Alkushokista on hiljalleen päästy, ja osapuolet ovat kaivautuneet asemiinsa. Kansan syvät rivit lienevät jo valinneet kantansa sen suhteen ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia, mutta kenties voisimme karistaa hetkeksi puolueellisuuden ja ajatella asioita laajemmalta kannalta.
Tilanne on nyt peruuttamattomasti se, että lehtiä on yhden sijaan kaksi. Sen ei pitäisi olla ylitsepääsemätön ongelma tämän kokoiselle harrastajakunnalle, vaikka lehdet epäilemättä tulevatkin syömään toisiltaan lukijoita pyrkimällä molemmat olemaan kaikenkattavia ja samaa yleisöä palvelevia. Tilanne tuo mieleen Microsoftin ja Applen; toisella on puolellaan olemassaoleva asiakaskuntansa, toisella imagonsa. Monet ovat ilmoittaneet aikovansa vaihtaa Animen tilauksen Japan Popin tilaukseen, mutta tämä lienee vain äänekästä vähemmistöä – arviolta kaksi kolmasosaa Animen lukijoista kun rahoittanee lehtensä vanhempiensa rahoilla, ja vaihtaminen kalliimpaan lehteen ei välttämättä ole vaihtoehto läheskään kaikille.
Viime kädessä voittajia ovat harrastajat. Tällaisessa tilanteessa kiristyvä kilpailu tulee parantamaan molempien lehtien laatua; sarjakuvantekijät saavat useampia mahdollisuuksia saada töitään julkaistuiksi; uusia kirjoittajia tulee tarpeen synnyttyä kohoamaan esiin (tällä hetkellä Japan Pop maksaa karkeasti ottaen enemmän sarjakuvista kuin Anime ja Anime teksteistä kuin Japan Pop – mutta ei sillä että sillä erolla olisi maitokauppatasolla mitään konkreettista merkitystä); harrastajat saavat enemmän luettavaa ja päällekkäisistäkin aiheista useampia erilaisia mielipiteitä.
Loppuvuosi tulee määrittämään, miten tilanne tulee kehittymään; odotettavissa on uusia palstoja, uusia sisällöntuottajia, uudenlaisen sisällön hakemista. Eikä se loppujen lopuksi voi olla kuluttajien kannalta niin kauhean negatiivista, eihän?
Vaikka uusia sarjoja tuleekin, jatkuvat shounenkestosuosikit kuitenkin vuodesta toiseen. Koska mangaa julkaistaan yli 100000 sivua kuussa ja uusista sarjoista enin osa on Sturgeonin lain mukaan roskaa kestää todella isojenkin tapausten suosiolta jonkin aikaa saapua toden teolla tänne länteen. Koska enin osa fanikäännöksistä on amerikkalaista tekoa ja jenkit TV-kansaa näin tapahtuu usein vasta siinä vaiheessa, kun sarjasta tehdään animesovitus.
“Sitten kun Naruto loppuu” on jo vuosia vanha vitsi. Masashi Kishimoto on piirtänyt mangaansa vuodesta 1999, ja se on menossa 39. tankoubonissaan – TV-animea on kaksi kautta, joista ensimmäistä tehtiin 2002-2007 220 jaksoa, helmikuussa alkanut toinen on tällä hetkellä menossa 30. jaksossaan.
Rumiko Takahashi sanoi aikoinaan pyrkivänsä vuonna 1996 alkaneen Inuyashan kanssa vähintään 50. tankouboniin asti – mutta tällä hetkellä niitä on jo 53, eikä loppua ole vieläkään näkyvissä vaikka sarja on polkenut paikoillaan jo vuosia. Vuodesta 2000 vuoteen 2004 jatkunut anime päättyi sovinnolla 167. jaksoonsa ilman sen kummempaa loppuratkaisun yritystäkään.
Näihin verrattuna Tite Kubon viime vuosina suosiotaan kasvattanut Bleach on vielä pikkutekijä; se alkoi vasta vuonna 2001, eikä tankoubonejakaan ole kuin vasta 30. Animeversio on jatkunut vuodesta 2004, ja jaksoja on toistaiseksi 143.
Näistä kaikista sisällöllisesti parhaimmassa hapessa lienee kuitenkin Eiichiro Odan One Piece. Olkihattupiraattien seikkailuista on saatu lukea vuodesta 1997 alkaen, ja mangaa on kertynyt jo 47 tankoubonin verran. Sen animeversio on Naruton tapaan jatkunut vuodesta 1999, mutta sitä on jo 325 jaksoa. Animen alkuanimaatio itse asiassa vaihtui hiljattain; uusi on järjestyksessä kahdeksas, ja sen kappale on 5050:n “Jungle P.”
One Piecen suosiota voi lähteä spekuloimaan monelta kantilta. Yksi sen syistä on varmasti se, että toisin kuin kollegansa se ei pyri ottamaan itseään liian vakavasti ja hampaat irvessä. Kirjassaan “Making Comics” Scott McCloud opastaa, että jos sarjakuvia – tai mitä tahansa – tekee laskelmoiden mikä ihmisiä kiinnostaisi, kilpailee niiden kanssa jotka tekevät samaa oman innostuksensa voimalla – eikä tarvita velhoa arvaamaan, kumman tekemä tuotos on parempi. Ja kukaan joka on lukenut vähänkään One Pieceä voi tuskin väittää, etteikö siitä muka paistaisi läpi Odan vilpitön innostus aihettaan kohtaan.
Toisaalta Oda on myös sisäistänyt “hahmovetoisen juonenkuljetuksen” periaatteet paremmin kuin Takahashi ikinä – jälkimmäisen “keksitäänpä nyt uusi paperinohut sivuhahmo aiheuttamaan tapahtumia seuraavan parin luvun ajan” -käsikirjoitustavan nähdessään tämän opettaja Kazuo Koike pyörisi haudassaan, jos olisi kuollut. One Piecenkin on toki pakko loppua joskus, mutta on ainakin Inuyashaa varmempaa että se saa kunnollisen lopetuksen.
