Kirjamessujen pöly on jo laskeutunut, ja sen cosplayohjelmakin saatiin tällä kertaa suoritettua ilman sen suurempaa draamaa; jos Mira olisi tälläkin kertaa sattunut voittamaan, hän olisi epäilemättä saanut niskaansa jotain pahempaakin kuin uhkailukirjeitä.

Kisoja ja niiden osallistujia katsellessa herää kuitenkin eräitä kysymyksiä, joita yritin varovaisesti herätellä jo numeron 1/2007 cosplayartikkelissani. Cosplayhan ei ole larppaamista, kaukana siitä – mutta tiettyjä kysymyksiä sen harrastamisen lähtökohdista voisi kuitenkin esittää. Tarkennettakoon, että tässä esitettyyn kysymykseen ei ole olemassa oikeita vastauksia.

Otetaan toiseksi esimerkiksemme Coco-kun, Mert Inalli. Hän on käväissyt jo useamman kerran pokaamassa ensimmäisen palkinnon cosplaykisasta jos toisestakin ja on hiljalleen lopettelemassa kisauraansa, joten hän on jo sopivan ikoninen hahmo jotta voin käyttää häntä esimerkkinä häntä loukkaamatta.

Coco on niin sanoakseni luonnonlahjakkuus cosplayn saralla. Muiden harrastusten kuin cosplayn ja konsolipelaamisen puute suo hänelle kosolti vapaa-aikaa, jonka hän pystyy käyttämään miten parhaakseen näkee. Hänellä on designsilmää, mikä auttaa asujen suunnittelussa. Hän on harjoituksen kautta taitonsa saanut taidokas poseeraaja. Hänellä on kunnianhimoa, minkä vuoksi hän pyrkii välttämään kompromisseja. Ja tämän kaiken lisäksi hänen pohjalais-turkkilainen verenperintönsä on suonut hänelle ulkomuodon, jolla hän on päässyt Suomen suurimman mallitoimiston listoille. Tuskin kukaan voi väittää, että yksikään näistä piirteestä olisi suoranaisesti haitaksi cosplayharrastukselle.

Kysyttäessä Cocolta millainen hänen cosplayaamansa hahmo on hän vastaa, ettei tiedä. Hän valitsee hahmonsa vain niiden ulkomuodon ja haasteellisuuden perusteella.

Otetaan toiseksi esimerkiksi satunnainen aulacossaaja #182. Hän on pukeutunut Inuyashaksi, Narutoksi tai Ichigoksi, kuten parikymmentä muutakin conkävijää. Asu on tehty liprattavasta puuvillasta, joka on ilmeisesti viettänyt edellisen elämänsä jonkun vuoteessa. Peruukki on halpa, huonosti istuva, kenties suorastaan ruma. Sävyt ovat vääriä, osa propeista vain jotain sinne päin. Ase on päällystetty ryppyisellä foliolla, kengät ovat vääränlaiset. Jos kyseessä on keskimääräistä haastavampi hahmo, näköisyys on ehkä vain summittainen.

Kysyttäessä tältä cossaajalta hänen hahmostaan saa ehkä noin 80 % todennäköisyydellä kuulla selvityksen, joka on pitempi kuin pari lausetta. On varsin todennäköistä, että selvityksestä kuultaa läpi pitkään jatkunut hahmon sarjan seuranta, hahmon vaiheiden tunteminen ja hänen luonteensa ja persoonansa ymmärtäminen. Cosplaypäätöksen syntyessä hahmon ulkoinen habitus on kenties painanut paljonkin, mutta täysin vailla tunnesidettä hahmoonsa on todella harva.

Kumpi cosplaysuoritus on teistä parempi?

Kaikki muistanevat vielä Kadokawa USAn mainion viimevuotisen mainoskampanjan, jossa kiusattiin nörttejä tutkimaan nettisivun vuorokauden välein muuttuvia metatageja The Melancholy of Haruhi Suzumiyan lisenssin yksityiskohtien ja ennen kaikkea sen takana olevan julkaisijan nimen paljastamisen toivossa? Kukapa sen voisikaan unohtaa, Kekkohan kirjoitti siitä Animeen #17 kokonaisen pääkirjoituksenkin.

Haruhi Suzumiya on eittämättä saanut faniensa mielestä arvoistaan kohtelua Pohjois-Amerikassa. Ja vaikka kaikki eivät välttämättä puolta kiloa oheiskrääsää DVD:idensä kylkiäisinä haluaisikaan on sen R1-julkaisu sentään tuotantoarvoiltaan laadukas; Future Filmin ensi vuodelle lupaillulta suomitekstein varustetulta julkaisulta kannattaa tuskin odottaa mitään muuta kuin kansipaperit, todennäköisesti ruotsismeja viljelevän käännöksen ja bugaavan DVD:n. Snif.

Lucky Starin lisenssi-ilmoituksen kanssa ei kuitenkaan viitsitty kikkailla; Haruhin neljäs ja viimeinen DVD yksinkertaisesti sisälsi pääsiäismunana lyhyen, tekstitetyn pätkän Lucky Starin 16. jaksosta. Aivan niin, juuri sen kohtauksen.

Siinä sinulle tsuntsunia, bitch.
Aya Hiranon vaihtelua Haruhi-äänensä ja Konata-äänensä välillä voi vain ihailla.

Kyoto Animationin omalla menestystarinallaan tuulettaminen ärsytti tietysti monia jo silloin kun sarja oli uusi ja sitä ennenkin; jotkut eivät tarvitse siihen edes senkään vertaa syitä.

< Calzu> ja lucky star nyt on vaan tuubaa hah. pelkästään päähenkilön :3 riittää dissaukseen

Heidän ilokseen voi sanoa, että Lucky Starista ei varmasti tule lännessä muodostumaan samanlaista kammottavaa massailmiötä kuin edeltäjästään. John tiivisti syyt näppärästi pariin lauseeseen: Haruhi Suzumiya saa otakut nauramaan itselleen, Lucky Star taas nauramaan keskenään. Kaikkine popkulttuuriviitteineen sen dubbaaminen tulee olemaan lisäksi hyvin, hyvin syövä prosessi.

