Uudeksi Anime-lehden päätoimittajaksi on valittu fil. yo. Juha Wakonen, 30. Hän seuraa työssään entistä päätoimittajaa Jari Lehtistä.
Pitkän linjan animeharrastaja Wakonen on toiminut vapaana toimittajana ja kirjoittanut moniin kotimaisiin julkaisuihin, mm. Aamulehteen, Sue-lehteen ja Pelaaja-lehteen. Hän on opiskellut mediatutkimusta ja journalistiikkaa Turun yliopistossa ja toiminut Helsingin avoimessa yliopistossa elokuvatutkimuksen opettajana.
Anime-lehden tekijäjoukkoihin liittyy samalla uusia alan asiantuntijoita, mm. mangatuntija, sarjakuvapiirtäjä Reima Mäkinen sekä kotimaisen fanijulkaisun Otakun päätoimittaja Petteri Uusitalo.
Anime-lehti on perustettu vuonna 2005 ja se ilmestyy 8 kertaa vuodessa.
Tarinan epävirallinen versio:
H-Town oli taloudellisissa vaikeuksissa yritettyään julkaista useampaa pelilehteä kuin mitä maan markkinoille mahtui – kustantamon aiempi tavoitehan oli olla vuoteen 2007 mennessä “Pohjoismaiden suurin pelilehtien julkaisija”. Kaikessa hiljaisuudessa haudattu PCpelaaja-lehti ja muut kokeilut söivät rahaa, eikä esimerkiksi Anime-lehden avustajille maksettu kovin paljoa. Tai tarkemmin sanoen myös “toimittajiksi” nimitetyt toimituksen jäsenet saivat palkkionsa avustajaluonteisesti, juttukohtaisilla korvauksilla.
Tämän lisäksi kustantamon ja lehden välinen dialogi ei oikein pelannut. Animen vanha toimitus oli hyvin autonominen, ja informaatiokatkokset esimerkiksi sen suhteen keille ja kuinka paljon oli maksettava Finnmanga-palkkioita olivat tavallisia. Ennen pitkää myös Kekko leipiintyi päätoimittajuuteen jouduttuaan tekemään lopulta puolet jokaisesta lehdestä itse ja erosi.
Samaan aikaan osa H-Townin osakkaista oli tyytymättömiä siihen, ettei haluttua kasvua ollut tapahtunut, ja halusi pistää pillit pussiin lopullisesti. Kustantamo päätti keskittyä tuottaviin julkaisuihinsa, toisin sanoen Pelaajaan ja Animeen; liian vähän tuottavat Finnmanga ja Roolipelaaja saisivat mennä. Silloista toimitusjohtajaa Petteri Moisiota tämä ei miellyttänyt, joten hän lähti lätkimään ja vei Roolipelaajan mennessään. Finnmangan jatko on toistaiseksi epäselvä, mutta Tomokon mukaan hän aikoo ehdottomasti jatkaa sitä tavalla tai toisella.
Kaikki tämä yhdessä jo toukokuussa levottomia huhuja synnyttäneen Lassi Kurkijärven siirtymisen Pelaajan riveistä Sanoman leipiin sai aikaan sen, että Kekon lisäksi myös käytännössä koko Animen vanha toimitus irtisanoutui. Osa heistä teki myös varsin selväksi sen, että he eivät enää tämän kustantamon kanssa asioi.
Noin kuukautta myöhemmin sain virkaatekevältä päätoimittajalta sähköpostin, jossa haeskeltiin Animelle uutta toimitusta. Olin jo jonkin aikaa kuullut huhuja, joista joissakin oli puhuttu jopa konkurssista, joten tiesin varsin hyvin mitä vastata. Päätoimittajaksi tai muuhunkaan vastuutehtävään en alkanut pääasiallisesti siitä syystä, että tämän maan ainoa henkilö, joka osaisi tehdä Animen kaltaista lehteä on Kekko. Koen kuitenkin moraaliseksi velvollisuudekseni estää Suomen animelehdistön keskiarvon tippumista pakkasen puolelle, joten suostuin lehden taustalla toimivaksi “asiantuntijaksi”. (Mikä ei tiedotteesta käy ilmi. Reimakaan ei ollut täysin tyytyväinen siihen, miten hänen roolinsa siinä ilmaistaan.)
