” Keitäköhän huipputekijöitä tähän hommaan on värvätty; onko tässä maassa edes sellaisia?
Mutta eivätköhän nämä asiat selviä ennen huhtikuuta. Jännitys tiivistyy.
Kaikkein häiritsevin oli kuitenkin tämä jo entuudestaan tuttu japanilainen Suomi-blogi. Kirjoittaja ymmärtää Emman saaman tunnustuksen, mutta pitää vähän hassuna sitä, että palkinnon nimi on “maanikkopalkinto”… Lopussa hän toteaa, että ainakaan Japanissa Otaku-palkinto ei sopisi minkään virallisen palkinnon nimeksi. Tulee mieleen se kerta, kun eräs Fennica Comicsissa liikeasioilla ollut japanilainen liikemies ei ollut uskoa silmiään nähdessään myynnissä lehteä nimeltä “Otaku.”
Mutta naurakoot japsipirut vain; minä pidän kiinni siitä, että samoilla sanoilla on eri kielissä eri merkityksiä. Esimerkiksi “yurilla” on Japanissa täysin erilainen merkitys kuin mitä se täällä on kehittynyt tarkoittamaan, samoin “hentailla.” Se on kielen evoluutiota.
Kaikki valtavirtamediat eivät tietenkään käsittele mangaa negatiivisin ennakkoasentein. Publishers Weekly julkaisi hiljattain mangaka Maki Murakamin Otakon 2007:ssa tehdyn haastattelun, jossa pääsee ääneen myös hänen toimittajansa Masahiro Chiko. (Murakami on varsin ujo valokuvauksen suhteen; tällä hetkellä ainoa netistä löytyvä kuva hänestä vaikuttaisi olevan tämä.)
Haastattelu on varsin mielenkiintoinen, eikä vähiten siksi että siinä käsitellään mangantekemisen käytäntöä ruohonjuuritasolta. Murakami kertoo, kuinka hän päätyi mangakaksi samalla tavalla kuin lukuisat muutkin – koulutuksetta ja doojinshimaailman kautta – mutta että hän on siitä poikkeuksellinen, ettei hän koskaan suoranaisesti halunnut mangakaksi; se vain tapahtui, koska hän sattui tuntemaan oikeita ihmisiä ja tarvitsi rahaa. Hänen tunnetut Gravitation-erodoojinshinsa – Gravitation Remix ja Gravitation Megamix – ovat hänelle paitsi keino purkaa stressiä myös tutkiskella niitä jännitteitä, joita hän varsinaisessa mangassa luo muttei voi päästää puhkeamaan kukkaansa.
Murakamin sarjakuvalliset ansiot ovat kyseenalaiset, ja hänen tunnetuin työnsä Gravitationkin on vain korkeintaan keskinkertainen manga. Se on kuitenkin hyvin merkittävä teos lajissaan; alkaessaan vuonna 1996 se oli ensimmäisiä huumoripainotteisia BL-sarjoja, ja se näytteli animesovituksineen eittämättä valtavan suurta osaa 90-luvun kuluessa tapahtuneessa BL:n valtavirtaistumisessa ja siinä suosiossa, jonka genre keräsi osakseen lännessä.
Näin ollen onkin hieman ironista, että sarjan parodisuus ja sen kliseisistä uke-seme-suhteista esittämät kärjistykset ovat menneet länsimaiselta yleisöltä lähes täysin ohi: sille kävi kuten Screamille, joka tahtomattaan tuli nostaneeksi irvailemansa genren uuteen kukoistukseensa. Esimerkiksi tätä ketjua lukiessa voisi jopa luulla, että kirjoittajat pitävät Gravitationia vakavasti otettavana ja vakavissaan tehtynä ihmissuhdehömppänä…
Kio Shimokun Genshiken on niin subjektiivisten kuin objektiivistenkin mielipiteiden mukaan paras otakuista kertova manga ikinä. (Hikikomerossa elävästä nörtistä kertova, julman realistinen Welcome to the NHK kirii lähelle, mutta Genshiken voittaa sen paniikkihäiriöisen yaoidoojinshikan hikipisaran mitalla.) Sarjaa tuntemattomille kerrottakoon, että sen wikientryn juonikuvaus summaa sen oikein hyvin. Loistavaa sarjaa on sivumennen sanoen siunattu myös loistavalla englanninkielisellä julkaisulla, kiitos Del Reyn käännöksen kulttuuriselitteineen.
