Sekä Dramaconin että The Dreamingin kolmannet ja viimeiset osat valmistuivat hiljan; Tokyopop puskee ne ulos ensi kuussa. Jälkimmäisen julkaisu itse asiassa viivästyi kuukaudella, koska kustantaja halusi lisätä sen taakse jotain “salaista ekstraa.” Molempien pokkarien ensimmäiset luvut pääsee lukemaan kustantajan kamalilla uusilla verkkosivuilla; Chanilla on lisäksi The Dreamingin tyylikkäät kappalekansikuvat esillä LiveJournalissaan. Jäämme odottamaan, kuinka suuri väli Pauna Median ja Egmontin julkaisujen välillä tulee olemaan…
Näistä julkaisuista voisinkin vetää kömpelön aasinsillan sanan “manga” määritelmään eri maissa. Kustantajat kaikkialla länsimaissa ovat halunneet leimata kaiken mahdollisen mangaksi siitä lähtien, kun se alkoi ensimmäistä kertaa merkitä myynnin kasvua (eli 90-luvun lopulta). Kustantajien näkökulmasta “manga” on tapa tuottaa, myydä ja kuluttaa sarjakuvaa, otakujen mielestä taas aivan toinen. Tätä näkökantaeroa parsimaan keksittiin jenkkilässä toinen toistaan hupsumpia nimityksiä: ensin se oli “amerimangaa”; kun muistettiin muitakin maita olevan olemassa keksittiin termi “OEL”- eli Original English Language Manga; kun tajuttiin muitakin kieliä olevan olemassa siitä tuli “World Mangaa”, Tokyopopin suussa sittemmin “Global Mangaa.” Suomeen on juurtunut sitkeästi termi pseudomanga.
En nyt viitsi alkaa tässä ruotia kaikkia mahdollisia argumentteja sarjakuvantekijän DNA:n ja häneen kasvuiässä vaikuttaneen sarjakuvakulttuurin vaikutuksesta hänen tekemiinsä sarjakuviin – sille tulee olemaan parempi hetkensä myöhemmin – mutta nostaisin silti esille erään mielenkiintoisen seikan: suomalaiset ovat länsimaista kenties itsepäisemmin, kustantajien pontevista yrityksistä huolimatta, säilyttämässä sanan “manga” merkitystä ennallaan.
Toisaalta mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden oma-aloitteisuus on myös heikkoa; omakustanteita julkaisseet tekijät voi edelleen laskea kahden käden sormilla, vaikka edes suhteellisenkin vakavissaan liikkeellä olevia tekijöitä on (kisojen osallistumismäärästä päätellen) sadoittain. Organisoitunutta omakustannestudiotoimintaa löytyy niin Ruotsista kuin Britanniastakin, mutta ei Suomesta. Meillä on vain unohduksen partaalla roikkuva Delipie, sekalainen seurakunta improsarjakuvia, posthopeanuolisten piirtäjien salaseura sekä toistaiseksi limbossa lilluva Finnmanga, joka sekin otsikoi sisältönsä ylivarovaisesti “suomalaisten tekijöiden japanilaisen tyylin inspiroimiksi sarjakuviksi.” Kaikkiaan ei kamalan vahvaa.
Missä on ihmisten oma-aloitteisuus? Periluterilainen matalan profiilin pitämisen kulttuuri lienee tässäkin ainakin osasyyllisenä… Mihin kaikkeen jo muutama hupsu taiteilijakin voisikaan yltää, jos he perustaisivat yhteisön, joka myisi Sweatdropin tapaan jäsentensä julkaisuja näyttävästi coneissa ja houkuttelisi sivustonsa kautta lisää jäseniä vahvistuksekseen.
Kirjoitukset (RSS)
Toisin sanoen kehoitus: pari suomimangakaa tehköön vaikka yhteisen omakustannetankobonin siitäkin huolimatta, ettei tekijöitä ja lukijoita saa yhtä paljon kuin Otavan Hokuto mangan tapaisissa kisoissa. Kai se on myös jaksamisesta kiinni, että jos meinaa heti alkuun tehdä 100-200 sivun pokkarin, niin kuinka monelle tekijälle se sivumäärä saadaan jaettua. Kai se satakin sivua syntyy yksin vääntämällä, eihän sen edes tartte olla kaikki samaa tarinaa. Sitten kovin homma oliskin sikäli varmaan a) saada ensin pari tekijää kasaan ja b) kun painos ei ensin ole sitä suuruusluokkaa, että sais painossa liimasidonnat, niin askarrella 10-20 kpl painos kopiokoneella ja käsin liimasitoen jokainen. :) Noh, ei se mikään mahdoton homma ole, kuka vaan ensin uskaltaa. Ohjeita löytänee taas kerran Kvaakista.