H-Townin uusi toimitusjohtaja Harri Manninen on sitä mieltä, että Anime on jo riittävän vahva ja tunnettu julkaisu menestyäkseen, vaikka sen tekijät vaihtuisivatkin – mutta kuten hän itsekin myöntää on otakuyhteisön tiiviys hänestä poikkeuksellista. Pidän lisäksi hieman huolestuttavana sitä, että päätoimittajan lisäksi lehden uudesta toimituksesta ei ole vielä mitään tietoa… etenkin, kun hyvin suuri kokonaisprosentti kyvykkäistä ja mahdollisista henkilöistä kuului jo edelliseen toimitukseen.
Joka tapauksessa olen varsin skeptinen Anime-lehden tulevan tason suhteen. Se oli hyvä ja otakuystävällinen lehti pääasiassa Kekon juttujen vuoksi; jos hänet otetaan pois, mitä jää jäljelle? Palaamme asiaan, kun se on selvillä.
On pötypuhetta väittää, että Pauna Media Group muka olisi asiakaspalautetta kuuntelematon, korkealla ylhäisessä yksinäisyydessään kököttävä ja julkaisujensa laadusta välittämätön firma! Osoituksena tästä kustantamon sivuilta löytyy nykyään myös UKK-osio, josta löytyvät vastaukset mm. seuraaviin kysymyksiin:
Miksi kirjojen äänitehosteita tai kuvia ei ole käännetty?
Myös tämä on sopimusasia. Kirjojen oikeuksia hallinnoiva taho edellyttää, että kuvien äänitehosteet jätetään alkuperäisasuunsa. Tämä koskee japaninkielisiä, koreankielisiä sekä englanninkielisiä teoksia. Joissakin tapauksissa olemme lisänneet suomenkielisen tekstin sen sivun alalaitaan, missä alkuperäinen teksti on. Sen lisäksi kaikki taiteilijoiden käsinkirjoitetut sivut on jätetty alkuperäisasuunsa tekijän tarkoittaman henkilökohtaisen viestinnän tunnun säilyttämiseksi. Meidän mielestämme on todennäköistä, että lukijamme osaavat ne muutamat sanat englantia, mitä kyseisten viestien lukeminen edellyttää.
Mitä on pseudomanga?
Pseudomangaksi tai OEL-mangaksi kutsutaan kaikkea Japanin ulkopuolella tehtyä mangatyylistä sarjakuvaa (korelainen sarjakuva on manhwaa, kiinalainen manhuaa). Sanaa viljelevät pääasiallisesti itseään muita hienompina pitävät sarjakuvaharrastajat, ja sen käytön tavoitteena on pyrkiä nostamaan omaa itsetuntoa helpoimmalla mahdollisella tavalla, eli vähättelemällä muita harrastajia tai heidän mielenkiintonsa kohteita. Meidän mielestämme hyviä mangakirjoja tehdään myös Japanin ulkopuolella. Puritaanit voivat halutessaan korvata yleisterminä käyttämämme sanan “manga” sanalla “mangatyylinen”.
Onko manga liian suosittua?
Ei ole. Itsensä mangakonkareiksi tuntevat puhuvat toisinaan “markettimangasta” – eli siis paheksuvat sitä, että mangakirjoja on myynnissä Lehtipisteissä – toisin kuin “vanhaan hyvään” aikaan, jolloin kirjoja oli vaikea saada ja harrastajapiirit näin pienet ja sisäänlämpiävät. He ovat usein väsyneitä vanhoja setiä.
Miksi joku asia on käännetty näin eikä noin?
Koska se on alkuperäisessä teoksessa ollut niin, ja käännös on uskollinen sille. Kannattaa huomata, että vaikka omasta mielestä jostain virkkeestä voisi saada sujuvamman sanomalla se jotenkin toisin, se ei silloin olisi sellainen, mitä kirjan tekijä on alun perin tarkoittanut. Lause tai virke voi myös olla populaarikulttuurinen viittaus johonkin sanontaan, jonka muistettavuus tai huvittavuus perustuu normaalista poikkeavaan kielenkäyttöön. Myös kirjassa esiintyvien nuorten kieli ja kielenkäyttö voi avautua vaikeasti, jos oma nuoruus on jäänyt jo taakse.
(Ylimääräiset lihavoinnit Laurelin.)