Genshikenin vuonna 2004 tehty TV-animesovitus oli adaptaationa loistava; Shimokun maanisen yksityiskohtainen piirrosjälki ei olisi voinut toivoa saavansa uskollisempaa adaptaatiota. Sarja oli animoitu TV-sarjaksi kerrassaan loistavasti, ja sen ainoa suoranainen vika oli se, että se oli vain yhden kurin mittainen. Manga oli animesovitusta tehtäessä perinteikkäästi kesken, eivätkä käsikirjoittajien kynäilemät originaalit juonenkäänteet sovi otakusarjoihin. Näin ollen juoni jätettiin kesken, ja sarjaa tuotettiin vain 12 jaksoa. Toista tuotantokautta odotettiin sen jälkeen kuin kuuta nousevaa.
Comiket 69:ssa seuraavana vuonna Media Factory julkisti lopulta toisen kauden, jonka piti alkaa vuoden 2006 lokakuussa. Firma teki kuitenkin ikävät oharit, ja Genshikenin sijasta saatiinkin lisää Kujibiki Unbalancea – tuota kuvitteellista höttösarjaa, jota Genshikenin jäsenet fanittavat ja jonka kolme oikeasti tuotettua jaksoa olivat animen historian mielikuvituksellisimmat DVD-ekstrat ikinä. Kuvitteellinen muuttui nyt kuitenkin todelliseksi, ja meta-anime muuttui oikeaksi hötöksi – olkoonkin, että näiden DVD:iden ekstroina olikin nyt sitten puolestaan kolme uutta jaksoa Genshikeniä. Näillä päästiin juonellisesti jo viidenteen tankouboniin asti.
Viime huhtikuussa Genshikenin oikea toinen kausi lopulta kuitenkin julkistettiin; se alkaa 9. lokakuuta animaatiokanava Kids Stationilla, joka näyttää öisin myös vanhemman yleisön animea. Viime maanantaina viralliselle saitille päivitettiin hahmoprofiilit ja trailerintapainen. Kakkoskausi jatkaa suoraan siitä mihin Kujianin ekstroina olleet OVA-jaksot päättyivät, ja tällä kertaa saamme ilmeisesti seurata alkuperäistarinan juonta hamaan loppuun asti – kaikkine jenkkiotakuineen, hermostuneine ilmeineen ja vaivautuneine romantiikkoineen. (Shimoku pystyy maalailemaan kokonaisia taideteoksia pelkällä vaivaantuneisuuden tunteella.)
Helsingin sarjakuvafestivaalit ovat tänä viikonloppuna. Otaku ei ole tapahtumaan osallistunut eikä osallistu tänäkään vuonna, sillä festivaalit ovat perinteisesti olleet varsin huonosti mangaa sietävä tapahtuma; eräänkin kerran muuan töitään kauppaava nuori taiteilija ei ollut koko päivän aikana saanut muuta palautetta kuin “Manga lähtee lapsesta hakkaamalla” -höhöttelyä.
Tilanne on kuitenkin muuttumassa, tai sitä ollaan ainakin yrittämässä muuttaa. Festivaalien mangaohjelma ei päätä huimaa, ja enintä osaa paikalla olevista otakuista kiinnostaneekin lähinnä Hokuto Manga -antologioiden julistus, mutta tapahtumaan on kuitenkin saatu japanilainen kunniavieras; mangaka Keitaro Arima. Suunnilleen samoihin aikoihin julkistettiin, että Goro Miyazaki saapuisi Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien kunniavieraaksi.
Tämä tuntuu melkeinpä kohtalon ivalta, kun ottaa huomioon että Suomen animetapahtumien ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa japanilainen kunniavieras, yoshitoshi ABe, saatiin maahan vain mielettömällä onnenkantamoisella (hänhän oli muutenkin tulossa Eurooppaan). Asiasta tiedettiin ja tiedotettiin hyvän aikaa etukäteen, ja monet animeyhdistykset ehtivät tehdä häntä tutuksi Animecon III:a edeltävän vuoden aikana näyttämällä videoilloissaan sarjoja, joiden teossa hän on ollut osallisena – esimerkiksi Lainia ja Haibane Renmeitä. Kuluneiden kolmen vuoden aikana tapahtumiin on yritetty järjestää uudestaan japanilaista kunniavierasta, mutta tuloksetta – ja nyt sellaisia on tulossa kaksi vain parin viikon sisällä.