Eikö muuten ole mielenkiintoista, kuinka otakuus madaltaa kohderyhmien raja-aitoja? Harvemmin sitä näkee parikymppisten ihmisten intoilevan länsimaisista lastensarjoista, olkoonkin että japanilaiset sellaiset on huolellisesti tehty vetoamaan paitsi lapsiin myös lapsenmielisiin. Se etteivät ne halvenna katsojiensa älykkyyttä lienevät myös yksi syy, vaikka enimmän osan voineekin panna tavalliseen tapaan eksotiikan piikkiin.
Suomesta ei kuitenkaan onneksi liiemmin löydy niitä kolmeakymmentä lähestyviä tapauksia, joiden mielestä Pokémon on syvällinen aikuisten sarja…
“Mutta missä on laatu?” huutaa kansa. “Miksi tänä syksynä tulee vain haaremisarjoja ja muuta tuubaa? Ei me mitään clannadeja tai kodomonojikaneita haluta!”
Ennakkosuosikkien lisäksi syyskauden tarjonnasta löytyy kuitenkin useampiakin mustia hevosia. Niistä yksi on Coharu Sakuraban mangaan perustuva Minami-ke, joka kertoo kolmen sisaruksen elämästä; sen tyyliä voinee kuvata parhaiten lauseella “elämää Lucky Starin jälkeen.” Katsokaapa.
Mutta entä jos moehuumori ei kelpaa – olitko enemmänkin Gurren-Lagannin fani? Ihan samanlaista sarjaa ei tämän kauden sarjoista kyllä löydä; Gurren-Lagannin postmodernin järjetön mechamachoilu tulee odottamaan voittajaansa kauan.
Shounensarjojen joukosta löytyy kuitenkin eräs varsin miehekäs tapaus, Nobuyuki Fukumoton mangaan perustuva Gambling Apocalypse Kaiji, joka on juuri sitä miltä kuulostaakin. Fukumoton edellinen animesovitus, mahjongsarja Akagi, oli varsin laadukas tuttavuus – ja kun animoimassa on Madhouse, ei sarjalta voi odottaakaan muuta kuin skitsahtaneen laadukasta teknistä toteutusta.
Jos taas haluaa pöytäpelinsä vähemmän testosteronia pursuavana, kannattaa tutustua seinensarjaan nimeltä Shion no Ou. Se perustuu Jiro Andoon piirtämään ja entisen ammattilaisshoginpelaaja Naoko Hayashiban salanimellä Masaru Katori käsikirjoittamaan mangaan, joka on tällä hetkellä kuudennessa tankoubonissaan. Se ei kuitenkaan ole “Hikaru no Go shogilla”; sen päähenkilö ei ole perinteisen urheilusarjakaavan mukainen tavallinen, ensimmäistä kertaa pelilaudan eteensä saava poika, vaan vanhempiensa seitsemän vuotta sitten tapahtuneen kaksoismurhan mykäksi traumatisoima tyttö, joka on naapurin pariskunnan adoptoimaksi tulemisen ja ammatilaispelaajaottoisänsä shogikoulutuksen jälkeen ottamassa ensimmäisiä askeliaan ammattilaispeluu-uralla. Soppaan kuuluu niin salaperäisiä tappouhkauksia kuin pelottavia stalkkaajiakin; tämä on tummasävyinen psykologinen trilleri, ei shoginopetussarja.
Studio DEEN on parantanut profiiliaan huomattavasti viime aikoina, ja vaikka pelilaudat ja -nappulat ovatkin 3D-rendattuja ne on kuitenkin saatu istumaan muuhun animaatioon oikein sulavasti. Ohjaaja Toshifumi Kawasella on mm. molempien Higurashien ja Yami to boushi to hon no tabibiton käsikirjoitukset ja Boogiepop Phantomin storyboardit sulkina hatussaan, ja nimihenkilö Shionia ja hänen arkkivihollistaan Ayumia esittävät Mahorona muistettu (ja lähinnä sisäisissä monologeissa puhuva) Ayako Kawasumi ja Romi Paku.
Ja sitten on tietysti Moyashimon, jota on useassa yhteydessä verrattu moderniin klassikkoon Mushishiin ja jonka Fuji TV on sijoittanut osaksi animen kohdeyleisöjen laajentamiseen tähtäävää noitaminA-blokkiaan. Se perustuu Masayuki Ishikawan mangaan, josta Veli Holopainen kirjoitti maaliskuussa. Päähenkilö siis tosiaan näkee bakteereita, homeita, sieniä ja viruksia… ja pystyy juttelemaan niiden kanssa. Vaikuttaa siltä että animeversiosta on tulossa yhtä opettavainen kuin alkuteoksensa, ja lisäksi sen animaatio on upeaa – ja sillä on myös vetävä, live-actionia ja 3D-animaatiota yhdistelevä opening.
Blade of the Immortalin numerossa #130 Dark Horse ilmoitti seuraavan numeron olevan sarjan viimeinen kuukausittain julkaistava numero; sarjaa julkaistaan jatkossa enää vain pokkarimuodossa. Hiroaki Samuran kymmenen vuoden ajan jatkunut Blade of the Immortal oli Yhdysvaltain viimeisiä sarjoja, joita julkaistiin edelleen amerikkalaisessa formaatissa – eli luku kerrallaan sarjakuvalehtinä. (Viimeinen, jos Witchbladea ja Sabrina, the Teenage Witchiä ei lasketa. Moni ei niin tee.)