Tällaista upeaa röykkiötä logiikkavirheitä ja kehäargumentteja näkee virallisissa yhteyksissä nykyään enää harvoin! Annetaanpa Paunalle siitä hyvästä aplodit ja aletaan perata tätä kampelakasaa; kohta kerrallaan, koska se sen ansaitsee.
Pikainen vilkaisu Punaisen jättiläisen Princess Aihin ja Egmontin The Dreamingiin paljastaa, että toisin kuin PMG väittää Tokyopop vaikuttaa hyvinkin sallivan grafiikanmuokkauksen (eli “kuvien kääntämisen”). PJ onkin tehnyt tätä esimerkillisesti – olkoonkin että Princess Ainkin luettavuutta olisivat eittämättä parantaneet käännetyt ääniefektit, jotka eivät sitä paitsi ole läheskään niin kiinteä osa kuvitusta kuin Tokyopop haluaa uskotella. Ja toisena alkuperäisistä kustantajista Tokyopop olisi varmasti halutessaan voinut lähettää täkäläisille julkaisijoille myös ääniefektittömät sivupohjat… Miinusta sinulle, DJ Stuart Levy.
Pointti lukijoiden englannin osaamisesta on toki hyvä, mutta se ei kelpaa syyksi silloin kun kyseessä on teoksen käännösratkaisujen johdonmukaisuus ja käännöksen harmonisuus. “Henkilökohtaisen viestinnän tunnun säilyttäminen” on myös aika hutera perustelu – etenkin kun niistä käsinkirjoitetuista sivuista ei saa juuri mitään selvää.
Pauna Median mielestä myös asiakkaiden solvaaminen on selvästi hyvä markkinointiratkaisu. Tämä on kiehtova yksityiskohta, sillä vaikka Suomen muutkin mangakustantajat ovat harrastajien kanssa eri mieltä siitä miten sana “manga” tulisi määritellä eivät ne kuitenkaan ole turvautuneet heidän haukkumisekseen “itseään muita hienompina pitäviksi” ja “väsyneiksi vanhoiksi sediksi”. Esimerkiksi Egmontin taktiikka on käydä asiasta avointa dialogia – mikä Pauna Medialle tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikealta tuntuva ajatus.
Tuntuisi uskottavalta olettaa, että Pauna Media kaikista Suomen itäaasialaissarjakuvaa ja vastaavaa julkaisevien kustantajien joukossa on saanut lyhyen olemassaolonsa aikana niistä kaikkein eniten negatiivista palautetta. Sinällään ärsyyntyminen on ymmärrettävää – etenkin jos suuri osa valituksesta on ollut “miks te julkasette vaan jotain pseudopaskaa” -tyylistä – mutta se ei tee asiakkaiden solvaamisesta sen parempaa ratkaisua. Pseudomanga on kuitenkin terminä täysin vakiintunut ilmaus, ja tällaiset epätoivoiset yritykset saada nuoret lukijat väheksymään sen käyttöä ja käyttäjiä on lähinnä säälittävää.
Markettimanga-sanan väheksyminen on samaten varsin arveluttavaa toimintaa. Minusta se sopii hyvin kuvaamaan suomalaista tilannetta, jossa manga on hyvin selkeästi jakautunut kahteen luokkaan: kirjakaupoissa ja sarjakuvaliikkeissä myytävään mangaan ja markettimangaan. Kannattaa huomata, että kyseessä on maailmanlaajuisesti varsin harvinainen ilmiö. Esimerkiksi Yhdysvalloissa manga tavoittaa ostajansa lähes sataprosenttisesti kirjakauppojen kautta; nörttihieltä haisevista sarjakuvaliikkeistä löytää vain pikkukustantamojen julkaisuja, lehtihyllyiltä taas lähinnä vain Shonen Jumpin.
Upeimman argumentointivirheen tarjoaa kuitenkin viimeinen kappale. On suorastaan hilpeää, että Pauna Media tunnustaa suomennostensa olevan tönkköjä, mutta ei siltikään suostu myöntämään parantamiseen olevan aihetta. Ja sanantarkan käännöksen preferoiminen kielen sujuvuuden kustannuksella on mielipide, jota on yleensä kuultu lähinnä fanikääntäjien suusta…
Mistä tulikin mieleeni, että käytännössä ainoat kehut Pauna Median käännöksille on tullut niiltä kunnolla omaa äidinkieltään osaamattomilta pikkuisilta, jotka valittavat tulikivenkatkuisesti kun mangan X suomennos ei ole sanantarkka englanninkielisen version kanssa.