Mutta eipä sillä, että näillä asioilla täällä pohjan perukoilla olisi mitään merkitystä muutenkaan.

On olemassa hyvä syy siihen, miksi mainitsen Anime News Networkin niin usein; se on yksinkertaisesti parasta englanninkielistä otakujournalismia.

Tälläkin hetkellä se jatkaa hidasta mutta vääjäämätöntä evoluutiotaan. Haudattuaan ajatukset omasta podcastista sivusto ilmoitti hiljattain hakevansa esiintyjää videopodcastiin, mutta ilmoituksen katoaminen työpaikkailmoitusten joukosta ja uuden sarjakuvan alkaminen vihjaavat, että se päätettiin sittenkin toteuttaa sivustolle sopivammassa ja kuluttajaystävällisemmässä formaatissa.

Keskiviikkoisin ilmestyvä Anime News Nina! onnistuu jo toisella sivullaan esittelemään sekä cosplayelitistit että otakukinit – se on sarjakuvaa, joka sisältää harrastajayhteisön rehellistä kommentointia. Näin vähän perusteella on hankala sanoa vielä lopullista tuomiota, mutta se voi ennen pitkää osoittautua jopa paremmaksi kuin Internetin toiseksi paras nörttikulttuurisarjakuva, Mistakes of Youth. (Parashan on siis xkcd, jos ei muuten niin skaalansa laajuudella.)

Mistakes of Youth ilmestyy nykyään myös Otaku USA -lehdessä. Sen ensimmäisessä numerossa ilmestyneessä stripissä se irvailee Narutoa syvälliseksi aikuisten sarjaksi väittäviä aikuisia – ja on lisäksi hauska. Sen taide jättää ajoittain paljonkin toivomisen varaa, mutta sehän ei onneksi ole sarjakuvan laadun ainoa mittari; se on siitä huolimatta ajankohtainen ja relevantti. Vanhemmatkin stripit ovat hauskoja, koska niitä voi lukea hivenen nostalginen hymy huulillaan; niistä voi jopa tunnistaa itsensä.

Eikö Suomenkin otakuskenestä saisi piirrettyä sarjakuvaa? Anipunime oli ihan kiva yritys, mutta sillä oli väärä tekijä. Nyt kun lehtiä on useampia voisi luulla niiden haluavan selättää toisensa kaikilla mahdollisilla tavoilla; tämä voisi olla yksi niistä.

Toisaalta on tietysti surullinen totuus, että Suomessa sarjakuvalla ei elä. Suomesta löytyy vain yksi tekijä joka voisi elää vain sarjakuvalla tekemättä ohessa myös mm. kuvitustöitä – Juba – eikä hänkään tee niin. Edes englanninkielisellä alueella, jossa painosmäärät ovat satoja tuhansia, monilla keltanokilla on vaikeuksia tulla toimeen pelkästään sillä. Ajankohtaisessa keskustelussa on usein tullut esille myös opiskelujen, töiden, elämän yms. ylimääräisten ajanviejien haitallinen vaikutus sarjakuvantekoon.

Muunkinlaista visuaalista journalismia on toki olemassa. Flash-animaatiot kelpaavat esimerkiksi muuhunkin kuin huvittamiseen; esimerkiksi The Escapistin julkaisemassa Zero Punctuationissa Ben Croshaw arvostelee pelejä visuaalisten gagien saattelemana lähes henkeä vetämättä. Kokeilkaapa katsoa vaikkapa tämänviikkoinen Super Paper Mario -arvostelu videota kertaakaan pysäyttämättä.

Wired julkaisi Jason Thompsonin kirjoittaman ja Atsuhisa Okuran piirtämän kymmensivuisen sarjakuvamuotoisen artikkelin siitä, kuinka manga valloitti Yhdysvallat. Sääli, että Wired on tehnyt sekä netistä luettavien sivujen että ladattavan PDF:n esille asettamisen mahdollisimman typerästi – pikkuisen isompi koko, eikä tuota suurennuslasikikkailuakaan olisi tarvittu…

Artikkeli itsessään on kuitenkin paitsi hyvin ja vaihtelevasti piirretty myös todella asiantunteva – Thompsonhan nyt sattuneesta syystä vain on asian suhteen tällä hetkellä koko maailman asiantuntevin henkilö. Se esittelee mangan maihinnousun Yhdysvaltoihin aina Sailor Moonista Pokémoniin ja Dragon Ball Z:aan, sivuaa muutamia aiheita joista kirjoitin toissa viikolla, ja haastattelee erinäisiä merkittäviä nimiä skenessä Stuart Levy mukaanlukien.

Artikkeli mainitsee myös Taro Ason perustaman “mangan Nobelin”, Kansainvälisten Mangapalkintojen, rohkaisupalkinnon voittaneen Madeleine Roscan Hollow Fieldsin, jonka julkaisemista jokin maamme lukuisista pseudomangaan erikoistuneista kustantamoista voisi harkita – loputtomien Tokyopop-pakettidiilien ja Seven Seasin jämänimikkeiden sijaan. (Se oli ainoa minkäänlaista tunnustusta voittanut länsimaisen tekijän työ.)

Seven Seasin käytönnön mukaan netistä pääsee lukemaan puolet ensimmäisestä pokkarista. Tämä on miellyttävän anarkistinen ratkaisu toteuttaa näytesivut; eihän se ole loppujen lopuksi sen kummempaa kuin mangan lukeminen kaupassa ennen ostopäätöksen tekemistä.

Muokkaus 27.10: Variety haastattelee Stuart Levyä kahdessa osassa; mielenkiintoista luettavaa Tokyopopin menestyksekkäästä historiasta ja mammuttitautisista tulevaisuudensuunnitelmista.

ANN:n tämän syksyn uusien sarjojen previkkalistalta ei löydy Kaijia, ei liioin Shion no Outa. Mutta törkeintä on kuitenkin se, että siltä ei löydy Moyashimonia – koska se on, oikeasti, hiton hauska sarja; kaikki muut ovat samaa mieltä. Sitä alettiin onneksi sittenkin subata, mutta länsimaista lisenssiä on melkoisen varmasti turha vartoa – se on slotitettu yksikuriseksi sarjaksikin harvinaisen lyhyeksi, vain 11-jaksoiseksi, joten edes sen menestymisestä Japanissa ei olla vielä varmoja.