Rapakon tällä puolella suurin osa nuoremmista harrastajista ei todennäköisesti ole koskaan edes kuullut tällaisesta julkaisutavasta. Muinaisilla 80- ja 90-luvuilla se oli kuitenkin manganjulkaisun standardi: sarjakuvan ei arveltu menevän kaupaksi, jos se julkaistaisiin heti aluksi “kalliissa” pokkarimuodossa. Tämän julkaisutavan esitteli Yhdysvaltain markkinoille Eros Comixin ja Dark Horsen kautta mangaa julkaisseen Studio Proteuksen perustaja Toren Smith, joka uskoi viimeiseen asti omiin konservatiivisiin mielipiteisiinsä. Hän ei uskonut esimerkiksi shoujon tai manganpiirto-oppaiden suosioon, ja ennusti Yhdysvaltain markkinoiden romahtavan jos niille tungettaisiin enemmän mangaa kuin mitä niillä sillä hetkellä oli (runsaat satakunta sarjaa).
Myös Blade of the Immortal oli Studio Proteuksen heiniä. Koska Samura oli kuitenkin pyytänyt ettei hänen teostaan flipattaisi, Smith leikkautti jokaisen sivun ruudut erilleen ja kasautti ne uudelleen vasemmalta oikealle luettavaan järjestykseen – puhekuplien lukujärjestyksen kammottavasti sekoittava tapa, jota myös Jalava käytti julkaistessaan Hiroshiman pojan ensimmäisen osan vuonna 1985.
Vuonna 1997 Yhdysvaltain sarjakuvakentälle saapui Stuart Levyn luotsaama Mixx Entertainment. Aluksi se ei ollut mitenkään poikkeuksellinen kustantamo: se julkaisi mangaa ensin lehtimuodossa – ei tosin omina lehtinään, vaan MixxZine-antologiassa – ja vasta myöhemmin pokkareina, olkoonkin että MixxZine ja sen myöhempi sisarjulkaisu Smile olivat selkeästi massoille eivätkä sarjakuvaharrastajille suunnattuja. Vuonna 1998 Mixx esitteli markkinoille “Pocket Mangan” – pienikokoiset, vain kahdentoista dollarin hintaiset pokkarit (tuohon aikaan normaalista graphic novelista, niistä joita nykyään sanotaan “vanhoiksi painoksiksi”, sai pulittaa usein jopa 17 dollaria eli 120 markkaa; nykyrahassa 21 euroa). Seuraavana vuonna MixxZine uudelleennimettiin Tokyopopiksi, josta tuli hyvin pian myös koko firman nimi. Ja kun Tokyopop alkoi lopulta julkaista mangaa ilman lehtijulkaisua suoraan pokkarimuodossa, Smith povasi tällaiselle nopeaa loppua.
Muut kustantamot seurasivat kuitenkin esimerkkiä, ja ennen pitkää lehtijulkaisuista luovuttiin yhdellä jos toisellakin taholla. Myös Dark Horse lakkautti Super Manga Blast -antologiansa, mutta kustantaja Mike Richardsonin omistautuneisuuden takia Blade of the Immortal jatkoi entisellään – vaikka möikin vuodesta toiseen vain muuttumattomat 4400 kappaletta.
Vuonna 2002 Tokyopop lopulta räjäytti pankin ottamalla käyttöön “100% Authentic Manga” -käytäntönsä ja alkamalla julkaista mangaa flippaamattomana (alkujaan ilmeisesti Shueishan painostuksesta). Tälle käytännölle Smith ja monet muut tuhahtelivat – eiväthän he olleet vaivautuneet edes kääntämään ääniefektejä; miten kukaan voisi haluta lukea sitä? Viz ja muut kustantamot joutuivat kuitenkin seuraamaan esimerkkiä ainakin julkaisukoon suhteen, koska jo muutenkin puolet halvemmilla ja nyt myös moninkertaisesti nopeatahtisemmilla julkaisuillaan Tokyopop olisi muuten savustanut ne helposti markkinoilta. Tämä oli käytännössä lehtijulkaisemisen viimeinen kuolinisku; kukaan ei halunnut enää maksaa kolmea dollaria 32 sivusta, kun kahdellatoista saattoi saada yli 180 – puhumattakaan siitä, että pokkareita oli huomattavasti mukavampi kerätä kuin lehtiä.
“Mangavallankumous” alkoi, ja Yhdysvaltain mangakulttuuri muuttui. Manga siirtyi nörttihieltä haisevista sarjakuvaliikkeistä kirjakauppojen sarjisosastoille, ja miljoonat uudet manga- ja animeharrastajat tulvivat coneihin. Tytöt alkoivat taas lukea sarjakuvia. Kokonainen uusi sukupolvi sai oman punk-ilmiönsä; jotain, joka oli heidän omaansa ja josta vanhemmat eivät tajunneet mitään. Dark Horse osti Studio Proteuksen vuonna 2004; Smith tekee edelleen töitä Dark Horselle, mutta ei ole ollut julkisuudessa aikoihin.
Kun ostatte seuraavan kerran mangapokkarin maamme sarjakuvaliikkeiden niitä notkuvilta hyllyiltä, muistakaa ketä teidän on siitä kiittäminen. Ilman ennakkoluulotonta täyshörhö Stuart Levyä olisi huomattavasti todennäköisempää, ettei englanninkielinen mangankustantaminen olisi koskaan edennyt juuri Oh! My Goddessia ja muuta massaseineniä pidemmälle.
Emman seitsemäs ja viimeinen osa ilmestyi viime perjantaina. Näin sai päätöksensä ensimmäisen Otaku-palkinnon saanut sarja – ja täytyy sanoa, että en ole katunut tuota valintaa kertaakaan. Lopetus oli hieman antikliimaksinen, ja Morin paha tapa sortua haahuilevaan juonenkuljetukseen ja kivojen kohtausten ahtamiseen muun tarinan sekaan nosti siinä taas päätään. Toisaalta, viitososan supermelodraamalle on paha pistää paremmaksi.