Loppukaneettina on pakko todeta, että en ole kuullut PMG:n Anssi Puolamäen käännöksissään viljelemien pökkelöanglismien kaltaisia hirviöitä ikinä puhutussa kielessä – saati sitten vitsikkäissä tai popkulttuuriviitteisissä yhteyksissä. “Meidän tulisi suorittaa kotisivujemme linkkien vaihto!”
Onko PMG tekemässä itsestään Suomen vastinetta 4Kidsille, tuolle Yhdysvaltain legendaarisimmalle animenjulkaisijalle? Se tullaan näkemään jatkossa! Kustantajien välisen kilpailun ei kuitenkaan voi väittää sen julkaisujen myötä ainakaan kiristyvän, vaikka yllä lainatussa tekstissä Japanista peräisin olevia teoksia jo lupaillaankin…
Olen siinä määrin suomalaisesta yhteiskunnasta vieraantunut, että seuraan kotimaisesta mediasta lähinnä vain sitä osaa joka tihkuu irkkiin asti. En myöskään juuri katso TV:tä, ellei kyseessä ole jokin poikkeustapaus – kuten Kemppi Tiinan tekemät ketunkorvat päässä valottamassa Otaku-chatin kiinnostuneena kuunteleville juontajille Salapoliisi Conanin idean olevan itse asiassa se, että päähenkilö ei oikeasti olekaan kuusivuotias vaikka siltä näyttääkin.
Digiajan kuulemma tuossa viikko sitten alettua monissa talouksissa näkynee kuitenkin uusia kanavia, mukaan lukien ruotsalaisia sellaisia. Ruotsalaiset ovat tunnetusti kaikessa meitä viitisen vuotta edelle – oli kyse sitten manganjulkaisemisesta tai muusta – joten ei ole myöskään mikään ihme, että sikäläinen yleisradiokin näyttää enemmän animea kuin täkäläinen. Näin ollen SVT 2 huomenna perjantaina, alkaen 23.25 Suomen aikaa: En natt med anime.
Animeyö etenee näin (Henkien kätkemää ehkä lukuun ottamatta todennäköisesti ruotsiksi tekstitettynä):
23.25: Japanilaisen animaatio- ja sarjakuvakulttuurin esittelyä. Japanissa sarjakuvaa lukevat kaikki, ja monet animaatiosarjat on suunnattu aikuisille ja ne lähetetään keskellä yötä. Paikalliset otakut Petra Markgren ja Simon Lundström esittelevät kulloinkin vuorossa olevat elokuvat.
01.20: Anime Uncovered. Kanadalaisen Felice Gorican kehuttu dokumentti japanilaisesta animaatioteollisuudesta, animen merkityksestä niin Japanin kuin koko maailmankin nykykulttuurille ja sen maailmanlaajuisesta harrastajakunnasta.
Eli ei sen vähempää kuin koko yön täydeltä varsin merkittäviä, todella mielenkiintoisia, jopa epäpopulaareja ja harvinaisia animeteoksia. Kiinnittäkää huomiota siihen miten aikuisin kama on sijoitettu keskelle yötä, ja viimeinen elokuva on kuin kotonaaan lauantaiaamun piirrettyjen seurassa. Milloin YLE pääsee toteuttamaan jotain tällaista?
Hideaki Annon lempihanhi Neon Genesis Evangelion jatkaa loputtomalta tuntuvaa voittokulkuaan. Ensimmäinen neljästä Rebuild of Evangelion -elokuvasta, Evangelion: 1.0 You Are [Not] Alone, saapui elokuvateattereihin 1.9. ja pyyhkäisi saman tien lipputulolistan kärkeen.
Elokuvan ilmaantuminen teattereihin tönäisi listalla yhdeksänneksi sillä kahdeksatta viikkoaan roikkuvan kymmenennen Pokémon-elokuvan, Pokémon Diamond & Pearl: Dialga vs. Palkia vs. Darkrain. Levittäjä Nikkatsun mukaan 1.0 tuotti ensi-iltaviikonloppunaan 280 miljoonaa jeniä, ja 236 158 katsojaa näki sen yhteensä 84 teatterissa. Alle sadan teatterin ensi-ilta on Japanissa harvinainen, mikä selittää loppuunmyydyt näytökset: 1046-paikkainen Milano 1 -teatteri Shinjukussa esitti elokuvan ensi-iltana seitsemän kertaa täydelle katsomolle, johon myytiin kaiken lisäksi vain seisomapaikkoja.