Eikä kummassakaan tapauksessa ole kyseessä edes animangatapahtumasta. Sain välittömästi negatiivista karmaa tuumiessani tämän olevan aika ironista, mutta argumentti seisoo silti. On ymmärrettävää, että nämä festivaalit ovat monin verroin vanhempia kuin suomalaisen animetapahtumanjärjestämisen perinne ja niillä on siten myös paremmat sponsori- ja kontaktiverkot (Arimaankin saatiin yhteys henkilökohtaisen tuttavan avulla) – mutta se pistää silti pohtimaan, minkälainen tilanne voisi olla. Skenen hiljaisuus asiasta kaikilla foorumeilla pistää pohtimaan, kiinnostaako asia edes ketään – 350 lukijaa kahdessa viikossa on uskomattoman vähän.
Reiman esittelykolumnissa kunniavierasasia summataan varsin mainiosti. Arima on valtavirran piirissä käytännössä tuntematon mangaka; hän on juuri sitä kelvotonta, nekololimeidoja piirtelevää otakusukupolvea, jolle vanhan koulukunnan mangakat tuhahtelevat. Sen puolesta hän sopisi paremminkin otakuja tulvivaan animeconiin kuin sarjakuvafestivaaleille bedefiilien sekaan – mutta toisaalta tässä on festivaalien paras mahdollinen mahdollisuus laajentaa profiiliaan. Ja kenties japanilaisista vieraista tosiaan saadaan jatkossa nauttia useamminkin, jos Suomen maine hyvänä vierailumaana leviää?
Toisaalta kunniavieraat eivät loppujen lopuksi ole kuitenkaan itsetarkoitus; hyvä con on useampien asioiden summa, ja kunniavieraat eivät ole missään nimessä listan kärkipäässä. Tilanne paranisi huomattavasti, kunhan edes tämä iäisyyksiä käynnissä ollut kädenvääntö pääsymaksuista saataisiin ensin johonkin lopputulokseen…
Otaku on kuitenkin joka tapauksessa istuttamassa Ariman haastateltavaksi. Katsotaanpa mitä hänestä saa irti Eromanoosta, jos kommunikointikieli on japani.
Vietämme parhaillaan cosplayviikkoa. Ajatus cosplayaamisen tunnettuuden kasvattamisesta on ihan söpö, samaten ajatus ajoittaa tempaus vuoden viimeisen tapahtuman yhteyteen – ikävästä syyssäästä huolimatta.
Myös ajatus cosplayn ottamisesta osaksi otakun arkipäivää on eittämättä mielenkiintoinen. Se tuo mieleen Xuenayn Anime 3/2005:ssä ilmestyneen kolumnin Otakun päiviä, joka sai aikoinaan aika nihkeän vastaanoton. Näin jälkikäteen katsottuna kolumnin välittämä sanoma oli ihan aiheellinen, vaikka se suurimmalta osalta lukijoista ilmeisesti hukkuikin hieman överiksi vedetyn kärjistyksen alle. (Tuo sanomahan siis oli “Japani ja sen harrastaminen on kiva juttu, mutta pitää elämässä muutakin olla.”)
Näkemykset ovat siis tavallaan osittain vastakkaiset. Cosplayviikko (johon ei sivumennen sanoen kuulu väliviivaa sen paremmin kuin “animetapahtumaan” tai “olympiakisoihinkaan”) on herättänyt positiivista vastakaikua ainakin nuorempien harrastajien taholta, mutta soraääniäkin on kuulunut jonkin verran. Onko cosplay sellainen asia, jonka ylipäätään tarvitsisi olla osa arkea? Cosplayasut ovat kuitenkin naamiaispukuja, sanan laajemmassa merkityksessä. Nämä ovat eittämättä hyviä pointteja.
Joka tapauksessa asia on varmasti monessa mielipiteitä herättävä – ja positiivinen julkisuushan on aina hyväksi. Kunhan se vain pysyisikin sellaisena.
