Kestotilaajat ovatkin jo saaneet tiedon siitä, että Otaku tulee jatkossa ilmestymään enää kolme kertaa vuodessa.
Tähän on useita syitä. Niistä tärkein on se, että Otaku on kuitenkin ensisijaisesti harrastus – mutta alati vainoavat deadlinet, jatkuva stressi ja ylipäätään aikaasyövyys eivät tee siitä kovinkaan mukavaa sellaista. Kuluneen lähemmäs kolmen vuoden aikana on ollut hyvin harvoja hetkiä, jolloin aivojeni taustalla ei ole ollut nalkuttavaa tietoisuutta siitä, että minun pitäisi olla tekemässä jotain aivan muuta.
Puhumattakaan siitä, että fanzinen tekemisen viemä aika on todellakin hyvin suuri; eräs on kuvaillut sen olevan “kuin järjestäsi conin neljästi vuodessa.” Yleensä enin osa vastuusta on päätoimittajan harteilla, ja muut tekijät ovat yleensä tittelistään huolimatta avustajan semistressittömässä tilassa, jossa huolehdittavana eivät ole kuin omien juttujen deadlinet (tietenkään mitenkään avustajien työpanosta väheksymättä). Otaku ei ole tästä poikkeus, ja deadlinejen puskiessa päälle onkin säännöllisesti käynyt mielessä, että kaiken sen parissa kuluneen ajan olisi voinut tehdä jotain hauskaa ja stressitöntä – vaikkapa katsoa animea. Tai lukea mangaa.
(Tässä vaiheessa voisi mainita, että Otaku ei ole koskaan ilmestynyt niin usein kuin sen on ollut tarkoitus. Ensimmäisenä vuonna oli tarkoitus julkaista viisi numeroa, mutta neljään se jäi – ja kun supistin määrää neljään, niitä saatiin vain kolme. Toivottavasti tämä trendi ei jatku.)
Päätös ei ole ollut mitenkään helppo; varmasti moni muukin on sitä mieltä, että kolmesti vuodessa ilmestyvä lehti ei ole enää kunnollinen lehti lainkaan. Yksi ratkaisu olisi ollut tilaussuhteiden muuttaminen numero- eikä vuosikohtaisiksi, jolloin aikataulut olisivat voineet joustaa muiden kiireiden mukaan ja joinain vuosina olisi ehtinyt ilmestyä enemmän numeroita, joinain vähemmän – mutta toisaalta tämä olisi syönyt Otakulta lopunkin siitä vähästä katu-uskottavuudesta mitä sillä on.
Kokonaan lopettaa en halunnut, sillä se olisi tuntunut typerältä Petit Alicen ja Tobiran jatkaessa. Samasta syystä ajatus julkaisemisen siirtämisestä kokonaan nettiin ei tuntunut erityisen houkuttelevalta. (Aina silloin tällöin tulee ajateltua kuinka paljon vähemmällä sitä olisi päässyt, jos olisi silloin aikoinaan perustanut blogin eikä fanzineä… mutta toisaalta painetulla sanalla on nykyaikanakin vielä oma tietty uskottavuuskertoimensa.) Lopullinen päätös harventaa julkaisutahtia on toki lukijoiden kannalta ikävä, mutta toivottavasti maan animelehdistön viimeaikainen monipuolistuminen korvaa sitä. Ja tuskinpa kukaan valittaa ilmaisen sisällön painottamista maksullisen kustannuksella.
Toivottavasti tällä tavalla saadaan kuitenkin aikaan laadukkaampia, kenties jopa aikataulussa ilmestyviä lehtiä.
Sangatsu julkaisee Trinity Bloodin. Cosplayta varten suunniteltuja hahmodesignejä, ihmisiä ja (nanobotti)vampyyrejä sotimassa apokalypsinjälkeisessä tulevaisuudessa, toisia vampyyrejä metsästävä vampyyri… miten tämä nyt kuulostaakaan niin kamalan tutulta?
Kiyo Kujon manga on joka tapauksessa positiivisia arvosteluita kerännyt ja ihan ansiokas. Se perustuu The Sneakerissa julkaistuihin Sunao Yoshidan ranobeihin, joiden tarina jäi valitettavan kesken kirjailijan kuoltua vuonna 2004. Sekä mangasovitus että niin ikään mainetta kerännyt, GONZOn käsialaa oleva animesovitus ovat sen jälkeen hiihdelleet omia latujaan; pituutta edellisellä on tällä hetkellä yhdeksän tankoubonia.