Alkuperäinen Evangelion oli 90-luvun tärkein animeteos, eikä Yoshiyuki Sadamoton tekemä mangasovitus häviä sille yhtään piirua. Aiheesta on kirjoitettu paljon ja olen tehnyt niin itsekin, joten en näe mitään syytä toistaa itseäni tässä; se tuskin tulisi muuttamaan Evangelionin vihaajien mielipiteitä tai kertomaan siitä pitäville juurikaan uutta.
On joka tapauksessa kiintoisaa nähdä, mitä Anno on saanut aikaan nyt kun hänellä on lopultakin käytettävissään projektinsa arvoinen budjetti (jonka ovat kasanneet kuluneen vuosikymmenen aikana myydyt loputtomat oheistuotteet, uudelleenjulkaisut ja spin-offit). Lämmitteleekö hän vain vanhan ruoan tähteitä kun ei parempaakaan keksi, vai onnistuuko hänen välittää sanomansa tällä kertaa onnistuneesti, kokonaan uudelle sukupolvelle? Vai onko hän vain antamassa fanimassoille sitä, mitä ne ovat kaivanneet? Aika tulee näyttämään. Sitä ei kuitenkaan pidä vähätellä, että Evangelion on viimeisiä oikeasti merkityksellisiä asioita, joita Gainax on saanut aikaan.
Evangelion: 1.0 You Are [Not] Alone käsittää juonellisesti TV-sarjan jaksojen 1-6 tapahtumat; erojakin tietysti on, ja ne on tietysti jo tarkkaan listattu Wikipediaan. Toinen elokuva saa ensi-iltansa ensi vuonna.
Sivustouudistuksen ohessa myös Tobira-julkaisusarja sai oman soppensa sivustolta. Ensimmäinen Tobira-julkaisu Effloresco näki päivänvalon jo Animeconissa, mutta uuden sivuston valmistumisen lähestyessä sen suurimuotoisempi päivittely ei ollut enää juurikaan vaivan arvoista. Efflorescon arvostelu (ja vieläpä jäävitön sellainen, vaikka sainkin tarkistaa sen etukäteen) julkaistiin eilen.
Idea omakustanteisesta sarjakuvajulkaisusarjasta ei ole mitenkään uusi edes Suomessa. Ensimmäinen Finnmanga julkaistiin vuonna 2004 Animecon III:ssa, ja sen suosio todisti, että kyseisenkaltaisille julkaisuille on kysyntää – olkoonkin, että ensimmäinen Finnmanga oli sellainen kuin oli. Mutta kuten monesti on todettu ei amatöörisarjakuvien julkaisemisen tärkein funktio ole saada sarjakuvia lukijoiden luettavaksi, vaan rohkaista tekijöitä tekemään ja julkaisemaan lisää – ja samalla kehittymään.
Ensimmäisen Finnmangan sisältö koostui muutaman sivun pituisista lyhyistä sarjakuvista, ja muutaman jatkosarjan mukaan ottamisesta huolimatta sama linja on enimmäkseen pitänyt myös jatkossa. Syy on ymmärrettävä; pelkästään jatkosarjoista koostuvan omakustannejulkaisun julkaiseminen olisi liian raskasta niin julkaisijoille kuin amatööritekijöillekin. Ja vaikka Finnmanga siirtyikin sittemmin muutaman numeron ajaksi H-Townin siipien suojiin on se silti edelleen jatkosarjoille hankala formaatti.
Mangan ehkä suurin yksittäinen ansio on kuitenkin dekompressoitu kerronta, joka vaatii runsaasti sivuja. Mustavalkoisen, halvalle paperille painetun sarjakuvan kulttuuri on mahdollistanut Japanissa paitsi halpojen antologialehtien julkaisemisen myös eeppisen pitkät tarinat: siinä missä yhdysvaltalainen ja eurooppalainen sarjakuvakulttuuri reagoi inflaatioon sivumäärää vähentämällä huononsivat japanilaiset vain paperin laatua. Tankoubonjulkaisukäytännön takia tästä ei ole mitään haittaa itse sarjakuvakulttuurille.