Hunaja hurahti siihen ensimmäisen jakson perusteella niin pahasti, että on tehnyt jo Oryzae-fanitaidettakin. Maalaamalla.

Genshikenin kakkostankoubonissa Madarame mainitsee katsoneensa kerran cosplaypornoelokuvan, mutta että “Se ei ollut erityisen hyvä. Näyttelijä oli vain tavallinen pornotähti.” Tämän jälkeen hermostuneesti hikoilevien ja punastelevien otakujen keskustelu siirtyy käsittelemään hypoteettisen cosplayseksin mahdollisuutta hypoteettisissa parisuhteissa, jollaista kenelläkään ei ole.

Tästä voisimme lähteä nyt keskustelemaan eläytymisen roolista cosplayssa ja sen tarpeellisuudesta ylipäätään; tätä keskustelua herättelin jo numeron 1/2007 pääartikkelissa. Mutta sen sijaan jatketaankin nyt cosplaypornosta, kun se kuitenkin kiinnostaa kaikkia enemmän.

Japani ei ole suvaitsevaisuuden ihmemaa; se on monokulttuurinen valtio, jossa uniikeimmankin ernumuodin edustajia löytyy vähintään tuhansittain. Tällaisessa maassa cosplayn kaltaista harrastusta katsotaan usein lievästi sanottuna kieroon, joten ei ole ihme että sen ympärille on syntynyt vähemmän mukavia lieveilmiöitä. Sakin vasemmalla esittämä käsitys cosplaysta ei ole Japanissa suuren yleisön mielessä mitenkään harvinainen.

Ei etenkään, kun sitä ruokkimassa on cosplaypornografian kaltaisia ilmiöitä. Tämän tehtailussa on kunnostautunut AV-firma nimeltä Total Media Agency, jonka tuottama aikuisviihde palvelee monien muidenkin mielenkiintoisten fetissien omistajia – koulu-uimapuvuista meidoihin, sukkahousuista raitasukkiin. TMA:n tuottamat cosplay-AV:t perustuvat luonnollisesti kulloinkin pinnalla olevaan otakusuosikkiin, ja ne seurailevat alkuteostensa juonia tai ainakin niiden avainkohtauksia suhteellisen tarkkaan. Sarjojen ja mahdollisesti hahmojenkin nimet on copyrightsyistä muutettu – tosin usein vain parin kanan paikkaa vaihtamalla. AV-versiot ovat halvalla ja nopeasti sutaistuja tuotantoja, koska niiden pääasiallinen kohdeyleisö – arvatkaa ketkä – ostavat ne joka tapauksessa.

Aiheesta kohosi enemmänkin keskustelua joulukuussa 2006, jolloin TMA julkaisi kiehtovan pienen elokuvan nimeltä The Melancholy of Hahiru Suzumiya; kuvia sen sisältämästä häkellyttävästä laadusta löytyy mm. täältä. Juoneltaan se seurailee varsin tarkasti Haruhin ensimmäisen tuotantokauden tapahtumia, mitä nyt lisäilee erinäisiä täysin irrallisen tuntuisia seksikohtauksia kaiken muun sekaan. Itse asiassa monet seksikohtauksista riisutun version nähneet ovat erehtyneet luulemaan sitä jopa fanituotokseksi.

Haruhi Suzumiyan kakkoskausi on tulossa vasta ensi keväänä, mutta Hahiru Suzumiya jatkoi seikkailujaan TMA:n tytäryhtiön I.B.WORKSin julkaiseman “The Vanishment of Hahiru Suzumiyan” muodossa jo toukokuussa – itse asiassa kaksi kuukautta ennen animesarjan jatkon julkistamista. Yukin ja Mikurun – anteeksi, Mirukun – näyttelijät vaihdettiin, mutta Hahirun näyttelijä Yuri Koosaka pysyi onneksi ennallaan; hän nimittäin osaa jotenkuten jopa näytellä, ja sitä ei pornotähdeltä ensimmäisenä odottaisi.

Madaramekin olisi varmasti ollut tyytyväinen myös Koosakan Haruhi-tulkintaan – tosin vain siihen asti, kunnes ensimmäinen seksikohtaus riisuu häneltä paitsi pantsut myös hahmon. Yukin ensimmäinen näyttelijä sentään pysyy koko ajan kiitettävän hiljaa eikä vingu ja ulise kuten japanilaiset aikuisviihdetähtöset yleensä.

Molemmat elokuvat ovat siis surkuhupaisia pienen budjetin räpellyksiä. Kuten näkyy.

Vanhempaa tuotantoa on vuodelta 2004 peräisin oleva Maria-sama ga Miteiru, josta myös rosa_foetida aikoinaan kirjoitteli. Se ei ole sen laadukkaampi, mutta on Hahiruja siedettävämpi ainakin siinä suhteessa että siinä ei (sattuneesta syystä) ole rumia miesnäyttelijöitä.

Femmari kirjoitti numeron 2/2007 Marimite-arvostelussaan ettei “hienojen neitojen tapoihin kuuluisikaan muhinoida rahvaanomaisesti rappukäytävissä milloin ja missä vain”, mutta näiltä Maria-neidon suojateilta se näyttää sujuvan oikein luontevasti.

Elokuussa julkaistu Lozen Maiden taas on Internetin virallisen mielipiteen mukaan aivan kamala; osittain viehkojen pallonivelten puutteen ja osittain tuotantoarvojensa takia. Rakas Japani – kuinka vaikeaa voi olla saada näyttelijä värjäämään hiuksensa?

Jokin aika sitten puhetta oli heinäkuussa julkaistusta Higurashi ga Naku Koro nistä – lähinnä siksi, että se on jopa melkein laadukas. (Sitä ei pidä sekoittaa tekeillä olevaan ihan oikeaan Higurashi-näytelmäelokuvaan, jota odotetaan kieli pitkällä ihan muista syistä.) Tämä traileri on siis AV-version.

Ja jokunen viikko sitten paljastettiin myös TMA:n seuraava merkittävä projekti tällä alalla: marraskuussa julkaistava, Sakura Nanan tähdittämä Kira Star. Peljätkää ja itkekää.