Valinta oli eittämättä vaikea: Emman pääasialliset haastajat olivat Neon Genesis Evangelion ja Gunnm, jotka ovat molemmat merkittäviä teoksia. NGE:n merkittävyyttä ei käy kiistäminen – mutta toisaalta tuo merkittävyys liitetään yleensä animeversioon eikä niinkään mangaan, vaikka se jälkimmäinen laadukas teos onkin). Gunnm taas on edelleen parasta ja syvällisintä suomeksi julkaistua toimintaseineniä (syitä tälle mielipiteelle voi etsiä esim. siitä, miten jokaisessa juonikaaressa on kaksi tapaa toimia, Gallyn tapa ja toinen tapa – joista kumpikaan ei kuitenkaan ole yksioikoisen väärä). Emma peri voiton lopulta siksi, että se avasi kokonaisen uuden genren – ja vieläpä lehtihyllyillä.
Sarjan suomenkielinen tuotanto ei ollut painojäljen eikä nimien kirjoitusasujen kannalta parhainta mahdollista, mutta se pesee kuitenkin esimerkiksi CMX:n englanninkielisen version pistein 1-0. Paitsi että jenkkiversio on kalliimpi, ulkoasultaan huonompi ja jumittaa edelleen viidennessä osassaan on se myös paljon heikommin käännetty – jos on tehtävä valinta “Kelly-sanin” ja “Kelly-rouvan” välillä, päätös ei ole kovin vaikea. (Toisaalta tämä kertoo paljon myös siitä, miten erilaisille lähtökohdille englanninkielisen maailman mangankääntäminen suomenkieliseen verrattuna perustuu.) Loputkin perusteet ovat edelleen päteviä.
Kenties ne Bangaihenitkin saadaan vielä joskus – tai jopa yksiosainen Shirley. Näitä odotellessa voimme keskittyä pohtimaan, mikä on Sangatsun salaperäinen SE. Jännitys tiivistyy – koska eihän mitään muuta kuin jotain todella merkittävää viitsittäisi puffata näin naurettavasti, eihän? Onko se Death Note, Naruto vai Shonen Jump – vai kenties jopa se vuosikausia manguttu Hopeanuoli?
Viimeistenkin lehtien olisi pitänyt saapua tilaajille tänään. Kyllä vain, numeron julkaisemisesta on jo yli kuukausi – mutta tällaista tämä omakustannetoiminta on. Onneksi kovin kamalaa valitusta ei ole vielä kuulunut, vaikka lehden uskottavuus onkin kovasti koetuksella… olkoonkin, että käytännössä jokainen numero 3/2005:sta alkaen onkin ollut säännönmukaisesti myöhässä.
Numeron 2/2007 teemana on yuri. Näin se muodostaa loogisen vastinparin yaoinumero 3/2006:lle, joka myi itsensä tehokkaasti loppuun viime conissa; saa nähdä, käykö tälle niin. Paitsi että kannen yleisilmettä uudistettiin rankalla kädellä myös alun kansikuva vaihtui matkan varrella; kuvaksi kaavailtiin alkujaan lopulta takakanteen päätynyttä kuvaa, mutta se päätettiin lopulta vaihtaa toisenlaiseen. Ainakin siinä on tarpeeksi seksiä… toivottavasti se vaikuttaa myyntiin.
Tästä numerosta muodostui ehkäpä liiankin arvostelupainotteinen. Tämän lisäksi animea on tällä kertaa poikkeuksellisen paljon, olkoonkin että femmari esittelee saman tien Utenan kaikki kolme inkarnaatiota. Kashimashin ja Marimiten vastapainoksi rustasin itse muutaman manga-arvostelun; Boku no futatsu no tsubasa on vähemmän tunnettu pieni moottorisahaveistos kuin se ansaitsisi, Strawberry Shake Sweet puolestaan kerää pisteet kotiin ihmissuhdehuumoripuolella olemalla tyyliltään täysin erilainen kuin enin osa lännessä toistaiseksi nähdystä yurista. Ainakin jälkimmäisen suhteen elää sentään jonkinlainen toivo jenkkijulkaisusta, vaikka se hitaasti eteneekin; suuri osa julkaistusta yurista kun on joko parin luvun minisarjoja tai yksittäisiä novelleja, ja siten tankoubonkulttuurin omaksuneessa lännessä julkaisukelvottomia.
Seiyuupalstalla tutustutaan yuriveteraani Kana Uedaan; Ayabien keikkaraportissa puolestaan tehdään selväksi, mikä Lischua ärsyttää nuorison keikkakäyttäytymisessä. (Jos jouduitte kyseisellä keikalla purruksi, tiedätte ketä syyttää.) Cain kertailee Densha Otokon tarinan ja sen loputtomat sovitukset eri medioissa, “Klassikko”-palstalla taas selvennetään, miksi Weiß Kreuz olisi parempi katsoa silmät kiinni. Suomennos- ja pseudoarvosteluissa puidaan läpi lehtihyllyn manga- ja maailmanmangauutuudet ja katsotaan, mistä puusta Cristopher Hartin mangaoppaat on veistetty. Finnmanga 1 Remix käydään läpi lähinnä muodon vuoksi, koska tuskinpa sen tekijät enää kamalasti palautetta kaipaavat; nelosnumero puolestaan saa odottaa seuraavaan lehteen. Kuten aika moni muukin asia.
Pääartikkelin virkaa toimittaa Jennyn yurijuttu. Lisäilin siihen kuitenkin noin neljänneksen uutta materiaalia; osittain siksi, että se pohjautui täysin Jennyn Animeconissa pitämään luentoon ja osittain siksi, että pidin sitä monesta kohtaahieman puutteellisena. Lopputulos on toivoakseni varsin tasapainoinen ja informatiivinen niillekin, jotka kävivät tuon luennon kuuntelemassa.
Triviatietoa: Otakun sivumäärä on jumittanut jo numerosta 1/2006 alkaen 64 sivussa, mutta tässä numerossa se on 72. Sattumoisin tämä nosti painon yli sadan gramman ja postikulut siten 1,20 euroon… Mikäli sivumäärä jatkaa kasvamistaan, lienee pakko jossain vaiheessa nostaa irtonumerojen postittamisen hintaa nykyisestä.