Länsimaiset tekijät – etenkin amatööritekijät – ovat kuitenkin tottuneet tekemään vain enimmäkseen lyhyitä tarinoita, ja tällaisissa sarjakuvissa dekompressoitu kerronta ei pääse täysiin oikeuksiinsa. Finnmangan julkaisemat lyhyet sarjakuvanovellit eivät päässeet käyttämään täysin hyväkseen mangan kerrontatapoja, koska se olisi vaatinut joko enemmän sivuja tai yksinkertaisempia aiheita. Tuumin, että jotta kohtuullisen pituinen mangatyylinen sarjakuvatarina pääsisi täysiin oikeuksiinsa sen olisi oltava vähintään parinkymmenen sivun pituinen, mielellään pitempikin. Idea Tobiran kaltaisesta yksittäisten julkaisujen sarjasta syntyi tuolloin, 29.5.2006.
Siksi olikin kohtuullisen ironista, että seuraavana päivänä ensimmäinen netissä näkemäni asia oli uutinen Hokuto Manga -kilpailusta Kvaakin etusivulla.
Mielikuva julkaisusarjasta oli kuitenkin sen verran miellyttävä, että päätin pitäytyä suunnitelmassa kaikesta huolimatta. Tavoite kun on, että jokainen julkaisu voisi toimia paitsi kanavana amatöörisarjakuvan julkaisemiselle myös tekijänsä työnäytteenä; “ovena” niin kustantajille nuorien kykyjen pariin kuin myös tekijöille kohti suurempaa julkisuutta.
Uskoni suomalaisen pseudomangan nousuun on nimittäin vahva. Niin Japanissa kuin läntisilläkin manganjulkaisualueilla pienlehdet ovat perinteisesti olleet tie sopimuksiin kustantajien kanssa, mutta Suomessa omakustannekulttuuria on aina Animecon IV:iin asti hillinnyt taidekujien täydellinen puuttuminen mangatapahtumista. Aura Ijäs on päässyt pitkälle Hangoverin ajoista, mutta yhdellä tekijällä ei pitkälle pötkitä – senhän osoittaa jo sekin, että “ensimmäistä suomalaista mangaa” varten tarvittiin tekijät Ruotsista asti.
Nyt taidekujien juurruttua Suomeenkin mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden omakustanteita on alkanut hiljalleen tipahdella, mutta kehitys on ollut hidasta. Myös siksi Tobiran kaltainen media on mielestäni tarpeellinen: kenties se rohkaisee aloittelevia tekijöitä myös pitempien projektien pariin, parhaassa tapauksessa jopa julkaisemaan omia pienlehtiään. Kyllä tähän maahan sarjakuvaa mahtuu.
Seuraavat Tobira-julkaisut julkaistaan tapahtumaköyhästä syksystä johtuen vasta ensi keväänä. Mikäli sarjassa julkaiseminen kuitenkin kiinnostaa, ohjeita löytyy täältä.
Iltalehti uutisoi alkujaan Reutersin lähettämästä videomateriaalista kasatulla netti-TV-pätkällään Paradise TV -aikuisviihdekanavan esittämän kuulovammaisten naku-uutisohjelma Naked Sign Language Show‘n taloudellisista vaikeuksista. Ohjelman alkaessa kerätä uutishuomiota ulkomailla valtio kuitenkin jäädytti häpeillen koko TV-yhtiön rahoituksen. Samalla apurahaperiaatetta muutettiin niin, että eroottiset ohjelmat eivät niitä enää saa. Pätkässä näytetään myös ohjelman tuottaja Hajime Shimagiri esittämässä surkeita tekosyitä sille, miksi ohjelma tarjoaisi paljon myös normaalikuuloisille katsojille, mikä on aika hassua; yleensä japanilaiset osaavat olla paljon rehellisempiä paljaalla pinnalla myymisen suhteen.
