Ennen bloginsa deletoimista ANN:n mangakriitikko Carlo Santosilla oli tapana itkeä säännöllisesti sitä, että mangan kohdeyleisöluokittelut ovat rajoittavia; hänen kirjoitustaan “My penis invalidates my enjoyment of Nodame Cantabile. But only the comic, not the drama” ei löydy enää nykyään mistään, mutta siteerauksia siitä kyllä. Se synnytti aikoinaan jonkin verran keskustelua näilläkin leveyksillä.

Aiemmin esille otetut pointit ovat edelleen valideja: kohdeyleisöjaottelut ovat olemassa, koska niistä on hyötyä sekä kustantajille että kuluttajille. Japanin kokoisessa maassa näin on pakko tehdä; Suomen kokoisessa ei niinkään, mutta niiden huomiotta jättäminen etenkin kustannusalan alkuvaiheessa olisi sulaa hulluutta. Vanhemman kohdeyleisön shoujon tuominen markkinoille ennen kuin nuoremman yleisön shoujo on saanut tarpeeksi aikaa kasvattaakseen mangaa lukevia tyttöjä olisi hyvin yksiselitteisesti taloudellinen itsemurha. Tämän takia julkaiseminen aloitetaan nuorten poikien nimikkeistä, sitten jatketaan nuorilla tytöillä, siirrytään hiljalleen hieman vanhempiin poikiin ja lopulta vanhempiin tyttöihin; tässä auttaa, jos ensimmäiset sarjat ovat vielä molemmille sukupuolille jotain tarjoilevia Takahashin sarjoja. Suomessa ollaan tällä hetkellä jo pitkällä kolmannessa vaiheessa (Emma, Gunnm, Oh! My Goddess); seuraava looginen aluevaltaus ovat vanhemmat tytöt. Kuka ehtii ensimmäisenä julkaista Nanan – joka on sitäkin parempi ehdokas nyt kun se jatkuu taas?

Huomatkaa kuitenkin, että monet edellä mainituista seinensarjoista houkuttelevat myös tyttölukijoita. Seinenyleisö on jo sen verran vanhaa että lukijoiden preferenssit vaihtelevat laajasti; jotkut pitävät Berserkistä ja Hellsingistä, jotkut Azumanga Daiohista ja Manabi Straightista. Moni suosittu seinenmanga käyttää tehokkaasti hyväkseen shoujomangan puolelta tuttuja kerrontatapoja, jopa siinä määrin että monia seinensarjoja voi äkkiseltään erehtyä luulemaan shoujoksi. Otakun 2/2007 yuriartikkelissaan Jek itse asiassa kuvaili tällaisia sarjoja “pojille sallituksi shoujoksi”; esimerkiksi moeseinenlehti Comic High myy itseään lauseella “Girlish Comics for Boys and Girls.”

Esimerkki Comic High -sarjasta: Milk Morinagan Girl Friends.
Se sisältää söpöjä tyttöjä, joten se ei selvästikään ole poikien sarja.
Länsimaissa sarjakuvamarkkinat ovat kategorisesti pienemmät, joten sarjakuvia ei ole totuttu jaottelemaan kohderyhmittäin – jotkut sarjakuvaharrastajat jopa avoimesti karsastavat sitä. Näin ollen kohdeyleisöjä kuvaavat sanat ymmärretään usein genreiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä käytetään vieraskielisiä sanoja. Totuushan kuitenkin on, että “shounen manga” tarkoittaa vain ja ainoastaan “poikien sarjakuvaa” – asia, jota esimerkiksi Wikipediasta joutuu jatkuvasti korjailemaan.

Eivätkä nämä kohdeyleisöt ole staganantteja ja rajoittavia, kuten lännessä usein luullaan. Santosin angstaukset kohdistuvatkin juuri siihen, että lännessä monet pitävät outona sitä että aikuinen mies haluaa lukea sarjaa, jonka päähenkilöinä eivät ole toiset aikuiset miehet. (M.O.T., M.O.T.)

Esimerkiksi shoujomangaa eivät kuitenkaan ole lukeneet vain tytöt vuosikymmeniin; ehkä silloin kun Osamu Tezuka oli juuri keksinyt sen ja sitä tekivät miehet nimenomaan tyttöjä ajatellen, mutta ei enää 70-luvun jälkeen, kun sitä alkoivat tehdä naiset. Shounen piti pintansa pitempään, aina 80-luvun puoliväliin asti.