Olisi kuitenkin mukava kuulla myös lukijoiden mielipiteitä sekä artikkeleista että itse lehdestä kokonaisuutena; lehden paranteleminen kaikissa suhteissa on jatkuva prosessi. Palautetta vain saa yleensä kaivaa esiin kirveellä, ja silloinkin enin osa siitä on “ihan kiva” -tasoista sellaista…
Kekko oli Seppo Mäntysen haastateltavana Turun kirjamessuilla, aiheena luonnollisesti Mangan mestarit. Tai toisinpäin.
Käsiteltävänä on mm. se, lähteekö anime lapsesta hakkaamalla – mutta myös se miten teokseen päätyneisiin mangakoihin päädyttiin (heidän täytyi muodostaa mahdollisimman laaja kirjo, ja heidän täytyi olla myös omalla alallaan oikeasti hyviä – mihin esimerkiksi Arina Tanemuran ansiot eivät yksinkertaisesti vain riitä), se mikä erottaa mangan länsimaisesta sarjakuvasta (arjen kuvaus, lajityyppien kirjo) ja se mitä kirjassa esiteltyä Lehtinen itse soisi suomeksi kustannettavan (Nekojiru – ja YKK, tietenkin).
Sain erinäisiä kuukausia sitten kahlattua läpi sekä Alexandre Dumas vanhemman Monte-Criston kreivin että sen animesovituksen Gankutsuoun, joka oli ilmestymisvuotensa 2004 puhutuimpia sarjoja. Nyt voin lopultakin sanoa olevani riittävän hyvin asiaan perehtynyt ilmaistakseni mielipiteeni jälkimmäisestä.
Koska Gankutsuou on kuitenkin periaatteessa arvosteltu jo Otakun numerossa 1/2006 tämä ei ole kokonainen arvostelu, ainoastaan muutaman sananen sovitukseen alkuteokseen nähden tehdyistä muutoksista. Spoilereilta ei vältytä, koska kirjoitus on suunnattu lähinnä niille jotka ovat sarjan jo katsoneet – jos haluatte arvostelun, sellainen on esimerkiksi Kupolilla.
Animaatiosta
Mainiossa teoksessaan Mangan harmaasävyt Reima Mäkinen kirjoittaa näin: “Näkeminen on tietämistä ja tulkintaa. Niinpä sarjakuvassa on mahdollista käyttää esimerkiksi hahmojen vaatteissa kuviointia, jonka lukija hyväksyy aitona, vaikka se ei mittakaavaltaan sitä olisikaan. Erilaiset sarka-, sametti- ja säkkikangaskuviot ovat tästä hyvä esimerkki. Kangasta täytyy katsoa yleensä melko läheltä ennen kuin sen pintarakenne erottuu. Sarjakuvahahmon vaatteiden neulos voi kuitenkin näkyä mainiosti vaikka hän seisoisi kuvassa 10 metrin päässä.”
Juuri tätä Gonzon Gankutsuouhun soveltama, paljonpuhuttu erikoinen animointiratkaisu on. Liikkumattomat kuvapinnat ovat yksinkertaimmin kuvailtuna vain erilaisia rastereita ja kuviointeja, joita animaattorit ovat asetelleet tavalliseen kalvoanimaatioon jättämiinsä “aukkoihin” (olkoonkin, että nämä kalvot ovat olleet yhtä digitaalisia kuin rasteritkin). Kyseessä on eittämättä mielenkiintoinen tyylillinen kokeilu, mutta loppujen lopuksi siinä ei ole mitään muuta vallankumouksellista kuin se, että sitä ei ole ennemmin animaatioon sovellettu. Syy on selvä: kun kuvat liikkuvat, illuusio haihtuu saman tien. Juuri katsojan tietoisuus tästä ja illuusion rikkominen juuri kuitenkin tekevät ratkaisusta niin kiehtovan.
Lisäksi se auttaa eittämättä viemään katsojan huomiota loitommas siitä, että sarjan animaatio on perinteisten osien kohdalla varsin karkealaatuista: hahmoanimaatio on yksityiskohtia säästelevää, mutkia oikovaa ja paikoin vähäfreimistäkin. Mutta kun sarja muistuttaa muutenkin enimmäkseen 3D-mallinnetuissa kulisseissa tapahtuvaa leikkopaperianimaatiota, niin mikäs siinä. Elämä on valintoja…
Ruusuja ruusutekstuurilla
Juonenkulusta
Gankutsuou ei, kuten kaikki varmaan jo tietävät, ole niinkään sovitus kuin pastissi. Kun 1800-luku vaihdetaan psykedeelisen steampunkahtavaksi 5000-luvuksi, Turkin sota Itäkvadranttien sodaksi, Venetsia Kuuksi ja niin edelleen saadaan varsin kiehtova tapetti, jota vasten Dumas’n romaani voidaan uudelleenmaalata. Tämä on asia joka mainitaan kaikkialla, mutta se ei ole oleellisen tärkeä seikka tarinan sisällön kannalta.
Luigi Vampa rosvoineen vaanii edelleen varomattomia karnivaalivieraita katakombeissa. Kreivi luikertelee edelleen tiensä seurapiireihin ja kylvää samalla eripuraa Villefortin ja Danglarsin perheonniin. Hovimestari Barrois kuolee edelleen juotuaan myrkytetystä mehulasista. Morrelin & Poikien rahtilaiva on edelleen Pharaon, vaikka se onkin avaruusalus eikä kolmimasto. Albertin suuttumus kärjistyy edelleen lopulta kaksintaisteluhaasteeksi, vaikka aseena ovatkin miekkailevat mechat eivätkä pistoolit.