Tämänkin uutisen voisivat kyyniköt leimata jälleen yhdeksi merkiksi japanilaisten loputtomasta perverssiydestä. Totuushan kuitenkin on, että naku-uutiset eivät ole japanilaisten yksinoikeus: innoittajana on selvästi ollut torontolainen Naked News – jonka starttaamisesta vuonna 2000 uutisoi Suomessa mm. Mikrobitti – tai itse asiassa sen japanilainen lokalisoitu versio. Nämä tosin eivät ole Naked Sign Language Show’n kaltaisia vähemmistöyleisölle suunnattuja uutisohjelmia, vaan tarjoavat ihan laadukastakin TV-journalismia. Naked Newskään ei ollut naku-uutisten keksijä, vaan idea on kopioitu vuonna 1999 Venäjän M1-kanavalla alkaneesta ohjelmasta “The Naked Truth”. Kaikkien näiden konsepti on siis yksinkertaisesti se, että uutisankkurit riisuvat hiljalleen vaatteitaan uutisten edetessä. Kuka muka vielä väittää, ettei hyötyä ja huvia voisi yhdistää?
Niin kanadalaisen kuin japanilaisenkin Naked Newsin täyttä alastomuutta sisältämättömiä pätkiä löytyy runsaasti YouTubesta; molempien hauskinta antia on ehkäpä koosteet uutisankkureiden mokailuista. Ne ovat tietysti suurimmaksi osaksi lavastettuja, mutta eipä se ketään Pixarin kohdallakaan haittaa…
ANN uutisoi New York Anime Festivalin järjestävän maid cafén Yhdysvaltain kamaralle. Uutinen on sikäli hieman hassu, että amerikkalaisissa coneissa on kyllä ollut meidokahviloita ennenkin – mutta toisaalta ANN on ennenkin julkaissut tällaisia “tiedoksenne”-tyylisiä uutisia. Kanadassa jopa on – tai oli, nettisivut vaikuttavat olevan nurin ja osoite myyty eteenpäin – kiinalaistyylinen sellainen. (En yleensä käännä “maidia” “sisäköksi”, koska sisäköllä ja japanilaisella fantasiameidolla on nykyään vain hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa.)
Kuten monesti aiemminkin on uutisessa mielenkiintoisinta sen herättämä keskustelu. Myönnettäköön, että vapaaehtoistyöskentely ei välttämättä ole logistisesti kaikkein toimivin ratkaisu – etenkin kun maksullisten jenkkiconien budjetti mahdollistaisi varmasti myös toisenlaiset sellaiset. Toisaalta järjestäjät ovat varmasti ajatelleet tässä asiaa myös kahvilanpitoon osallistuvien kannalta; luoja tietää, että jo yksistään USA:n harrastajakunnasta löytyy tarpeeksi meidopukuja rakastavia otakutyttöjä pyörittämään vaikka kokonaista ravintolakompleksia. Etenkin jos asut saa conin päätyttyä pitää, kuten NYAFin tarkoituksena on.
Meidokahviloiden ja jopa host clubien tiedetään kuitenkin pyörineen coneissa vapaaehtoisvoimin ennenkin; jopa siinä määrin menestyksekkäästi, että jonot ovat olleet usein aika kamalat. Epäilemättä tämän esimerkin kannustamana erääseen ensi kesän tapahtumaan ollaan järjestämässä myös ensimmäistä suomalaista con-meidokahvilaa: silmänruoalla kyllästettyä rauhallista keidasta tapahtuman tungoksen ja melskeen uuvuttamille otakuille. Sen suosio tulee epäilemättä olemaan suuri, vaikka kaikki ei näin ensimmäisellä kerralla ihan nappiin menisikään.
Jatkoa ajatellen konseptia voisi tietysti kehitellä myös pitemmälle. Kahvilan tarjontaan ei välttämättä tarvitsisi sisältyä korvanpuhdistusta, aromaterapiaa, parturointia tai jalkahierontaa kuten eräissä Akihabaran erikoisliikkeissä – mutta kun kerran conista on kyse, voisivat pelikonsolit (LittlePSX:n tapaan) saavuttaa suurenkin suosion…
The Wall Street Journal julkaisi eilen kirjoituksen, jonka kirjoittaja, yliopisto-opiskelija Bianca Bosker suhtautuu skeptisesti Japanin ulkoministeriön viimeaikaisiin yrityksiin kiillottaa maan kilpeä ja edistää sen kulttuurivientiä mangan ja animen avulla. Kirjoituksen häiritsevimpiä yleistyksiä ovat Boskerin mainitsemat “näiden trendikkäiden tuotteiden sisältö ja fanikunta”, jotka tekevät niistä “huonosti Japanin PR-kampanjaan sopivia.”