Vuonna 1984 tuli kuitenkin Dragon Ball ja lisäsi shouneniin – joka aiemmin oli Shonen Jumpin silloisen päätoimittajan Nobuhiko Horien ohjauksessa koostunut lähes pelkästään hienkatkuisista äijäilyistä á la City Hunter ja Fist of the North Star – huumorin. Monet lännessä aliarvioivat ja haukkuvat Dragon Ballia ja pitävät sitä kaiken sen symbolina, mikä mangassa on huonoa, väärin ja kaavamaista, mutta Japanissa tällaista nirppanokkaisuutta ei ole – esimerkiksi sarjan uusintapainoksien mukana julkaistiin jokin aika sitten eräiden hänelle kunnioitustaan osoittavien nykymangakojen fanitaidetta. Sarjasta muodostui niin suosittu, että toimittajat pakottivat Toriyaman jatkamaan sitä kauan sen jälkeenkin kun hän olisi halunnut sen jo lopettaa (minkä varmaan huomaakin).

Kun se vuonna 1995 lopulta loppui vajosi Japanin mangateollisuus lamaan josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, Shonen Jumpin levikki putosi kuudesta ja puolesta kolmeen miljoonaan viikossa, ja kustantajien oli etsittävä uusia, niitä ennen pienuutensa vuoksi kiinnostamattomia ulkomaisia markkinoita. Dragon Ballin tulon jälkeen käytännössä kaikki suositut shounensarjat, Ranma 1/2:sta One Pieceen, ovat sisältäneet ainakin jonkin verran huumoria ja mielikuvituksen lentoa.

Tässä vaiheessa jotkut tietysti hymähtelevät Dragon Ballin merkittävyydelle; eikö nyt ole aivan selvää, että Naruto on nykyään se mikä maailmaa pyörittää? Jälkimmäinenhän voittaa Googlefightingin. Mutta kysymys kuuluukin: ollaanko Narutosta tekemässä Hollywood-elokuvaa? Ja mitä arvelette sille kuuluvan, kun sen loppumisesta on kulunut 12 vuotta? Dragon Ball on pitänyt pintansa uusien hittien rinnallakin; sen klassikkoasemaa ei voi kiistää kukaan. Ja se on määrällisesti maailman myydyin sarjakuva; ei ole sattumaa, että se on yleensä ensimmäinen uudella markkina-alueella julkaistu manga.

Masashi Kishimoto tietää, mistä naruista on vedettävä.
Dragon Ball ei kuitenkaan käynnistänyt shounenin muuttumista molempien sukupuolten viihteeksi yksinään. Prosessi oli hidas ja kesti useita vuosia, ja syy myynnin kasvuun tajuttiin vasta 90-luvun alussa. Samaan aikaan huomattiin, että suosituimmista sarjoista löytyi tietynlaisia kerronnallisia elementtejä: kaksi poikaa ajautuu jatkuvasti tappeluihin eivätkä voi sietää toisiaan, poika A pitää poikaa B tulisieluisesti kilpakumppaninaan vaikka tämä tuskin edes huomioi häntä…

Tämä tuo mieleen amerikkalaisissa sarjakuvissa 60- ja 70-luvuilla vallalla olleen gorillabuumin, mutta toisin kuin amerikkalaiset kollegansa japanilaiset kustantajat tiesivät vallan hyvin mistä suosio johtui: jäljet johtavat – jälleen kerran – 80-luvulla syntyneeseen doojinshikulttuuriin, tarkemmin sanoen yaoihin. Tyttölukijoiden paritushaluisia mielikuvituksia ruokkivat elementit toimivat fanifiktion, fanitaiteen, doojinshien ja luoja ties minkä polttoaineena ja kasvattivat sarjojen suosiota, joten niitä päätettiin lisätä – ja kassakoneet kilisivät.

Näitä elementtejä sanotaan aimaiksi. Nykyään shounensarjoissa on niitä paljon – esimerkiksi Lightin ja L:n kytkeminen toisiinsa käsiraudoilla oli melko varmasti alkujaan sarjan toimittajan idea, ja Gundamin kaltaiset miehekkäät mechamätkeet ovat muuttuneet joksikin ihan muuksi. Tämän tuloksena Shonen Jump on nykyään tyttöjen suosituin mangalehti.