Monien muidenkin Japanin hahmokulttuurituotosten tapaan myös Trinity Bloodin eri inkarnaatiot julkaistiin eri kohderyhmille suunnatuissa medioissa nimikkeen fanikunnan laajentamiseksi. Siinä missä The Sneaker on julkaisee lähinnä seinenyleisön ranobeja on mangasovitusta julkaiseva Asuka shoujolehti; animesovitus taas pyöri satelliittikanava WOWOWilla. Trinity Bloodista löytyykin niin shoujon draamaa kuin mättöseinenin cooliuttakin.
Kyseessä ei kuitenkaan kuulemma ole vielä SE – mikä se nyt sitten onkaan. Hmm.
Sekä Dramaconin että The Dreamingin kolmannet ja viimeiset osat valmistuivat hiljan; Tokyopop puskee ne ulos ensi kuussa. Jälkimmäisen julkaisu itse asiassa viivästyi kuukaudella, koska kustantaja halusi lisätä sen taakse jotain “salaista ekstraa.” Molempien pokkarien ensimmäisetluvut pääsee lukemaan kustantajan kamalilla uusilla verkkosivuilla; Chanilla on lisäksi The Dreamingin tyylikkäät kappalekansikuvat esillä LiveJournalissaan. Jäämme odottamaan, kuinka suuri väli Pauna Median ja Egmontin julkaisujen välillä tulee olemaan…
Näistä julkaisuista voisinkin vetää kömpelön aasinsillan sanan “manga” määritelmään eri maissa. Kustantajat kaikkialla länsimaissa ovat halunneet leimata kaiken mahdollisen mangaksi siitä lähtien, kun se alkoi ensimmäistä kertaa merkitä myynnin kasvua (eli 90-luvun lopulta). Kustantajien näkökulmasta “manga” on tapa tuottaa, myydä ja kuluttaa sarjakuvaa, otakujen mielestä taas aivan toinen. Tätä näkökantaeroa parsimaan keksittiin jenkkilässä toinen toistaan hupsumpia nimityksiä: ensin se oli “amerimangaa”; kun muistettiin muitakin maita olevan olemassa keksittiin termi “OEL”- eli Original English Language Manga; kun tajuttiin muitakin kieliä olevan olemassa siitä tuli “World Mangaa”, Tokyopopin suussa sittemmin “Global Mangaa.” Suomeen on juurtunut sitkeästi termi pseudomanga.
En nyt viitsi alkaa tässä ruotia kaikkia mahdollisia argumentteja sarjakuvantekijän DNA:n ja häneen kasvuiässä vaikuttaneen sarjakuvakulttuurin vaikutuksesta hänen tekemiinsä sarjakuviin – sille tulee olemaan parempi hetkensä myöhemmin – mutta nostaisin silti esille erään mielenkiintoisen seikan: suomalaiset ovat länsimaista kenties itsepäisemmin, kustantajien pontevista yrityksistä huolimatta, säilyttämässä sanan “manga” merkitystä ennallaan.
Toisaalta mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden oma-aloitteisuus on myös heikkoa; omakustanteita julkaisseet tekijät voi edelleen laskea kahden käden sormilla, vaikka edes suhteellisenkin vakavissaan liikkeellä olevia tekijöitä on (kisojen osallistumismäärästä päätellen) sadoittain. Organisoitunutta omakustannestudiotoimintaa löytyy niin Ruotsista kuin Britanniastakin, mutta ei Suomesta. Meillä on vain unohduksen partaalla roikkuva Delipie, sekalainen seurakunta improsarjakuvia, posthopeanuolisten piirtäjien salaseura sekä toistaiseksi limbossa lilluva Finnmanga, joka sekin otsikoi sisältönsä ylivarovaisesti “suomalaisten tekijöiden japanilaisen tyylin inspiroimiksi sarjakuviksi.” Kaikkiaan ei kamalan vahvaa.
Missä on ihmisten oma-aloitteisuus? Periluterilainen matalan profiilin pitämisen kulttuuri lienee tässäkin ainakin osasyyllisenä… Mihin kaikkeen jo muutama hupsu taiteilijakin voisikaan yltää, jos he perustaisivat yhteisön, joka myisi Sweatdropin tapaan jäsentensä julkaisuja näyttävästi coneissa ja houkuttelisi sivustonsa kautta lisää jäseniä vahvistuksekseen.