Muokkaus 7.11: Viimeksi mainitusta on nyt sitten trailerikin. >_<

Muokkaus 11.11: Miten saatoinkaan unohtaa nämä kaksi?

Sattuneesta syystä Suomessa julkaistavien manga- ja animearvostelujen määrä on viime aikoina melkeinpä tuplaantunut. Voisi siis olla jo korkea aika ottaa esille muutamia omia mielipiteitäni kritiikin kirjoittamisesta.

Viime kuussa esittelin muutamia huonoja Paprikan arvosteluja; niiden ongelmiin kuuluivat mm. pinnallisuus, ennakkoasenteisuus ja yleinen typeryys. Älkää kuitenkaan erehtykö kuvittelemaan, että kaikki negatiivinen olisi minusta automaattisesti huonoa: esimerkiksi Darth Maunon Japan Pop 1:ssä julkaistu arvostelu elokuvasta oli paljon parempi kuin aiemmin mainituista yksikään, vaikka olikin aivan yhtä negatiivinen.

Kenelle

Ensimmäinen lukion äidinkielenkursseilla arvosteluista opittu on se, että oikeaoppinen sellainen koostuu kolmesta osasta: esittelystä, kritiikistä ja yhteenvedosta. Esittelyssä esitellään arvosteltava teos lukijalle, kritiikissä ruoditaan sen hyviä ja huonoja puolia ja yhteenvedossa tehdään lopullinen subjektiivinen arvio siitä, onko teos hyvä vai ei.

Hyvin usein tämä on myös ainoa niillä opittu asia. Mikä on sääli, koska se ei ole läheskään koko totuus – eikä aina edes ainoa mahdollinen.

Loppujen lopuksi arvosteluja on monenlaisia, jo pelkästään siinä mielessä kenen luettavaksi ne on tarkoitettu ja keneen ne pyrkivät vaikuttamaan. Suurin osa arvosteluista on tietysti suunnattu kuluttajille, ja sellaisten tärkein tehtävä on kertoa lukijalle onko teos hänen rahojensa arvoinen vai ei. Tämä voidaan tehdä joko latelemalla mielipiteitä suoraan teoksen laadusta – olkoonkin, että se on hieman riskialtista – tai monimutkaisemmin, listaamalla teoksen sisältämiä elementtejä ja niiden suhteita sekä arvioimalla, miten laadukkaita nämä elementit itsessään ovat ja kuka niistä voisi pitää. “Teos XYZ:sta voisivat hyvinkin nauttia slapstickhuumorin, kevyen fanservicen ja itseironisten, överiksivedettyjen haaremiasetelmien ystävät. Se ei ole mitään mitä ei olisi nähty jo aiemmin, mutta edeltäjilleen se ei kalpene missään mielessä”, esimerkiksi.

Toinen arvostelun kohdeyleisö ovat kustantajat, joille on aina hyvä kertoa säännöllisesti miten tämä ja tämä repliikki tulee kääntää tai tämä ja tämä nimi kirjoittaa – tai vähintäänkin valittaa jälkikäteen, jos jossain mättää. Enin osa kotimaisista kustantamoista on kuitenkin onneksi niin valveutuneita, että ottavat vastaan ehdotuksia myös etukäteen. Sen sijaan on yleensä varsin tarpeetonta antaa vinkkejä siitä, mihin suuntaan itse julkaisualaa tulisi kehittää, kuten vaikkapa tämän arvostelun hyvää tarkoittavassa mutta varsin surkuhupaisassa viimeisessä kappaleessa.

Yleensä suomennettujen julkaisujen arvosteluissa tulee käyttää molempia edellämainittuja näkökantoja. Kolmas ja viimeinen arvostelujen kohdeyleisö on marginaalisin, muttei missään mielessä vähiten merkittävä: tekijät nimittäin. Toistaiseksi tekijöitä joille voi antaa palautetta löytyy lähinnä omakustanteiden ja antologioiden takaa, joten niihin onkin tarpeellistä kiinnittää tavallista enemmän huomiota – kannattaa muistaa, että yksikin harkitsematon sana saattaa murskata nuoren tekijän itsetunnon tai ylpistää häntä kohtuuttomasti. Kustantajille annettu palaute saattaa vaikuttaa julkaistavien teosten yksityiskohtiin, mutta tekijöille annettu sellainen voi vaikuttaa koko kotimaiseen sarjakuvakenttään. Harkintaa kannattaa siis käyttää; kriitikolla on myös velvollisuutensa.

Miten yhdellä tavalla…

Mutta mikä sitten tekee arvostelusta hyvän?

Toiseksi tärkein kriitikon tarvitsema asia on auktoriteetti. (Tärkein on tietysti mielipide, mutta sellaisten muodostaminen kuuluu teosten tulkinnan, ei kritiikin puolelle.) Lukijat on saatava uskomaan siihen, mitä kriitikko sanoo – miksi vaivautua kertomaan mielipiteitään teoksesta, jos kukaan ei usko niitä? Auktoriteettia kirjoittajana pystyy kasvattamaan ensisijaisesti kuulostamalla uskottavalta.

Uskottavuuteen taas vaaditaan asiantuntevuutta. Etenkin kun lukijat ovat asianharrastajia on tärkeää näyttää tietävänsä ja ymmärtävänsä vähintään kaiken minkä lukijakin; muussa tapauksessa auktoriteetti on silmänräpäyksessä menetetty, ja lukija alkaa epäillä mitä kaikkea muuta hän tietää itse paremmin kuin kriitikko. Esimerkiksi tällaisesta ei-asiantuntevasta arvostelusta käy vaikkapa tämä, joka sisältää aivan liian monta “käsittääkseni”- ja “kuulemma”-sanaa ollakseen autoritaarinen. Lopullisen naulan arkkuun sisältää jo ensimmäinen kappale, jossa Surfin Joe itsekin toteaa puutteellisen sivistyksensä tässä asiassa. Lukijan usko kriitikon asiantuntevuuteen on syytä pitää mahdollisimman lähellä absoluuttista silloinkin, kun se olisi jopa aiheetonta.