On yleistä, että sarjan kohdeyleisöä hienosäädetään kesken kaiken; esimerkiki Dragon Ball oli alkujaan suunnattu 14-vuotiaille, mutta kun paljastui että siitä pitivätkin eniten 12-vuotiaat päähenkilön ikä “korjattiin” (4. tankobon, sivu 66) ja seksivitsit korvattiin tappeluilla. Toisinaan taas käy niin, että kokonaiset genret siirtyvät kohdeyleisöltä toiselle. Näin kävi taikatyttögenrelle, joka alkoi vuosituhannen vaihteessa siirtyä yhä enemmän ja enemmän otakuyleisön viihteeksi. CLAMP pyyhki pöydän puhtaaksi Cardcaptor Sakuralla ja istutti samalla siemenet otakufanikunnalle; kun otakujen huomattiin katsovan lastensarjoja, niitä alettiin tehdä erityisesti heitä varten. Nykyään käytännössä kaikki taikatyttösarjat ovat myöhäisyön moeviihdettä, ja aika on kypsä jo Moetanin kaltaiselle parodioimisellekin.

Suomessa ollaan toisaalta myös erikoisasemassa moneen muuhun maahan nähden. Täällä, toisin kuin Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa heikompien sarjakuvakulttuurien maissa, luetaan nimittäin myös muun kuin “oman” kohdeyleisön sarjoja. Tämä johtunee siitä, että manga ei meillä yleensä ole otakun ensimmäinen kosketus sarjakuvaan; Aku Ankkoja, Asterixeja ja Lucky Lukeja on luettu pienestä pitäen, joten ihmisten maku on liberaalimpi eikä niin selkeästi kohderyhmäajattelun kaltaiseen muottiin kasvatettu.

Eri asia on sitten, millaiseksi tilanne kehittyy siinä vaiheessa kun nykyään mangalla kasvatettavat vaahtosammuttimet vanhenevat. Mutta se on sen ajan murhe.

Jason Thompsonin kirjoittama mangamuotoinen artikkeli oli se mistä puhuttiin eniten, mutta tietenkään ei saa unohtaa myös Wiredin varsinaista manga-artikkelia, jolle tuo mangamuotoinen USA-ekstra on vain sylijuttu.

Kustannusalan nyanssien penkomisineen, eri tapahtumisissa ravaamisineen ja Mandaraken perustajan sekä Ageha Ookawan haastatteluineen se on hyvin perusteellinen reportaasi mangateollisuuden ja doojinshikulttuurin symbioosista, olkoonkin että se viettää hyvän aikaa äimistellen jälkimmäisen häpeilemättömiä tekijänoikeusrikkomuksia. Toisaalta se selvittää myös syyt ja seuraukset kaiken tämän takana. On kiehtovaa, miten japanilaisen hahmokulttuurin synnyttämä osallistuva harrastaminen on suodattunut lähes sellaisenaan myös länteen – kenties syynä on yksinkertaisesti vain materiaalin puhuttelevuus?

About.com julkaisi äskettäin Thompsonin haastattelun, joka on kirjoittajan kursiivipakkomielteestä huolimatta hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kirjansa lisäksi Thompson kertoo siinä esimerkiksi siitä miten Viz sai oikeudet Shonen Jumpin nimeen (myymällä puolet itsestään Shueishalle), japanilaisen ja amerikkalaisen sarjakuvan ja julkaisukulttuurien eroista, lempimangoistaan, siitä miksi One Piece on hyvä manga (koska Odan tyyli on omaperäinen, koska se on niitä harvoja shounenmättöjä joissa on oikeasti etenevä juoni, ja koska se ei ota itseään vakavasti – tiesin!), siitä kuinka hän olisi voinut päästä toimittaharjoittelijaksi Shueishalle mutta päätti olla menemättä, ja siitä mitä hän aikoo tehdä nyt suurprojektinsa valmistumisensa jälkeen.