Sen sijaan suurin muutos tarinan rakenteeseen on se, että Dumas’n osittain tositapahtumiin perustuva romaani koostuu itse asiassa kahdesta hyvin erilaisesta osasta. Ensimmäinen, noin kolmanneksen sen pituudesta käsittävä osa kertoo nuoresta miehestä nimeltä Edmond Dantès, petoksesta jonka kohteeksi hän joutuu tunteja ennen naimisiinmenoaan, hänen 14 vuoden vankeudestaan – jonka aikana hän kuulee satumaisesta, löytäjäänsä Monte-Criston autiosaarella odottavasta aarteesta – ja ihmeellisestä paostaan. Toinen taas kertoo Monte-Criston kreivistä, uskomattoman vauraasta miehestä joka saapuu Pariisiin kostaakseen niille kolmelle miehelle joiden ansiosta hänen aiempi elämänsä tuhoutui, hänen suunnittelemastaan valtavasta kostokoneistosta joka lopulta murskaa hänen uhrinsa ja kaataa heidän elämänsä kuin korttitalot, sekä ihmisistä joiden elämät hän sattumalta pistää järjestykseen sotapolkunsa varrella. Näillä kahdella hahmolla on narratologisesti hyvin vähän yhteyksiä, sillä osien välillä kulunut vuosikymmen on muuttanut Dantèsia todella paljon; hänestä on tullut mies, joka elämänsyrjässä pysyäkseen joutui unohtamaan epätoivon, rakkauden ja jopa vihan – ja muistamaan vain koston. “I’m not the man I used to be / and what you see is not what it seems.”
Osien välillä on muutaman luvun pituinen murrososa, jossa seuraamme varjoista toimivaa Dantèsia hänen ottaessaan selvää siitä mitä hänen pettäjilleen ja auttajilleen on tapahtunut hänen vankilavuosiensa aikana. Kertoja ei kuitenkaan nimeä häntä lukijoille vaan pitää hänet etäisenä, ja lopulta hän katoaa kokonaan kuvioista ja seilaa kohti koston viitoittamaa tulevaisuuttaan. Toinen osa alkaa Venetsian karnevaaleista ja pitää aluksi päähenkilöinään Franzia ja Albertia, jotka “sattumalta” sattuvat törmäämään heidän kanssaan samassa hotellissa oleskelevaan Monte-Cristoon.
Animen tuotantoryhmä on tehnyt erittäin viisaan päätöksen aloittaessaan tarinan vasta tästä kohtaa, sillä kaksijakoisuus on eittämättä romaanin suurin yksittäinen puute. Tuntuu itse asiassa aika ihmeelliseltä ettei tällaista ratkaisua ole kukaan ennen tehnyt, vaikka tarinasta on tehty aikojen saatossa kasapäin TV-sovituksia – tarinan jännitys kun säilyy paljon paremmin, kun kreivin tausta ja suunnitelmat pysyvät aluksi mysteereinä ja paljastuvat vasta hiljalleen sarjan edetessä. Samaa palvelee myös Haydéen ja Cavalcantin taustojen pitäminen katsojalta aluksi salassa ja paljastaminen vasta kreivin ansalankojen lauetessa.
Romaanin kerronta on suorasukaista, ja kreivin suunnitelmat ovat enimmäkseen selvästi lukijan nähtävillä. Tarinan pituuden takia näin on pakkokin, koska Dumas’n liikoja selittelemättömän kerronnan vuoksi lukijat olisivat ehtineet jo autuaasti unohtaa mysteerit siinä vaiheessa kun saavutaan niiden ratkaisujen äärelle. (Romaanihan tosiaan julkaistiin alkujaan jatkokertomuksensa sanomalehdessä.)
Peppo
Tapahtumista
Dumas kirjoitti Monte-Criston kreivin suosionsa ja vaurautensa huipulla, riettaalla 1840-luvulla, ja Shakespearen tapaan hän osasi pippuroida keitoksiaan fanserviceksi laskettavalla aineksella joka pitää yleisön mielenkiintoa yllä. Sattumalta juuri nämä asiat sattuvat olemaan kuuminta hottia myös näin kahden vuosisadan jälkeenkin, joten Gonzo on paisutellut niitä kuin pullataikinaa. Kreivi välkyttelee kulmahampaitaan minkä ehtii; Peppon – jolla alkuperäisessä romaanissa ei ollut kuin hyvin pieni, puherooliton osa Albertin huijaamisessa – trappiarvot on nostettu maksimiin, ja hänestä on tehty juoneen vain vähän osallistuva mutta silti oleellinen katalysaattorihahmo; Albertin kreiviä kohden kokema kiinnostus kärjistyy fanityttöjen riemuksi lähes rakkaudentunnustukseksi. Tämä on aimaita jos mikä!
Tuumakin lähemmäs, ja sarja menisi yaoiksi
Ennen sarjan alkua siitä esitetyn trailerin perusteella juoneen kaavailtiin alun perin myös niin ikään alkuteoksessa vihjailtua Eugénien ja hänen ystävättärensä Louisen suhdetta, mutta jossain vaiheessa sekin sivujuoni ilmeisesti virtaviivaistettiin tiehensä Louise mukanaan – sääli. Voisin esittää jopa ajatuksen siitä, oliko Cavalcanti alun perin sarjan käsikirjoituksessa mukana lainkaan; trailerissa häntä ei näy, ja Eugénienvarhainen hahmodesign oli suuresti Cavalcantia muistuttava, tyttömäisempi ja kapinallisempi – samanlainen kuin alkuteoksen miehistä kiinnostumaton ja sitoutumishaluton Eugénie. Kenties “Eugénien kärsimysten Cavalcantin ahdisteltavana” arveltiin kiehtovan yleisöä enemmän kuin “Eugénien ja Louisen skandaalinkäryisen yurisuhteen” – joten Louise sai kenkää, Cavalcanti palautettiin tarinaan Eugénien hahmodesignillä varustettuna ja Eugéniestä tehtiin lyhyttukkainen nyhverö, jonka funktio tarinassa on soittaa pianoa ja angstata omaa voimattomuuttaan.