Joidenkin mielipiteiden mukaan teos pitäisi aina arvostella an sich, sellaisenaan ilman taustoitusta. Otakun arvosteluissa olen pyrkinyt välttämään tällaista, koska se sotii räikeästi sitä tapaa vastaan jolla kyseiset teokset joka tapauksessa kulutetaan – se on tapa joka on optimaalinen mundaanille ja tarkemmin määrittelemättömälle yleisölle, vaikkapa sanomalehden lukijoille, mutta ei asioita nimenomaan kontekstissaan katsoville ja lukeville otakuille eikä muunkaanlaisille asianharrastajille. Tällainen taustatiedoitus on pääasiallinen syy siihen, minkä vuoksi esimerkiksi Theron Martinin Haruhi Suzumiya -arvostelu ja Carl Kimlingerin tänään julkaistu Hellsing Ultimate -arvostelu tarjoavat runsaasti pureskeltavaa eivätkä jätä lukijaansa kylmäksi. Julkaisujen laadun sekä teosten staffin ja taustahistorioiden puimiseen on myös käytetty rakkaudesta aiheeseen kielivät määrät viitseliäisyyttä.

Tästä pääsemme kriitikon parhaaseen aseeseen – perustelemiseen. Kritiikkihän on yksinkertaisimmillaan vain kriitikon omien mielipiteiden ilmaisemista, ja perusteleminen on avainasemassa, jos on tasapainoteltava (positiivisen arvion tapauksessa) perehtyneisyyden ja täyden kritiikittömyyden tai (negatiivisen arvion tapauksessa) laatutietoisuuden ja silmittömän bashaamisen välillä. Ilman kunnollisia perusteluja teokseen korviaan myöten perehtyneenkin kirjoittajan teksti voi vajota pelkäksi löyhäpäiseksi fanitukseksi, jolla ei ole sen enempää journalistista arvoa kuin vaikkapa Newtypen mainosluonteisilla puffausartikkeleilla.

Perusteleminen on se syy, jonka takia tuo aiempi, pieteetillä taustatiedoitettu ja ehdottoman positiivinen Haruhi-arvostelu ei kuulosta pelkältä fanipoika-ihkutukselta. Samasta syystä Manga: The Complete Guiden arvostelut tuntuvat uskottavilta silloinkin, kun niiden kanssa ei ole samaa mieltä: väitteiden vankat perustelut saavat ne kuulostamaan oikeutetuilta. ANN:n paras kriitikko Carlo Santos taas ruotii jokaisessa Right Turn Only!! -palstansa arvostelussa sekä teosten hyviä että huonoja puolia, ja niiden suhdeluvut käyvät hyvin selkeästi ilmi lyhyestä lopputuomiosta – hänen perustelunsa ovat esimerkillisiä. Tästä syystä hän on kuluttajasuuntautunut, mutta koska hän käsittelee teokset aina genrensä muihin edustajiin verrattuna hän onnistuu olemaan myös otakusuuntautunut. Käyttämällä jokaisen nimikkeen esittelynä vain ja ainoastaan sen takakansitekstiä hän lisäksi asettaa jokaisen teoksen samalla viivalle.

Arvostelu on aina henkilökohtainen m
ielipide eikä näin ollen voi ikinä tyydyttää tasapuolisesti kaikkia, mutta kärkevien kommenttien ohessa tarjoillut vertailut ja syyt auttavat ymmärtämään vastakkaisiakin mielipiteitä. Parhaimmillaan arvostelu pystyy tarjoamaan lukijalleen kokonaan uusia näköaloja teokseen ja auttaa tätä saamaan siitä irti enemmän kuin tämä olisi muuten saanut.

…ja miten toisella

Jos asiantuntevuutta ei syystä tai toisesta löydy, asian voi korvata niinkin yksinkertaisella avulla kuin kirjoitustaidolla. Tarjoan esimerkiksi ANN:n Shelf Life -palstan kirjoittaja Bamboo Dongin, joka on ottanut tavakseen tuoda itsensä selkeästi osaksi omia arvostelujaan – kun sama toistuu viikosta toiseen, lukijan ja kirjoittajan välille syntyy tietynlainen side; lukija osaa odottaa, mitä ja millaista sisältöä tietyltä kirjoittajalta on tulossa. Kirjoittajasta muodostuu lukijan mielessä persoona eikä vain kasvoton, mielipiteitä korkeuksistaan jakeleva nimi.

Katsokaapa vaikka tätä taannoista palstaa. Jos ette ole katsoneet Higurashia, tiedätte viimeistään eilisen postaukseni luettuanne siitä enemmän kuin mitä Dong tiesi ennen sarjaan tutustumistaan. Hän arvostelee sarjan ensimmäisen DVD:n an sich, mikä on tämänkaltaisessa jokaviikkoisessa arvostelupalstassa säännöllisesti melkeinpä pakollinen käytäntö; ei kenenkään työkseen mitään arvostelevan voi odottaa kahlaavan teokseen tutustumisen ja siitä kirjoittamisen ohessa läpi läjää Wikipedia-artikkeleita vain voidakseen tarjota teoksesta taustatietoja. Siitä huolimatta hänen teokseen tutustuessaan siitä kasaamansa mielipiteet tulevat selviksi; ne kuulostavat vakuuttavilta paitsi hyvien perustelujen ja kiehtovassa valossa kuvailemisen myös laadukkaan kirjoittamisen takia. Tekstin rytmitys – “This show is really amazing.” – ja sille valittu näkökulma – “tästä en ollut ennen kuullutkaan, mutta tiedättekös että se on aivan mahtava?” – lisäävät lukijan eläytymistä tekstiin ja vahvistavat sitä mielikuvaa, että Dong on kertomassa teoksesta lukijalleen.

Samalla palstalla Dong esittelee GitS: SAC – Solid State Societyn niin mukavien taustatietojen kera, että ne korvaavat hyvin sitä ettei kyseinen arvostelunpätkä ole yhtä dramaattisesti rytmitetty, ja Naruto-OVAn niin irvailevasti, että kaikille tulee varmasti selväksi ettei se ole mitään muuta kuin lisää sitä samaa filleriä. Palstalle valitun, välispiikkejä hyödyntävän rakenteen takia nämä kaikki erilaiset tekstit kuitenkin viihtyvät oikein sulassa sovussa toistensa kanssa.