Aihetta vaihtaen, Takashi Hashiguchi on aloittamassa uuden sarjan. Kulttistatuksen saavuttanut Yakitate! Japan oli erinomainen esimerkki siitä kuinka kamppailushounenia voidaan rakentaa muillekin puitteille kuin mätölle ja urheilulle, mutta on Saijoo no Meii tulee sijoittumaan lastenlääkäripuitteisiin. Odotamme uutuutta… kiinnostuneina.

Mainittu sivusto on Deathgod.org, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään virallisen kanssa.

Odex on maailman tällä hetkellä halveksituin animenjulkaisija. Se on singaporelainen firma, joka ennen tunnettiin lähinnä ylihintaisista DVD:istään, julkaisujensa huonosta teknisestä laadusta ja fansubbien pohjalta tehdyistä käännöksistään – mutta on tämän vuoden puolella herättänyt maailmanlaajuista huomiota “käymällä aggressiivisesti piraattien kimppuun”, kuten Japan Pop asian ilmaisee. Käytännössä se on siis lähetellyt korvausvaatimuskirjeitä suurelle määrälle fanikäännösten lataukseen käytettävien nettiyhteyksien omistajia; nuorimmillaan vasta yhdeksänvuotiaiden animenlataajien vanhemmat ovat joutuneet maksamaan sille 3000-5000 Singaporen dollarin (1400-2300 euron) suuruisia korvauksia. Odexin suunnitelmissa on ollut mutkiakin, mutta yleisesti ottaen tilanne on ollut varsin isovelimäinen.

Toistaiseksi tämä kaikki kuitenkin tapahtui vain Singaporessa, ja viime viikkoon asti vaikutti jo siltä, että Odex olisi alkanut tullut järkiinsä: kirjeitä ei ollut lähetelty vähään aikaan, ja syyskuussa yhtiön hallituksen jäsen Stephen Sing ilmoitti, että se ei enää lähettelisi korvausvaadekirjeita aiemmin tapahtuneista tekijänoikeusrikkomuksista. (Aiemmin pelätty “Odex-kirje” saattoi saapua kuukausienkin päästä, vaikka vastaanottaja ei olisi ladannut mitään koko aikana.)

Viime viikolla alkoi kuitenkin levitä tietoja siitä, että yksittäiset warettajat Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Japanissa (!) olivat saaneet varoituskirjeitä laittomasta toiminnasta internetoperaattoreiltaan; yhdysvaltalainen Comcast (jolla on historiaa aiheen tiimoilta) ei kertonut kuka varoituksen takana oli, mutta japanilainen USEN ja ranskalainen Club Internet olivat liittäneet kirjeiden oheen viestin tekijänoikeuksien valvontaan erikoistuneelta amerikkalaiselta BayTSP:ltä, joka ilmoitti olevansa Odexin ja Anti-Video Piracy Association of Singaporen (jonka ainoa aktiivinen jäsen on Odex) asialla.

Maailmanlaajuisesti puhetta herätti eniten se, että kyse oli jokaisen tapauksen kohdalla sarjoista joita ei vielä ollut niillä alueilla julkaistu; niiden levitykseenhän oikeuksienomistajat puuttuvat vain hyvin harvoin, ja fanikääntäjien hyviin tapoihin on kuulunut käännösten levittämisen lopettaminen paikallisen julkaisijan ilmoittaessa lisenssistään. AVPASin tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole oikeuksienomistaja vaan etujen valvoja; Odex on yhdistyksensä avulla saanut usealta japanilaisilta animestudiolta luvat valvoa niiden teosten tekijänoikeuksia teoriassa kaikkialla.

Otakumassojen huolestuneisuus alkoi kasvaa joka puolella maailmaa. Oliko Odex valloittamassa maailmaa? Uskaltaisiko kukaan pian ladata enää yhtään mitään?

Näinhän ei kuitenkaan ollut asia. Odex ilmoitti pian, että kyseessä oli BayTSP:n kämmi; Odex oli pyytänyt sitä jahtaamaan tekijänoikeusrikkureita vain Singaporessa, ei ulkomailla. (Miksipä Odexia muu kiinnostaisikaan. Toisaalta, läheskään kaikki AVPASin valvontaan myönnetyt sarjat eivät kuulu Odexin julkaisukatalogiin…)

Kaikki eivät tietenkään uskoneet tätä. Myöhään keskiviikkoiltana Singaporen aikaa joku singaporelainen Linuxia käyttävä propellihattu hakkeroi Odexin nettisivut ja korvasi ne Odexin pahuutta julistavalla sivulla. Ilmeisesti Odexin palveluntarjoaja PacNetillä ei ollut erillisiä varmuuskopioita, sillä julistuksen poistamisen jälkeen tilalle on tullut vain ilmoitus sivuston uusimisesta. (Triviatietona: Singaporessa tietomurrosta voi saada 15 000 dollarin sakot ja viisi vuotta vankeutta.)