Miku Hatsunesta on ollut paljon puhetta kuluneella viikolla; tämä Crypton Future Median tuottaman Vocaloid2-laulusyntetisointiohjelmiston ensimmäinen keulakuvahahmo on saamassa oman mangansa. Yuki Terai, Kyoko Date ja muut aiemmat virtuaali-idolit ovat tarvinneet seiyuun laulamaan puolestaan, mutta Mikun ääni on kokonaan synteettinen – olkoonkin, että se on generoitu Saki Fujitan ääninäytteiden pohjalta.
Vocaloid on tarkoitettu japanin laulamiseen joten se kuulostaa muilla kielillä kamalalta, mutta ruotsalainen PowerFX on lokalisoinut siitä myös englantia laulavan version Sweet Annin. Japaniksi puhesyntetisointi toimii kuitenkin yleisestikin ottaen parhaiten, koska äänteitä on vain viitisenkymmentä ja sanat lausutaan suomen tapaan aina samalla tavalla kuin ne kirjoitetaan. Virallisilta sivuilta ladattavissa näytteissä ohjelma pääsee parhaisiin oikeuksiinsa, koska niissä robottimaisuutta on onnistuttu peittämään kaiulla ja muilla efekteillä.
Kuluneen kahden kuukauden aikana Miku Hatsunesta on tullut varsin iso ilmiö; cosplayaajiakin riittää, peli on kiva (katsokaa video), ja tämä pikku kelloapplikaatio on kaikessa tarpeettomuudessaan aika söpö. YouTube on jo pullollaan ihmisten tekemiä versioita animebiiseistä; enin osa niistä on varsin kamalia, mutta joukosta löytyy ihan onnistuneitakin tapauksia.
Alussa olivat meidokahvilat. Ja aluksi se oli hyvä.
Mutta sitten otakutytöt alkoivat valittaa, että heillekin pitäisi olla vastaavaa – näin syntyivät hovimestarikahvilat. Ja aluksi sekin oli hyvä.
Mutta sitten otakutyttöjen joukossa olevat fujoshit (joita tunnetusti on aika suuri prosenttiosuus) saivat päähänsä, että tätä ideaa voisi kehittää vielä pidemmälle. Ja näin saivat alkunsa poikakoulukahvilat.
Cafe Edelstein avasi ovensa Harajukussa syyskuussa. Shibuya Keizai Shinbunin mukaan asiakkaita tervehtivät ovella koulupukuiset “oppilaat” ja solmukekaulainen “rehtori.” Suurin osa asiakkaista on 20-30-vuotiaita naisia, ja noin 80 % heistä tekee varauksen etukäteen. Kahvilan sivuilla kerrotaan asiakkaan voivan valita kolmesta roolista: sisarkoulun tyttöopilas, koulun poikaoppilas tai varainlahjoittaja – jokaiselle jotakin. Jatkossa tarkoitus on tarjota myös kanta-asiakasetuja.
Muiden teemakahviloiden tapaan myös Edelstein tähtää kokonaisvaltaiseen miljööseen, joka tarjoaa asiakkaalle palasen rentouttavaa kevyttä fantasiaa arjen lomassa. Ruokalistalta löytyy tavanomaisia ylihinnoiteltuja näennäislänsimaisuuksia; 1300 jeniä pasta-annoksesta tai currysta, 300 jeniä virvoitusjuomista ja niin edelleen. Iltaisin kahvila toimii baarina.
Suomen skene notkuu liitoksistaan kahden lehden painosta, mutta englanniksi niitä on jo vuosikausien ajan ollut kahden käden sormilla laskettava määrä. Ongelma on ollut enemmänkin se, että niistä on ollut vaikeaa löytää mitään kunnollista – juuri siksi Anime News Network onkin ollut niitä kaikkia parempi.