Kuka tahansa osaa arvostella hyvin teoksen jonka jo tuntee, mutta vain hyvä kriitikko sellaisen johon tutustuu ensimmäistä kertaa.

Joidenkin koulukuntien mukaan arvostelu voi lisäksi olla myös kaunokirjalliseen rinnastettavissa oleva teksti, jota ei lueta vain jotta saataisiin selvillä mitä mieltä kriitikko on teoksesta, vaan myös miten. Tällainen kirjoitustyyli on Dongin lisäksi mm. Kekolla, ja sen kannattajana olen pyrkinyt sellaiseen myös itse.

Median kannalta

Sekä Right Turn Only!!:n että Shelf Lifen arvostelut ovat itsenäisinä teksteinä hyvin lyhyitä. Huomaatte, että laajuus ei ole itseisarvo; vaikka se sallii suppeaa tekstiä kattavamman käsittelyn se on myös johtaa oletusarvoisesti väsyttävämpään luettavaan kuin lyhyys. ANN:n arvostelupalstojen kaltaisille, säännöllisesti ilmestyville ja kuluttajasuunnatuille nettiteksteille tiiviys on etu, koska se varmistaa että ihmiset myös jaksavat lukea niitä. Aiemmin linkkaamani pidemmät arvostelut taas hyödyntävät pituutensa mahdollistamaa kattavuutta antaakseen otakuystävällistä taustoitusta.

Tietysti on otettava huomioon myös julkaisukanava. Internet ja painettu lehti ovat täysin erilaisia medioita: siinä missä ihmiset lehteä lukiessaan jaksavat kahlata läpi pitempiäkin tekstejä on heillä nettiä käyttäessään kuitenkin oletusarvoisesti aina kiire tehdä jotain muuta. Toisaalta lukijat osaavat vaatia verkkomedioilta huomattavasti parempaa ajankohtaisuutta, kenties jopa hypertekstuaalisuutta tekstin sekaan ripoteltujen linkkien muodossa. Myös kuvien käyttö on netissä täysin erilaista kuin painetussa mediassa.

Oli media mikä tahansa kuvien ei kuitenkaan tulisi olla osa arvostelua vain tekstin “kuvittamiseksi.” Niiden on tarkoitus tukea tekstiä: jos arvostelussa sanotaan teoksen piirrosjäljen olevan taustojen osalta huonoa, kuvaksi sopii liittää tällaisesta esimerkki. Parhaimmassa tapauksessa kuva ja teksti muodostavat yhtenäisen, saumattomasti lukijan kanssa kommunikoivan kokonaisuuden – tämän on ymmärtänyt esimerkiksi LiveJournalissaan mangamaailman ylenkatsottuja helmiä esittelevä Vizin mangatoimittaja Shaenon K. Garrity, jonka esittelyistä tämä näkyy ehkä parhaiten Monster-kirjoituksen kohdalla.

“Olipa lyhyt”, te ajattelette nyt. “Eihän se ollut tehnyt mitään muuta kuin skannannut pari sivua kirjasta ja kommentoinut niitä.” Mutta ei, se on paljon tuota monimutkaisempaa. Tuota lyhyttä juttua tehdessäänkin Garrity on joutunut aluksi käsikirjoittamaan sen ja miettimään, mitä haluaa teoksesta sanoa ja missä järjestyksessä. Tämän jälkeen hän on joutunut etsimään mangasta esittämiään mielipiteitä tukevia sivuja, skannaamaan ne ja lataamaan ne nettiin; se on varmasti vaatinut yhteensä useamman tunnin työn. Tietysti Garritylla on puolellaan se, etteivät hänen tekstinsä ole varsinaisesti kuluttajasuunnattuja arvosteluja vaan ainoastaan suositteluja, mutta sen hän osaa tehdä oikein vakuuttavasti: katsokaapa mitä hän kirjoittanut Nanasta, To Terrasta ja Yakitate! Japanista. Tai mitä hilpeitä yksityiskohtia hän ottaa esille Golgo 13:n jenkkijulkaisusta ja sen taustoista…

Tällainen kuvien ja tekstin synkronisaatio on käytännössä tietysti mahdollista lähinnä vain silloin, kun kirjoittaja ja ulkoasun viimeistelijä ovat sama henkilö; netissä ja fanzineissa siis. Mutta silloinkin kun kuvat eivät onnistu tukemaan tekstiä kannattaisi muistaa, että ne ovat ensisijaisesti lukijan huomion ankkureita, joiden avulla hän muodostaa ensimielikuvansa teoksesta median avatessaan. Tätä ei ole valitettavasti usein tajuttu paremmissakaan piireissä, ja niinpä joidenkin lehtiartikkeleiden kuvituksena on joskus ollut puolet sivusta täyttävä murheellisen näköinen thumbnail-kasa.

Lopuksi ottaisin esille vielä sen, että on tärkeää missä laajuudessa teos arvostellaan. Kotimaisissa lehdissä on ollut tapana merkata pienellä jonnekin nurkkaan kuinka monta osaa sarjassa on ja kuinka monta siitä on luettu, mutta eikö sillä samalla julisteta omaa tietämättömyyttä jatkosta? Tällainen teksti on preview eli previkka, ei review eli “uudelleenkatselu”. Eihän pelejäkään arvostella ensimmäisen kolmanneksen perusteella.

Täydellinen perehtyminen olisi ideaalinen vaihtoehto, jonka tärkeyttä alleviivasin mm. uusimmassa Otakussa – toisaalta löytyy gainaxloppujen pelko, toisaalta taas se että teoksen suuhun jättämän jälkimaun arvioiminen on todella heikoilla jäillä liikkumista, jos sitä ei ole vielä edes kokenut. On kuitenkin surullinen fakta että monellakaan kaupalliseen mediaan kirjoittavalla ei ole sellaiseen omistautumiseen varaa; Jason Thompson teki sitä kirjaansa varten epäinhimillisin ponnistuksin. Esimerkiksi ANN:llä on resursseja arvostella jokaisen teoksen jokainen osa erikseen, mutta kuten sanot
tu tämä vaatii käytännössä täysipäiväisiä sisällöntuottajia. Kenties äärimmäinen perehtyminen on jotain, joihin on realistisesti mahdollisuuksia vain ei-kaupallisilla medioilla.