Joka tapauksessa Odex jatkaa pahennusta herättävää riehumistaan, mutta tulee ilmeisesti pysyttelemään paikallisena mörkönä – mikä helpotus. Jatkamme tilanteen tarkkailua turvallisesti maailman toiselta reunalta käsin.

Muokkaus 29.11: Odex hävisi aiemmin mainitun kiistansa Pacific Internetin kanssa käyttäjien IP:iden luovuttamisesta johtuen Singaporen lainsäädännöstä, jonka mukaan vain tekijänoikeuksien alkuperäinen haltija tai yksinoikeuslisenssin omistaja voi tehdä moisia vaatimuksia – mutta juttu on saamassa uuden käänteen. Odexin juristien mukaan japanilaiset oikeuksienomistajat ovat valmiita tukemaan sitä, mikä muuttaa asetelmaa täysin.

Light Yagami saattoi olla Death Noten päähenkilö, mutta salaa kaikki kuitenkin hurrasivat lain pitkän kouran edustajalle; tuolle huonoryhtiselle, huolittelemattomalle, eksentriselle, silmäpussiselle ja anorektiselle salapoliisille, joka oli maailman ainoa ihminen joka pystyi tarjoamaan jumalsyndroomasta kärsivälle, oikeudentajunsa sumentaneelle teininerolle arvoisensa vastuksen. Ei siis ole ihme, että Death Noten kaltaisen merkkiteoksen spinoff-elokuva kertoo juuri L:stä.

L – change the WorLdistä on julkaistu useita teasereita, mutta ne ovat kaikki sisältäneet vain aiemmista elokuvista peräisin olevaa materiaalia. Ensimmäinen elokuvasta itsestään materiaalia sisältävä traileri julkaistiin nettisivuilla torstaina; elokuvateattereissa sitä on näytetty jo toissa viikolla.

Elokuvan ohjaa Hideo Nakata (Ringu), ja nimihenkilöä esittää tietysti edelleen osaansa täydellisesti sopiva Kenichi Matsuyama. Elokuva sijoittuu aikaan “ennen toisen elokuvan loppua”.

The GazettE ja Dir en grey keikkailivat Helsingissä hiljan; girugämesh on tulossa helmikuussa. Jopa Kanan kaltaisille marginaalisemmille artisteille löytyy jalasijaa (toisin kuin monessa muussa Euroopan maassa). Äkkiseltään saattaisi tuntua siltä, että japanilaisella musiikilla menee Suomessa lujempaa kuin koskaan ennen.

Saattaa kuitenkin olla, että jatkossa keikkojen määrä tulee radikaalisti vähentymään. Viimeaikaiset keikat eivät ole sujuneet ongelmitta; keikoilla riehutaan, jonotuskieltoja rikotaan (tästä mainittiin eilen radiossakin; jonottaminen on kokonaan oma sosiaalinen tapahtumansa), kuvauskieltoja rikotaan… Kaiken lisäksi japanilaisten bändien kanssa syntyy säätöä pienimmistäkin asioista, ja asioiden sopiminen ja selvittäminen on uskomattoman tahmeaa. Dir en grey on tässä suhteessa kaikkein pahin, mikä on tietysti erityisen ikävää, kun muistetaan sen olevan myös kaikkein suosituin.

Tämän lisäksi keikat eivät myöskään tuota läheskään niin paljon kuin niiden vaatima vaiva antaisi aihetta toivoa; syy on pitkälti fanien nuoruudessa, mistä johtuen keikoilla ei yleensä saa myydä alkoholia. Supersoundsin toimitusjohtaja Karri Suksian mukaan tämä kaikki kuulemma kiristelee järjestäjien hermoja, ja tilanne alkaa olla hieman huolestuttava.