Lähes kaikki ovat lukeneet Newtype USAa, ja kaikki sitä lukeneet tietävät sen olevan sisällöltään täysin kritiikitöntä puffaushöttöä – isoja aukeaman täyttäviä kuvia; mainoksista kelpaavia esittelyjä; Satsuki Igarashin “pakinoita” siitä, kuinka hänen on pakko käydä katsomassa kaupassa uusinta kodinelektroniikkaa vaikka ei olekaan aikeissa ostaa sellaista, kuinka hän pitää vanhasta Sony-läppäristään ja kuinka telkkarissa on viime aikoina ollut paljon Mac-mainoksia, eikö teistäkin? (Aina joskus hän saattaa sentään mainita jotain CLAMPiin liittyvää.) Tämä on tietystikin seurausta siitä, että suurin osa lehden materiaalista on suoraan peräisin Kadokawan julkaisemasta alkuperäisversiosta, ja Japanissa harrastelehdistön kritiikkitaso on järjestään olematon. (Se, että lehden jenkkiversiota julkaisee ADV ei tietenkään kauheasti auta asiaa.) Ainoa lukemisen arvoinen asia Newtypessa ovatkin itse asiassa Jonathan Clementsin neljännessivun kokoiset kolumnit, mutta niiden takia ei viitsisi tuhlata 90 dollaria vuodessa.
Muutkin englanninkieliset animelehdet ovat joko kustannusfirmojen pyörittämiä, fanzinetaustaisia tai ainakin (huonolla tavalla) kovasti sellaisia muistuttavia. Se ei sinällään ole paha asia, mutta se rajoittaa selkeästi myös niiden kritiikkiskaalaa – pahin kaikista on epäilemättä Anime Insider, jonka historiassa ei ole nähty vielä yhtään negatiivista arvostelua. Robotech-fanzinena 1987 aloittanut Protoculture Addicts taas on nykyään (kuitenkin edelleen fanzinemaisen hitaasti ilmestyvä) Anime News Networkin sisarjulkaisu, joten vaikka sen journalismi onkin laadukasta suurin osa siitä on yleensä nähty netissä jo paljon, paljon aiemmin. Brittiläinen NEO sisältää satunnaisia helmiä, mutta kunnollista journalismia siitäkään ei löydä. Vizin emoyhtiönsä Shogakukanin tuella vuonna 1992 perustama Animerica on nykyään ilmaisjakelulehti. Loput eivät ole edes mainitsemisen arvoisia.
Viime kesäkuussa Yhdysvaltojen animelehdistö sai kuitenkin merkittävän uuden jäsenen nimeltä Otaku USA. Ulkoasultaan se on paikoin aivan kamala, paikoin taas ajatuksia herättävän epäomaperäinen… kuulostaako tutulta?
Ja räikeyskisan voittaja on…
Tällä viikolla ilmestyneeseen kolmosnumeroon mennessä silmiä särkevistä neonväreistä on onneksi päästy jo eroon, ja sisältö on koko ajan ollutkin jotain aivan muuta. Sisällöntuottajien joukosta löytyvät Anime World Orderin tekijätiimin lisäksi mm. Jason Thompson, Shaenon K. Garrity ja Patrick Macias (joiden nimet teidän pitäisi tässä vaiheessa jo hyvinkin tunnistaa). Huomionarvoista on, että kaikki arvosteltu ei saa automaattisesti täysiä pisteitä. Lisäksi lehti pursuaa tällaisia siteerauskelpoisia helmiä:
“This joint is so loaded with sexuality that it put 90% of the otaku generation through puberty in an instant.” (Joseph Luster Wicked Citystä Yoshiaki Kawajirin esittelyssä)
“Alucard simply can’t be killed or even injured; his fighting style consists of ‘don’t bother to dodge while the other guy shoots/stabs/dismembers me, then reveal that I’M ONLY USING 20% OF MY FULL POWER, AND IT’S OVER NINE THOUSSSSSSSANDDDDDD!’ “ (Daryl Surat Hellsing Ultimaten kakkosvolumesta)
Hillitymmätkin tekstit – kuten nämä halloween-suosittelut – on kirjoitettu vetävästi ja omaperäisesti; lehden artikkelisisältöä kuvailisi varmaan parhaiten termi “esimerkillinen.” Kymmenen dollarin hinta selittyy jokaisen numeron mukana tulevalla DVD:llä, jolta on toistaiseksi löytynyt kolmen uuden animesarjan ensimmäinen jakso. Sisällöltään lehti on laajaskaalainen ja julistaa olevansa suunnattu “otakuille”, ei “animeharrastajille” – ja mehän kaikki tiedämme näiden termien eron.
On selvää, mistä Japan Pop on ottanut vaikutteita; sen ongelma on vain se, että niitä ei ole otettu tarpeeksi jotta lehdellä olisi selkeästi Animesta eroava linja. Suomen kirjoittajapohja on paitsi kapea myös hyvin erilainen kuin englanninkielisen alueen vastaava – ja se on itse asiassa sääli.
Kirjoitukset (RSS)