Koska tarinassa tällaisenaan olisi aivan liian vähän romantiikkaa on Albertin ja Eugénien välille sytytelty asiaankuulumattomia lapsuudenystäväromanssin kipinöitä. Samalla on tehty myös Caderoussen roolin pienentämisen ja Cavalcantin valeisän poistamisen kaltaisia mutkien oikomisia.
Haydée kolistelemassa Morcerfin kaappiluurankoja
Lisäksi juoneen on tehty pieniä sen dramaattisuutta lisääviä virityksiä: esimerkiksi Haydéen todistus ei pilaa Morcerfilta vain tämän asemaa puolueessaan, vaan myös presidenttiehdokkuuden. Danglarsin kohtalo on huomattavasti karumpi kuin alkuteoksessa. Maanpetos, josta Dantèsia syytettiin, on muutettu Napoleonin valtaanpaluun avustamisesta prinssin salamurhayritykseksi. Nämä ovat hyvän maun rajoissa olevia, ymmärrettäviä nykyaikaistuksia.
Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä kauemmaksi se kuitenkin alkaa hoiperrella alkuteoksensa kehyksistä: se säilyttää muutamia samoja elementtejä, mutta kehittää niitä täysin eri suuntiin (tai, kreivin viimeisen viestin tapauksessa, päätyy niihin täysin eri kautta). Villefort pääsee kreivin jäljille, ja vaikka hän musertuukin hänen suunnitelmansa alle se tapahtuu paljon hajanaisemmin kuin alkuteoksessa, jotta sarjan ensimmäisellä kurilla olisi kunnollinen huipennus. Tapahtumien staattisen seuraamisen sijaan saamme seurata Franzin salapoliisintyötä hänen metsästäessään totuutta Edmond Dantèsin ja salaperäisen Gankutsuoun takana. Sympatian jakamisen sijaan kreivi esitetään kostonhimoisena hirviönä. Mielipiteeni muutosten hyväksyttävyydestä alkoi hiljalleen horjua viimeistään kaksintaistelun lopputuloksen ja Mercedeksen poislähtöehdotuksen hylkäämisen myötä; tämän jälkeen tarina lähtee lopullisesti kokonaan omille urilleen. Se lakkaa olemasta Monte-Criston kreivin pastissi ja muuttuu pelkästään Gankutsuouksi; siinä missä alkuteoksen loppu on onnellinen on Gankutsuoun lopetus oopperamaisen traaginen ja haikea. Kreivin satumaisen omaisuuden salaisuus ja itse yliluonnollisen Gankutsuoun luonne eivät lopultakaan paljastu.
Tämäkin tähtäily päättyi alkuteoksessa erilaiseen lopputulokseen
Kaiken tämän jälkeenkin on myönnettävä, että omana teoksenaan Gankutsuou seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Alkuteokseen ensin tutustuneena tarkastelen sarjaa väistämättä ensisijaisesti sovituksena, mutta siltikään en pysty olemaan vaikuttumatta animen toimivuudesta. Tällaisenaan juonenkuljetus on vahvaa, dramaattista ja katsojaa tehokkaasti johdattelevaa, ja epäilemättä alkuteokseen vasta animen jälkeen tutustuvan on helppo pitää jälkimmäistä kerronnaltaan huomattavasti paranneltuna. Kun sarjan toteutus on myös graafisesti kunnianhimoinen, ääninäyttelyltään tasalaatuinen ja soundtrackiltaan tyylikäs – ja sen keskushenkilö japanilaisen animaation traagisin ja karismaattisin antisankari vuosiin – ei lopputulosta voi pitää kuin onnistuneena.
Ranskalainen sarjakuvasivusto Du9 haastattelee Junko Mizunoa, ja hyvin sen tekeekin – kyseessä on kenties jopa laajin ja asiapitoisin Mizunon haastattelu jonka olen lukenut. Mizuno on eräs Japanin mielenkiintoisimmista undergroundmangakoista, eikä vähiten siksi että hän on lännessä tunnetumpi kuin kotimaassaan. Tämä johtunee siitä, että hänen psykedeelisväritteiset työnsä istuvat paremmin Euroopassa vallalla olevaan käsitykseen sarjakuvasta “taiteena” kuin Japanin käsitykseen sarjakuvasta “viihteenä”. Kulunutta “Tehotytöt hapoissa” -vertausta on toisteltu hänen tyylistään puhuttaessa kyllästymiseen asti jo viimeiset kymmenen vuotta, joten ei siitä sen enempää.
Mizuno on yhtä paljon kuvittaja ja designer kuin mangaka, ja vaikka hänen tyylissään näkyvätkin perinteisen shoujomangan vaikutteet ei sitä sanoisi shoujoksi hullukaan. Siitä huolimatta moni tekee näin edelleen välittämättä tippaakaan siitä, että “shoujo” ei ole edes genre vaan vain löyhä kohderyhmäluokittelu – ja Mizunon töistä yksikään ei ole ilmestynyt missään tytöille suunnattua nähneessäkään. (Genreluokittelu voisikin tosiaan olla paikallaan myös länsimaisen manganjulkaisemisen suhteen. Niinhän Japanissakin tehdään.)
Pure Trance
Julkaisemisen suhteen hän on muutenkin päätynyt varsin erikoisiin ympyröihin; esimerkiksi hänen ensimmäinen pitempi työnsä Pure Trance ilmestyi samannimisen cd-albumisarjan oheisvihkoina, hänen läpimurtotyönsä lännessä olleet Cinderalla, Hansel & Gretel ja Princess Mermaid taas suoraan tankouboneina ja alkujaankin väreissä. Jälkimmäisten työmäärä oli avustajatta työskentelevälle Mizunolle valtava – minkä lisäksi Cinderallan värityksestä vastanneen designerin visio ei vastannut alkuunkaan hänen omaansa.