Voidaan siis spekuloida, että jatkossa JrockSuomi tulee olemaan ehkä ainoa japanilaisten bändien keikkoja Suomessa järjestävä taho. Olisi sääli jos niin kävisi, sillä Suomi todellakin on ernumaa (aina siinä määrin, että se näkyy Salattuja elämiä myöten) ja Euroopan kolmanneksi suurin jrockin markkina-alue – potentiaalia olisi paljon suuremmillekin ympyröille.

Asiasta toiseen; ovathan kaikki kiinnostuneet jo huomanneet pikku Kana-kisamme?

Muokkaus 10.12: Ja Kanan keikalla oli sitten hypitty keikan jälkeen lavalla varastelemassa juomapulloja ja settilistoja. Juuri näin.

Olipa kerran muuan kiinalainen lautapeli, jota pidettiin lähinnä vanhojen ukkojen huvina. Sitten, vuonna 1998, Hikaru no Go aloitti ilmestymisensä Shonen Jumpissa – ja yhtäkkiä goonpeluu olikin jälleen koko kansan huvia ja peruuttamattomasti juurtunut myös länsimaihin. Palkintoja ja tunnustusta kahminut Hikaru no Go oli vuosituhannen taitteen ylivoimaisesti suosituin shounensarja; sen tittelin siltä riisti vasta Naruto useita vuosia myöhemmin.

Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun manga nostattaa jonkin asian suosiota radikaalisti. 60-70-lukujen taitteessa Ashita no Joe teki nyrkkeilystä suurta kansanhuvia; 20 vuotta myöhemmin Hajime no Ippo teki saman uudemman kerran. 90-luvun alussa Slam Dunk sai maailman lyhyimpiin kuuluvan kansan innostumaan koripallosta.

Suosittu mangasarja on nostanut vuorollaan melkeinpä jokaisen kuviteltavissa olevan urheilulajin profiilia, karatesta judoon. Viime vuoden lopulla Nodame Cantabilen suosio onnistui nostamaan Oriconin seitsemännelle sijalle sen doramasovituksen soundtrackin – siis klassista musiikkia sisältävän albumin; listoille. Joskus tuntuu siltä, ettei ole mitään mitä Japanin populaarikulttuuri ei pystyisi tekemään mahdolliseksi…

Sarjan nimeltä Kami no Shizuku myötä myös viininmaistelu on nyt päässyt tästä maagisesta kosketuksesta osalliseksi. Ranskalaiset ovat innoissaan.

Muokkaus 16.12: ANN kertoo: Kami no Shizuku on saamassa ranskalaisen ja italialaisen julkaisun, ja siitä on tekeillä myös näytelmäelokuva. Haha…

Haruhin, Misan ja Konatan esittämisen jälkeen hiljattain 20 täyttäneen Aya Hiranon kohtalo oli joutua Dragonautin kaltaiseen mössösarjaan esittämään isoryntäistä semipahista. Hänen unelmansa oli kuitenkin alkujaan ryhtyä laulajaksi eikä seiyuuksi, joten hän ei ole velttoillut silläkään idoliuransa osa-alueella.

Hänen viides singlensä NEOPHILIA ilmestyi viime tiistaina. Se ei ole menestynyt listoilla mitenkään kehuttavasti – ja myönnettäköön, ettei se mitenkään erikoinen biisi olekaan. Mutta ainakin se on siedettävämpi kuin viimekuinen LOVE★GUN, ja sen PV:kin on melkomoisesta tylsyydestään huolimatta ihan tyylikäs.

Joulukuussa ilmestyy sitten trilogian viimeinen single, MonStAR. Lantisin mukaan ensimmäisen singlen teema on “CRASH!”, toisen “COOL & elegance” ja kolmannen “HAPPY!”. Tiedä häntä sitten odottaako siltä kolmannelta hyvää vai pahaa…

Ennakkotilaajat ovat jo saaneet oman kappaleensa Punaisen jättiläisen uusinta sarjaa, ja joku on saattanut ehtiä ostaa sen jo kaupoistakin. Aika, jolloin tuntui edistyneeltä että Suomessa julkaistiin sellaisiakin sarjoja jotka jatkuvat vielä Japanissakin (omg), tuntuu nyt kovin kaukaiselta… Vampire Hunter D:hän on niin tuore manga, ettei siitä ole julkaistu vielä yhtään arvosteluakaan – millään kielellä.