Edelliseen sisältyy siis oletus, että kukaan yksittäinen tekijä ei voi tai halua tehdä perinteisiä omakustanneläystäkkeitä, joita näkee sarjisfestareilla ja joissa on parhaimmillaan vain muutama aanelonen taitettu sisäkkäin ja niitattu kiinni. Siis että suomi_mangassa_ joutuu hyppäämään sen vaiheen yli, kun sivuja halutaan heti ilmeisesti enemmän, ja toiseksi conien taidekujien pöydät ei riitä, jos jokainen yrittäis kaupitella omaa yksityislärpäkettään vierekkäin.
Sarjakuvanjulkaiseminen on itseisarvo. Omakustantaminen ei olisi, jos julkaisukanavia olisi muitakin; koska näin ei ole, se on.
Kustantajien järjestämät kisat ovat tietysti loistavia – niiden kauttahan tekijöitä on rapakon takanakin noussut esiin – mutta niissä on omat rajoituksensa. Ne ensinnäkin todistavat, että tekijöitä on paljon; ja parikymmentä sivua sarjakuvaa ei varmastikaan ole se maksimimäärä, minkä jokainen tekijä pystyy vuodessa tekemään. Etenkään, jos tämä on liikkellä ns. vakavissaan.
Korostaisin siis, että tärkeintä olisi kuitenkin myös muunlaisten kuin antologiamuotoisten julkaisukanavien olemassaolo. Taidekujille ei tarvitsisi tunkea, jos järjestettäisiin tapahtumasta oma pöytä (á 70-120 euroa) – eikä pienilläkään painoksilla tarvitse turvautua viime vuosituhannelta peräisin oleviin menetelmiin, kun digipainoissa hinta määriytyy pelkästään materiaalikustannusten mukaan. Ei ensimmäistä Otakuakaan muutamaa kymmentä enempää painettu.
Jokin kumman tankobonpakkomielle ihmisillä eittämättä tuntuu olevan. Omakustanteiden joukossa on toistaiseksi nähty jo itse liimasidottuja pokkareitakin – tosin vain yksittäistapauksena.
Jäin vielä miettimään tuota tankobonasiaa. Siis tankobon on Suomessa se hallitsevin mangaformaatti. Tankobon-pokkari tunnistetaan mangaksi. (Ei ole oma havaintoni.) Kuitenkin ne tankobonit ovat Suomessa siksi, että sisältävät niin hyviä tai kaupallisesti ammattilaisten töitä, että niitä kannattaa kääntää englanniksi tai suomeksi. Sitten kuitenkin ihan omien sarjakuvien tekeminen lähtee yleensä siitä, että saa sivun tai kaksi valmiiksi, ja niitä ehkä uskaltaa näyttää muillekin. Aloittelijalla on aikamoinen kynnys lähteä tekemään heti monikymmensivuista juttua, josta saisi sitten ehkä jopa kannustavaa palautetta kuten Finnmangan tai suurten kustantamojen kisojen tapauksessa. Siis yleisesti ottaen omakustannesarjakuvan tekeminen kun ei ole periaatteessa sen vaikeampaa kuin pelkkien yksittäisten piirrosten laittaminen esille nettiin. Sarjikset on vain parempi julkaista paperilla. Ennen kaikkea omakustanteita on tehty Suomessa jo kauan ennen mangan tuloa, joten miksei siitä voisi ottaa oppia ainakin soveltavasti?
Tietysti tankobonformaatti on tyylikäs ja miellyttävä lukea ja oikean mangan dekompressoitu, sivuja tuhlaava kerronta vähän kuin edellyttääkin sitä. Toisaalta dekompressoidun kerronan ongelma on siinä, että se vaatii käytännössä vähintään sen kaupallisten standardien mukaisen noin 15-30 sivua ja pakottaa tietynlaiseen sarjakuvaan, jonka tekeminen on melko työlästä: täytyisi kehitellä joko lyhyt novelli aivan uusine hahmoineen, missä on oma vaivansa, tai sitten sitoutua oman mangasarjan kehittelyyn, missä siinäkin on oma vaivansa. Jos näistä kahdesta pitää valita, niin lopulta novelli _tuntuu_ helpommalta ainakin tulevaisuuden kannalta.