Kirjoituksen ongelma ei ole niinkään sen rajoittunut näkökulma vaan selvä puolueellisuus. Bosker esittää japanilaisen hahmokulttuurin kuin se olisi laaja ja yhtenäinen mediakenttä, mutta nostaa siitä kuitenkin esille vain omiin väitteisiinsä sopivat negatiiviset piirteet: eromangan (ja vieläpä antaen olettaa enimmän osan mangasta olevan eroottista); joidenkin teosten sisältämät negatiiviset kuvat maan kulttuurista; hahmoiksi pukeutumisen hörhöyden; jopa mangan marginaalisen käytön ylikansallisena propagandana. Ei tarvita koko elämällään asiaan vihkiytynyttä asianharrastajaa ymmärtämään, että nämä osat eivät – cosplayta lukuun ottamatta – näyttele kovinkaan suurta osaa siinä osassa mangaa ja animea, jota otakuna tunnetun Taro Ason vielä viime viikolle asti luotsaama Japanin ulkoministeriö pyrkii kampanjassaan käyttämään. Nämä eivät myöskään ole niitä piirteitä animessa ja mangassa, joita niitä harrastavat ulkomaalaiset yleensä pitäisivät erityisen merkittävänä osana harrastamistaan.
Anime News Networksin foorumikeskustelu uutisesta tuo esille monia hyviä pointteja. Kirjoitus on kieltämättä kyyninen, mutta sen suurin ongelma piilee siinä että se on op-ed eli ns. vieraskynä; kirjoittajansa mielipiteillä kyllästetty, toimituksen ulkopuolisen sisällöntuottajan kirjoittama artikkeli. Näissä kirjoituksissa voidaan usein tuoda esille kärkeviä mielipiteitä, mutta ne pyrkivät harvoin näin yksipuoliseen tiedon esittämiseen – tämä antaa aiheen olettaa, että Boskerilla on henkilökohtaisesti jotain animea ja mangaa vastaan.
Tällainen yksipuolisen negatiivinen käsittely on surullista katsottavaa etenkin näin merkittävässä julkaisussa – oli sillä sitten miten konservatiivinen maine tahansa – eikä se tee hyvää niin Japanin, sen popkulttuurin kuin jälkimmäisen harrastajienkaan julkisuuskuvalle. Tässä mielessä suomalaisten medioiden harjoittama journalismi on ollut paria ikävää pikku poikkeusta lukuun ottamatta jopa esimerkillistä, vaikka faktat ovatkin olleet säännöllisesti hieman sekaisin. Täällä manga ei sentään ole enää pornoa, vaikka Nykysuomen Sanakirja niin edelleen väittääkin; se on nuorisovillitys, muodikasta ja – eittämättä – positiivisen imagon omaavaa.
Hideaki Annon lempihanhi Neon Genesis Evangelion jatkaa loputtomalta tuntuvaa voittokulkuaan. Ensimmäinen neljästä Rebuild of Evangelion -elokuvasta, Evangelion: 1.0 You Are [Not] Alone, saapui elokuvateattereihin 1.9. ja pyyhkäisi saman tien lipputulolistan kärkeen.
Ensimmäisen Finnmangan sisältö koostui muutaman sivun pituisista lyhyistä sarjakuvista, ja muutaman jatkosarjan mukaan ottamisesta huolimatta sama linja on enimmäkseen pitänyt myös jatkossa. Syy on ymmärrettävä; pelkästään jatkosarjoista koostuvan omakustannejulkaisun julkaiseminen olisi liian raskasta niin julkaisijoille kuin amatööritekijöillekin. Ja vaikka Finnmanga siirtyikin sittemmin muutaman numeron ajaksi H-Townin siipien suojiin on se silti edelleen jatkosarjoille hankala formaatti.
Mielikuva julkaisusarjasta oli kuitenkin sen verran miellyttävä, että päätin pitäytyä suunnitelmassa kaikesta huolimatta. Tavoite kun on, että jokainen julkaisu voisi toimia paitsi kanavana amatöörisarjakuvan julkaisemiselle myös tekijänsä työnäytteenä; “ovena” niin kustantajille nuorien kykyjen pariin kuin myös tekijöille kohti suurempaa julkisuutta.
Kirjoitukset (RSS)