Jos kriitikko kuitenkin on teokseen kokonaan perehtynyt, nousee taas uusi kysymys: kuinka paljon hän saa paljastaa juonesta arviossaan? On tietysti selvää että olisi optimaalista voida arvioida teos paljastaen mahdollisimman vähän, mutta entäpä jos kyse on seikoista, jotka tulevat todennäköisesti vaikuttamaan teoksen lukijan/katsojan siitä nauttimiseen – onko lukijalla oikeus tietää vai oikeus olla tietämättä? Olen yrittänyt herätellä aiheesta keskustelua jo aiemmin, mutta vaikuttaa valitettavasti siltä että siitä eivät ole kiinnostuneet muut kuin ne jotka ovat jo olleet jo turhankin kauan propagandani vaikutuspiirissä.

Kritiikit ovat tekstejä siinä missä muutkin, joten on surullista että ihmiset eivät yleensä ole kovin hanakoita antamaan niistä liiemmälti palautetta saati sitten keskustelemaan niiden kehittämisestä – miten tilanne muuten voisi parantua? Pidän itseäni kuitenkin ensisijaisesti kriitikkona enkä toimittajana, joten tämä asia on minulle varsin lähellä sydäntä.

Muistanette vielä viimekuisen sensuurijupakan – Nice Boat ja niin edelleen? Tapahtumat jatkuvat edelleen.

School Daysin myötä myös murhamysteerisarja Higurashi no Naku Koro ni Kai laitettiin usealla kanavalla jäähylle ilmeisistä syistä. Kyseinen sarjahan on siis siitä mielenkiintoinen, että yliluonnollisista syistä sen aikajana kiertää painajaismaista luuppia – ja tapahtumat päättyvät aina huonosti ja verisesti. Jokaisella kerralla tämä tapahtuu eri tavalla, ja katsojalle annettu käsitys “totuudesta” ja syyllisestä muuttuu jatkuvasti. Kiehtovan hitaasti paljastuu myös lopullinen totuus tämän kaiken takana.

Alkujaan Higurashi oli visual noveleja tuottavan entisen doojinsoft-circle 07th Expansionin tuottama yhdeksän huippumenestyneen visual novelin sarja, joka on sovitettu kaksikautiseksi, Studio DEENin tuottamaksi animesarjaksi; 2006 esitetyksi Higurashi no Naku Koro niksi ja tämänvuotiseksi Higurashi no Naku Koro ni Kaiksi. Koska sarja tullaan joka tapauksessa esittelemään numerossa 3/2007 en viitsi nyt esitellä sitä tämän tarkemmin; voitte lukea olennaisuuksia vaikkapa emigranttiystävämme NovaJinxin blogista.

24-jaksoinen Nikai pyörii tällä hetkellä Japanin TV:ssä. Ensi keskiviikkona esitettävästä jaksosta 12 eteenpäin jokainen jakso tulee kuitenkin olemaan katsottavissa myös netissä Animate TV:n sivuilla. Sekä Animate että viralliset sivut mainitsevat syyksi nimenomaan usean kanavan ilmoittamat esittämisen peruuttamiset. Jokainen jakso tulee olemaan netissä viikon; katsominen vaatii Windowsin, Internet Explorerin ja tietysti japanilaisen IP:n.

Kiintoisaa tästä tekee se, että näin tehtiin vaikka AT-X ja Sun TV (ja 13. jaksoon asti myös TV Saitama) esittävät sarjaa edelleen. Ratkaisun takana lienee yksinkertaisesti halu saada sarja mahdollisimman monen fanin silmille; DVD-myyntiin se tuskin vaikuttanee pätkän vertaa.

Länsimaiselle loppukäyttäjälle tällä ei tietenkään ole vaikutusta suuntaan jos toiseenkaan, hankki hän sarjansa sitten mitä kautta tahansa. (Laillista kautta hankkimisen mahdollisuus lienee joka tapauksessa epävarma Geneonin markkinoiltavetäytymisen vuoksi, ellei sitten myös Higurashille löydy uutta levittäjää.)

PMG on kehittänyt tiedotustaan – vielä jokin aika sitten uuden sarjan julkistaminen ruhtinaalliset kaksi viikkoa ennen sen kauppoihin ilmestymistä ei olisi tullut kuuloonkaan.

Tällä kertaa kyseessä on Star Wars -manga. Eivät siis ne Dark Horsen vanhemmat elokuvamangat – jotka Jedin paluuta lukuunottamatta ovat ihan laadukkaita, jopa repliikintarkkoja sovituksia – vaan Tokyopopin itse tuottamat itsenäiset tarinat. Tokyopop julkaisi ne aluksi japaniksi vuodenvaihteessa 2005-2006, englanniksi vasta lähes vuosi sen jälkeen. Niiden mainostetaan olevan osa Infinities-universumia, mutta niiden kanonisuusaste on hieman hämärän peitossa.

Kokoelma on jaettu kahteen osaan, joista Star Wars Black julkaistaan syys-lokakuun vaihteessa ja Star Wars Silver marraskuussa. Ne sisältävät edellä mainitut sarjakuvat: Black Perfect Evilin ensimmäisen osan, Tantive IV:n, Evil Eyesin ja Dear Anakinin, Silver Perfect Evilin toisen osan, OH! Jawa Jawan, Phantasmagorian, Vader vs. R2D2 & C3PO:n sekä Dark Jedin.

Tekijät ovat kaikki melko mitäänsanomattomia nevöhööd-nimiä, joista juuri kukaan ei ole tehnyt oikeastaan mitään merkittävää; ainoa poikkeus on Kia Asamiya, mutta häneltäkään ei ole mukana kuin kuvitusta. Piirrostyylit vaihtelevat ehtaan antologiatyyliin, joten lopputulos on mielenkiintoinen sillisalaatti.

Vaan mitä seuraavaksi – Star Trekiä?