The Brooklyn Rail haastattelee Shusuke Kanekoa, Death Note -elokuvien ohjaajaa. Haastattelussa käydään läpi Kanekon ohjaajan uraa pink-elokuvista art house -elokuviin, hirviöelokuviin ja lopulta Death Noteen, sekä Japanin elokuvateollisuuden tilaa ylipäätään. Otakunäkökulmasta kiintoisinta antia on kuitenkin harvat Death Notesta tarjoillut tiedonmuruset; se että Lightin Nietzchen-lukeminen oli ohjaajan tietoisesti päättämä lisäys, ja se että toisen elokuvan kuvauksissa näyttelijät olivat jo valmiiksi päässeet tunnelmaan.
Nämä eivät tietenkään ole Death Noten faneille mitään uutta, sillä Kanekoa on haastateltu aiemminkin. Esimerkiksi tässä Twitchin heinäkuisessa haastattelussa keskitytään enemmän elokuviin. Kanekon huomaa toistelevan samoja asioita useissa eri haastatteluissa, vaikka esimerkiksi japanilaisen kulttuurin käsitys sanojen ja etenkin nimien taikavoimista onkin varmasti asia, jota on hyvä teroittaa gaijineille. (Muistatteko, kuinka Yubaba vei Chihiron vapauden Henkien kätkemässä viemällä tämän nimen? Aivan.)
Tekijöiden halun pitää tappovihkon säännöt muuttumattomina ymmärtää, koska niiden muuttaminen olisi muuttanut juonen lisäksi myös konseptia – ja fanit olisivat kirkuneet raivosta. Vanhemman haastattelun mielenkiintoisin yksityiskohta taas on se, että amerikkalaiset tosiaan harkitsevat kotimaisen remaken tekemistä á la Ring; isompi budjetti mahdollistaisi varmasti komeammat CG-shinigamit, mutta sitä miten juonta ja asetelmia olisi lokalisointia varten muokattava ei uskalla edes ajatella. Loppujen lopuksi tämä alleviivaa hyvin sitä, miten vastahakoisia jenkit ovat lukemaan tekstityksiä…
Death Note on joka tapauksessa mielenkiintoinen ilmiö. Harva Shonen Jumpin sarja on päässyt uimaan niin syvälle valtavirtaan kuin se, puhumattakaan siitä kuinka universaalia sen puhuttelevuus on kaikissa kohdeyleisöissä. Kovin monesta suositustakaan mangasta ei myöskään tehdä näyteltyjä elokuvia, varsinkaan ennen animesovitusta; doramat ja lavamusikaalit ovat sillä saralla yleisempiä. Ja koska kyseessä on juonivetoinen sarja, sitä on myös kohdeltu poikkeavasti: tarinan jakaminen kahteen elokuvaan ja 37-jaksoinen TV-animen normaalin kahden kurin pituisen sijaan ilmaisee, että tarinaa ei ole haluttu silpoa torsoksi.
Kunnon rahantekokonseptia ei tietenkään kannata haudata ennen aikojaan: varsinaista Death Noten tarinaa edeltävä, päähenkilönsä mukaan ytimekkäästi nimetty spinoff-elokuva L saa ensi-iltansa 9. helmikuuta. Olisi mukavaa jos nämäkin elokuvat olisi nähty myös näillä leveyksillä, kuten vaikkapa Nana viime vuonna – mutta kun ei niin ei.
Seuraavan kerran Death Note todennäköisesti tulee puheeksi, kun sen tarjouskisan voittanut suomalainen kustantaja pääsee tanssimaan voitontanssiaan. Kummankohan puolesta kannattaisi veikata – Sangatsun vai Punaisen jättiläisen? Egmont sitä tuskin saa, mutta ainahan ihmeitä voi tapahtua.
Avainsanat: Death Note, Egmont, live-action, Nana, Punainen jättiläinen, Sangatsu Manga, Shonen Jump, Shusuke Kaneko
“Paprika” on ilmeisesti slangitermi uudelle muotihuumeelle. Satoshi Konin uusin sekoitus! Saat taatusti pään sekaisin ja psykedeelisiä näkyjä jo parissa minuutissa, tai rahat takaisin!
Mistäköhän se johtuu, että oli anime-DVD:iden levittäjä sitten mikä tahansa – PAN Vision, Sandrew Metronome, Futurefilm tai tässä tapauksessa Universal – ovat niiden suomikäännökset kuitenkin ilmeisesti lähes poikkeuksetta teetätetty kirjekurssin käyneillä virolaisilla? Ladontakin on kirjoitusvirheistä päätellen tehty Saksassa.