Monet ovat kuitenkin varmasti jo huomanneet, että tämä teos ei ole ulkoasultaan mikään mangataiteen riemuvoitto. Sääli Kikuchin hienoa tarinaa – mutta kannattaako sellaisen teoksen lisenssiä ostaakaan, jonka laadusta ei ole vielä mitään takeita?

Sovituksen laatua ja syytä siihen pohtivien kannattaa lukea tämä Publishers Weeklyn artikkeli. Monet ovat varmasti miettineet miksei sarjan japanilaista kustantajaa ole mainittu missään; syyhän on se, ettei sellaista tällä kertaa ole. Uunituore manga on Digital Manga Publishingin tilaus – ja ymmärtäähän sen mitä siitä seuraa kun mangaka on aloittelija, kustantajalla ei juuri ole kokemusta sarjakuvantekijän ohjastamisesta ja näiden kahden välissä on vielä valtameri.

“Some of the early pages were done really well,” said Lui. “But with pressures to get the book produced in a timely manner, a lot of things started to fall apart.”

Sääli tosiaan.

Kikuchi ja Takaki DMP:n version kanssa

Heikko kohtani ovat musiikkianimaatiot; ehkä juuri siksi On Your Mark on onnistunut liikuttamaan minua enemmän kuin mikään toinen Miyazakin ohjaustyö. Pitkälti samasta syystä animesarjojen OP:t kiehtovat minua joskus enemmän kuin itse sarjat.

Aina silloin tällöin vastaan tulee musiikkivideo, joka herättää kauan uinuneen sisäisen fanipojan. Viimeksi tällaisen reaktion aiheutti CLAMP in Wonderland 2, joka julkaistiin 26. lokakuuta ja joka on jatkoa vuonna 1997 tuotetulle ensimmäiselle CLAMP in Wonderlandille. Sen biisi on Maaya Sakamoton action!

Sen juoni on hyvin yksinkertainen: Mokonat hinkuvat päästä tutustumaan Yuukon lukemiin mangoihin tarkemmin, joten tämä lähettää heidät matkalle niiden läpi. Voisinpa jopa uskaltautua esittämään väitteen, että näihin neljään minuuttiin on onnistuttu ahtamaan cameo joka ikisestä CLAMPin teoksesta – vielä animesovituksetonta Kobatoa sekä Miyuki-chanin ja Shirahime-Syon kaltaisia one-shoteja myöten. Nostalgiakiksejä ei voi välttää; bongatkaapa.

(Jospa xxxHOLiCin animaatio vain olisi itse sarjassakin noin sulavaa. Huoh.)

CLAMPin suosiosta voi syyttää useita osatekijöitä. Heillä ei ole pulaa taiteellisesta lahjakkuudesta eikä kyvystä kirjoittaa vetävää juonenkuljetusta. Heidän tapansa luoda Leiji Matsumoton tapaan omaa, crossoverit mahdollistavaa universumiaan on kiehtova. He tuntuvan olevan ylivertaisia kaikessa mitä tekevät, shoujosta shouneniin – ja he osaavat myös sekoittaa eri kohderyhmiin vetoavia aineksia. Heidän tiedetään myös onnistuneen mahdottomilta tuntuvissa tehtävissä, kuten shoujon ja mechan ristisiittämisessä kunnialla sekä taikatyttögenren nostamisessa unohduksen suosta oman parodiansa voimin. Heidän selkeä työnjakonsa – Ageha Ohkawa kirjoittaa, Mokona piirtää ja Tsubaki Nekoi avustaa, Satsuki Igarashi keittää kahvit – mahdollistaa nopean ja tehokkaan työskentelyn; mieleen ei tule kovin montaa yksittäistä artistia, joka olisi viidentoista vuoden aikana onnistunut luomaan näin monta hittiä.

Jonakin päivänä – kenties jo ensi vuonna – Suomen kamaralle saapuu ensimmäinen CLAMPin sarja; jos länsinaapurin esimerkkiä on uskominen, se tulee todennäköisesti olemaan Chobits. Sinä päivänä Suomen mangakulttuuri tulee astumaan aimo harppauksen kohti sivistystä.