Paul Gravettin Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on loistava teos, jos haluaa tuntea mangan historiaa ja kehitystä tai auttaa ummikkoa ymmärtämään mangaa. Masanao Amanon ja Julius Widemannin Manga Design puolestaan esittelee kolmella kielellä 135 mangakaa nimensä mukaisesti alan kaikista ääripäistä; Mangan mestarit tekee saman suppeammalla kattauksella mutta paljon asiapitoisemmin.

Mutta mistään ei ole toistaiseksi löytynyt kirjaa, joka listaisi nimenomaan mangaa – ja samalla arvostelisi sitä. Ennen kuin nyt.

Viime viikon tiistaina julkaistu Manga: The Complete Guide on entisen Vizin mangatoimittajan ja mangaholisti Jason Thompsonin kahden vuoden työn tulos. The Comics Journalin haastattelussa hän sanoo sen alkukipinän olleen aikoinaan halu selittää manga sellaiselle yleisölle joka ei sitä ymmärrä, ja osoittaa ettei se ole vain yksi genre jonka kaikki edustajat näyttävät samalta. Siinä tehtävässä aiemmin mainitut teokset onnistunevat ummikkoystävällisempinä kenties paremmin, mutta The Complete Guiden ansiot piilevätkin aivan muualla. Sen kansikuva laskettelee lööperiä; kirja listaa tosiasiassa yli 1200 teosta, toisin sanoen käytännössä kaiken englanniksi julkaistun mangan.

Kaiken. Alkaen vuonna 1981 pikkuruisena painoksena julkaistuista The Rose of Versaillesin kahdesta ensimmäisestä osasta Ryoichi Ikegamin manga-Hämähäkkimieheen, Kodanshan vanhoihin kaksikielisiin julkaisuihin ja tänä vuonna julkaistuun Aquaan; myös pienkustantamojen nykyään täysin unohduksiin jääneet ja vuosia sitten loppuunmyydyt sarjat. Vaadittua työmäärää ja resursseja uskaltaa vain arvailla; Yhdysvaltain mangahistoria kun on monikertaisesti maan fandomia iäkkäämpi, eikä Suomimanga.netin kaltaista kätevää katalogia yksinkertaisesti ole. Vanhimmista julkaisuista ei aina löytynyt edes julkaisuvuotta, eivätkä silloisissa kustantamoissa työskennelleet ihmisetkään välttämättä ole enää muistaneet mitään.

Voidakseen sekä esitellä jo julkaistut teokset että pysyä uusien julkaisujen perässä Thompson joutui etenemään kolmen (pahimmillaan viiden) sarjan päivätahtia, ja lukemaan noin 8 tuntia ja 20 tankobonia päivässä. Viimeksi kuluneen kymmenen kuukauden ajan hän työsti kirjaansa täysipäiväisesti hädin tuskin kotoaan poistuen, mikä johti lieviin mielenterveysongelmiin. Loppuvaiheessa hän oli kalpea, tutiseva ihmisraunio.

Lopputulos on ilmiömäinen, enkä ole ainoa joka on sitä mieltä. Thompsonin alkuperäinen idea oli järjestää kirja tekijöiden mukaan, mutta kustantamon ehdotuksesta hän muutti sen nykyiselleen; tällaisenaan kirjasta voi etsiä minkä tahansa aakkosellisesti järjestetyistä teoksista äärimmäisen helposti. Esittelyjen väliin on livauteltu relevantteja artikkeleita joissa mainitaan myös englanniksi kääntämättömiä sarjoja, BL- ja eromangateokset on erotettu kirjan loppuun omiksi osioikseen, ja ihan lopusta löytyvät jargonsanasto ja mangakahakemisto.

Kirjan viisisataa sivua ovat täynnä pettävän lyhyen näköisiä mutta uskomattoman infoahdettuja esittelyjä, jotka lisäksi kertovat jokaisesta teoksesta sen nimen, tekijän, alkuperäisen nimen ja sen japanilaisen kirjoitusasun, länsimaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, japanilaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, lehden jossa teos on julkaistu, pituuden, genren ja kohdeyleisön sekä ikäsuosituksen. Jokaiselle teokselle on annettu nollasta neljään tähteä, ja arvosteleminen on äärimmäisen autoritaarista: esimerkiksi se miksi Mobile Suit Gundam SEED Astray saa kaksi ja puoli tähteä mutta Mobile Suit Gundam SEED Astray R vain kaksi perustellaan hyvin selkeästi. Teoksia verrataan toisiin teoksiin säännöllisesti mutta ei itsetarkoituksellisesti: tarkoitus on auttaa lukijaa ymmärtämään teosten hyviä ja huonoja puolia, ja se että se tekee teoksen lukemisesta samanlaista edestakaisin selailua kuin Wikipedian linkkien klikkailu on siihen nähden vain sivuseikka.

Tässä kymmenen genrensä parhautta edustavaa neljän tähden esimerkkiä:

Lopetuksiaan englanniksi vielä odottavien sarjojen, genrensä puolesta Thompsonille vaikeiden tai muuten vain sellaisten tapausten suhteen joissa heidän asiantuntemuksensa ylittää Thompsonin tiedot esittelyjen tekemisessä auttoivat mm. Shaenon K. Garrity, Carl Gustav Horn, Mark Simmons ja Patrick Macias. Kustantaja on Del Rey, ja jälki on laadusta tinkimätöntä myös ulkoasultaan; lisäksi teoksen tietoja luvataan päivittää kustantajan nettisivuilla. Thompson on väläytellyt mahdollisuutta samantapaisesta pseudomangateoksesta tai – luoja varjelkoon – teoksesta, joka listaisi englanniksi kääntämätöntä mangaa. Sitä 99 prosenttia siis.

Tämä kirja maksaa alle 20 euroa. Ostakaa se.

Muokkaus 27.10: Thompson kertoilee LiveJournalissaan kirjansa alkuperäisestä ideoinnista. Alkujaan sen piti tosiaan olla mangakakirja eikä mangakirja; lisäksi sen kannessa piti lukea isolla ANIME, koska “the original proposal for “The Complete Manga Guide” was a boosterism project, a book to get people interested in the mysterious world of manga which at the time was Anime’s Ugly Little Brother.” Ajat ovat kovasti muuttuneet vuodesta 2000.