Animenjulkaisu Suomessa on varsin mielenkiintoinen aihe. Palaamme siihen myöhemmin.
Mahoo Sensei Negima!:n, länsimaisittain Negima! Magister Negi Magin, näytelty TV-draamaversio on ollut vanha uutinen jo kauan; Ken Akamatsu julkisti sen blogissaan toukokuussa, ei niin kovin kauan spinoff-anime Negima!?:n maaliskuisen päättymisen jälkeen. Samaten vanhaa tietoa on ollut se, että tämän kaikkien haaremisarjojen kruunaamattoman kuninkaan mittavaa tyttöhahmokaartia tulevat esittämään varsin eri-ikäiset näyttelijät; juuri muualla kuin Japanissa ei voisi tulla mieleenkään istuttaa saman koululuokan penkeille kolmeakymmentäyhtä 12-24-vuotiasta näyttelijätärtä. Joukosta löytyy niin tavallisia TV-idoleita kuin entisiä aikuisviihdetähtiäkin.
Viimeviikonloppuisessa tapahtumassa tämä henkilögalleria sitten lopulta marssitettiin lavalle koko komeudessaan, mitä ilmeisimmin niissä vaatteissa ja meikeissä joita TV-sarjassakin tullaan käyttämään. Mainichi Daily Newsin juttu aiheesta sisältää kaikki kuvat, joita idolifanipojat voivat kaivata. Virallisella sivulla on myös nyttemmin kuvia hiljattain alkaneista kuvauksista. Samassa tapahtumassa paljastettiin lopulta päähenkilö Negi Springfieldin näyttelijä; hän on 13-vuotias Yukina Kashiwa. Kyllä vain, tyttö hänkin.
Sarja alkaa TV Tokyolla 3. lokakuuta otakuaikaan 25.20, meikäläisittäin ilmaistuna siis 01.20 seuraavana päivänä. (Kontrasti esimerkiksi parhaaseen katseluaikaan esitettyyn, taivaisiin asti ylistettyyn Nodame Cantabile -doramaan on melkoinen.) Se on mitoitettu 26 jakson pituiseksi, ja Internetin syvät rivit ovat jo etukäteen julistaneet sen surkeaksi fiaskoksi sen näyttelijävalintojen takia. Kunpa vain kaikissa doramoissa olisi yhtä hyvä casting kuin tässä vanhassa feikkitiedonannossa…
Eilen tilattiin Petit Alice vol. 1:n viimeinen kappale, ja lehti on nyt lopulta loppuunmyyty. Voin siis huokaista helpotuksesta; minun ei enää ikinä tarvitse katsella, kuinka myyntipöydän takana seisovan selailijan kiinnostunut ilme synkkenee hitaasti ensin epävarmuudeksi ja sitten neutraaliudeksi, jota seuraa lehden laskeminen takaisin pöydälle ja diskreetti poistuminen takavasemmalle.
Tällä hetkellä lehden jatko tosin on hieman vaakalaudalla; taittajamme Jemppu ei enää halua jatkaa työssään, ja päätoimittaja gettoaa viikot netittä Tampereella. Tarkoitus olisi kuitenkin tähdätä kolmosnumeron julkaisu Kanan joulukuiselle keikalle, joten toivotaan parasta.
Kaikki valtavirtamediat eivät tietenkään käsittele mangaa negatiivisin ennakkoasentein. Publishers Weekly julkaisi hiljattain mangaka Maki Murakamin Otakon 2007:ssa tehdyn 
Reiman esittelykolumnissa kunniavierasasia summataan varsin mainiosti. Arima on valtavirran piirissä käytännössä tuntematon mangaka; hän on juuri sitä kelvotonta, nekololimeidoja piirtelevää otakusukupolvea, jolle vanhan koulukunnan mangakat tuhahtelevat. Sen puolesta hän sopisi paremminkin otakuja tulvivaan animeconiin kuin sarjakuvafestivaaleille bedefiilien sekaan – mutta toisaalta tässä on festivaalien paras mahdollinen mahdollisuus laajentaa profiiliaan. Ja kenties japanilaisista vieraista tosiaan saadaan jatkossa nauttia useamminkin, jos Suomen maine hyvänä vierailumaana leviää?
Kirjoitukset (RSS)