Vizin englanninkielisiä versioita varten Mizuno väritti Cinderallan uusiksi samanlaisiin pehmeisiin pastellisävyihin kuin kaksi jälkimmäistäkin teostaan, ja hän myös valitsi julkaisujen huokoisen paperilaadun ja hoiti töiden flippauksen sekä ääniefektien korvaamisen itse. Tämän lisäksi hän teki uskomattomalla pieteetillä myös muita graafisia muutoksia jotta sarjakuvat näyttäisivät paremmalta käännettyinä – tähän tapaan:
Hansel & Gretel
Paul Gravettilla on sivuillaan varsin kattava, haastattelupätkin varustettu Mizunon esittely, ja myös YouTubesta löytyy hänen haastattelunsa (jossa hän pääsee esittelemään kunnioitettavaa popkrääsäkokoelmaansa). Suomeksi taas Mizunosta on kirjoitettu Sarjainfossa 1/2005, Mangan mestareissa sekä tietysti Gravettin loistavassa teoksessa Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa. Toivon mukaan ehdin myös itse arvostella hänen teoksensa jossain välissä, sillä ne ovat paitsi graafisesti myös kerronnallisesti todella omaperäistä kamaa – yksityiskohta, jota kovinkaan usein ei muisteta mainita. On sääli, että hänen teostensa saatavuusaste Helsingin ulkopuolella on varsin huono.
Avainsanat: Junko Mizuno, Paul Gravett, Sarjainfo, Viz
Miten voittaa otakujen suosio? Otsikko esittelee kaksi esimerkkiä Japan Popin ässistä, mutta ne eivät ole läheskään koko totuus.
Tässä vaiheessa suunnilleen kaikki “tarkkaan valikoituun kohderyhmään” kuuluvat – eli tuhatkunta Animen vanhinta tilaajaa – lienevät jo saaneet uuden lehden kätösiinsä. Kemppi sanoi aikoinaan parhaan ja menestyksekkäimmän tavan saada jostain aikaan kohinaa olevan sen lanseeraaminen yllätyksenä, ja näin Japan Popin tapauksessa myös tehtiin: kaikkialla kuohuu hämmästys siitä mikäs tämä tällainen on, ja että onpa tyhmää julkaista lehteä joka on ihan kuin Anime-lehden kopio jos sitä viimeisintä numeroa ei lasketa. Mystistä.
Japan Popin on myös sanottu huokuvan kapina-asennetta. Tiedä häntä, mutta yksi asia ainakin on selvä: se ei ole tyytymässä Anime-lehden kilpailijan asemaan, vaan aikoo hyvin yksiselitteisesti jyrätä sen. Kaikki lehdessä on suunnattu ylittämään edeltäjänsä joka suhteessa, ja Animen saamasta kritiikista on myös otettu vaarin. Japan Pop ei ole esittämässä haastetta, vaan avointa sodanjulistusta.
Paperi ja liimasidonta ovat sellaiset ettei niistä varmasti valiteta; peli- ja musiikkiarvosteluja on – mutta vähän; skenejulkkiksia haastatellaan ja tapahtumista kerrotaan kävijän, ei järjestäjän näkökulmasta; arvostelut on pippuroitu info- ja triviabokseilla ja vaihtoehtoisilla mielipiteillä; keveimmät jutut on kerätty lehden alkupäähän ja asiapitoisimmat pakattu sen loppuun, ja loppuhuipennuksena toimii edelleen Kekon pakina. Monet tutut palstat ovat vain vaihtaneet nimeä – Mikrofonin takaa Seiyuu-nurkaksi (sic) ja Kotimaan katsaus Pohjantähden allaksi – mutta mukana on myös uudenlaista sisältöä, ja lehden laajaskaalaisuutta Animeen verrattuna alleviivataan joka käänteessä. Narullan mukanaoloa liputetaan kantta myöten.
Tuntuu itse asiassa varsin uskomattomalta, että näinkin laadukas lehti on voitu nikkaroida kasaan näin lyhyessä ajassa. Lähempää tarkastellen ihmeellisyyden takaa paljastuu kuitenkin ilmeisin: Animen entinen toimitus oli suunnitellut tekevänsä Roolipelaajat jo jonkin aikaa. Irtisanoutumisen tapahtuessa numeroa 22 oli valmiina peräti viiden sivun verran, mikä pakotti Animen uuden toimituksen turvautumaan lisenssisisältöön. Japan Popille eksklusiivinen materiaali taas on lehdessä vielä vähäistä, ja etenkin sivulauseettomasta pääkirjoituksesta paistaa läpi töksähtelevä hätäisyys.
Muuan neropatti tuli jo murjaisseeksi, ettei laadulla pärjää. Totuushan kuitenkin on, että ihmiset eivät maksa sellaisesta mikä heitä ei kiinnosta – ja jos yksi tuote on selvästi toista parempi, kuluttajien rajalliset varat ohjataan niistä laadukkaampaan. Toistaiseksi Animella on vielä muutama valttikortti, ja ne ovat sen olemassaoleva lukijakunta ja Japan Popin alkukangertelu (sen taitto on levotonta, ja violettihiuksinen kettutyttö särkee silmiä). On kuitenkin kyseenalaista, kuinka kauan se pystyy niitä hyödyntämään; molempien lehtien seuraavat numerot tulevat varsin todennäköisesti ratkaisemaan pelin. Toistaiseksi kommentit ovat kuitenkin olleet enimmäkseen uudelle lehdelle myönteisiä.
Kemppi arveli ostajien lompakkoäänestävän Animen suohon vuoden loppuun mennessä, mutta itse en uskaltaisi näin jyrkkää väitettä vielä esittää. Kävi niin tai näin on kuitenkin varmaa, että loppuvuodesta tulee hyvin mielenkiintoinen.
Blade of the Immortalin numerossa 
Ranskalainen sarjakuvasivusto Du9 
Loading ...
Kirjoitukset (RSS)