Siksi ehdotan, ettei mangamaisessa omakustannesarjakuvassa ole pakko olla sen enempää sivuja kuin muussakaan omakustanteessa ollakseen hyvä. Ilman kokemusta voi olla raskasta vääntää heti monta kymmentä sivua Finnmangaan mistään Otakun Tobiran alla julkaistavasta valmiista albumista puhumattakaan. (Vaikka Tobira onkin loistelias idea.) Esimerkiksi kotimaisten Anime-, Japan Pop- ja Otaku-lehtien sarjakuvat ovat lyhyitä sivutilan vähyyden takia. On makuasia, pitääkö niitä hyvinä, mutta minusta mangamaisenkaan sarjakuvan hyvyys ei riipu siitä, että se on vain muutaman sivun tai jopa murto-osasivun pituinen.
Mangapiirtäjille: Jostain on pakko aloittaa. En usko, että yhden sarjiksen tekeminen olisi työläämpää kuin yhden piirroksen tekeminen, jos ei tee pitkää sarjista. Ei vain aloita tekemään yhtä monimutkaista piirrosta, vaan useampia yksinkertaisempia – ei suinkaan huonompia – ja ensin suunnittelee jonkin piirroksia tai kuvia yhdistävän idean tai toiminnan, joka niiden on tarkoitus esittää. Se on yhdenlaisen sarjakuvan tekeminen pähkinänkuoressa omasta mielestäni. :) Niitä voi sitten kerätä useampia, kunnes on riittävästi materiaalia tehdä vaikka yksin se muutaman A4-arkin vihko, jos ei saa muita tekijöitä mukaan samaan julkaisuun. Myyminen on oma asiansa, mutta sitten jos sarjakuvantekeminen vielä kiinnostaa, voi tehdä entistä loisteliaampia sarjiksia suuremmilla sivumäärillä ja paremmalla käsikirjoituksellakin. Sarjakuvanteko-oppaita tarvitaan tietenkin myös; pelkät How to draw mangat ja kumppanit eivät enää auta. (Suomeksi on vaikkapa uusi Mari Ahokoivun Sarjakuvantekijän opas, sekä vanhempi Ahlqvistin & Kutilan Piirrä sarjakuvaa! Ja netissä on Kupla-akatemia: http://www.kaapeli.fi/~sarjaks/akatemia/ Ja kirjastoissa on kirjojen lisäksi kopiokone, jolla nyt pääsee alkuun.)
Ehkä ongelma on Suomessa osittain se, että Kvaak on itse tehdyn sarjakuvan Mekka, mutta potentiaaliset mangantekijät pyörivät enimmäkseen Animeunionin foorumeilla jos sielläkään. Siis Kvaakissa on foorumit sille, että miten saa sarjiksen tehtyä ja miten saa sitten jotkut lukemaan niitä. Tai jopa koottua useita tekijöitä kimppajulkaisuun. Kaikki on valmiina ja toimii – oppaat ja julkaisukanavat. Saisiko mangantekijät myymään tavaraa sekä coneihin että (Helsingin) sarjisfestareille? Muuten tuotoksiaan voi kaupitella netissä (Kvaakissa), etenkin jos ei uskalla ihmisten ilmoille klaustrofobiseen väentungokseen. ;) Niin ja kun on julkaissut jotain, voi jopa jälkeenpäin saada foorumeilla palautetta siitä, mikä siis voi olla kivaa.
Huh, tulipa aikamoinen manifesti. Tietysti mangaskenellä voi olla omat kiemuransa, joita en tunne liian tarkasti. Tämä oli ikään kuin valistunut arvaus; toivottavasti siinä oli jotain järkeä. :)
Itse asiassa lännessä julkaistaan mangaa lähinnä tankoboneina siksi, että se sopii täkäläiseen julkaisukulttuuriin; Euroopassahan sarjakuva-albumit ovat tuttuja. Antologialehdet ovat vasta tekemässä tuloaan, eikä amerikkalainen lehtiformaatti koskaan ottanut tulta alleen.
Mutta joo, pointti olikin että sarjakuvaa pitäisi julkaista enemmän. Julkaiseminen on itseisarvo mutta sivumäärä ei, joten jos jostakin on tingittävä niin siitä sitten.
Nimenomaan. Lisää fennomanga-omakustanteita. Jos tankobonin tekeminen on jollekin liian vaivalloista, niin sitten voi tehdä niitä perinteisempiä pienlehtiä.