City 12/2007:

Viime aikoina Anime News Networkia selanneet tuskin ovat missaneet sen uutta sponsorileiskaa. Nettianimepalveluitaan on Justin Sevakiksen avoimen kirjeen jälkeen rynnännyt julkistamaan taho jos toinenkin, mutta toistaiseksi vain ADV on lähtenyt suorinta tietä; Anime Networkin nettisivuilla pystyy nyt katsomaan mainoksilla rahoitettua animea. Valikoimaan kuuluu mm. Ah My Goddess ja Comic Party Revolution, mutta sen lippulaiva on tietysti Gurren-Lagann (josta tosin aiotaan ennakkotiedoista poiketen näyttää vain kolme ensimmäistä jaksoa – ilmeisestä syystä).

Jaksoja pystyy katsomaan parin viikon ajan, joten länsimaiset kuluttajat ovat (ainakin tulevaisuudessa, kun sarjoja saadaan kokonaisuudessaan ja aikaviive saadaan pienemmäksi) lopultakin käytännössä samalla viivalla kuin japanilaiset (jotka saattoivat katsoa sarjansa telkkarista ennen sen ostamista). Tai no, ainakin pohjoisamerikkalaiset kuluttajat – mutta tämän pikku rajoituksenhan pystyy käden käänteessä ohittamaan proxylla. 0rion testasi ja vaikuttui.

Jätetään (semi)laillinen animenkatsominen kuitenkin joksikin aikaa sikseen ja keskitytään sivuston muuhun sisältöön. ADV ilmoitti elokuussa hankkineensa Kanonin lisenssin, ja ensimmäistä jaksoa streamataan tällä hetkellä ANN:ssa. Sekin on luonnollisesti IP-rajattu, mutta proxyjen kanssa pelleilemättäkin dubbauksesta pääsee näkemään näytteen Anime Networkin etusivulta; jos se ei näy ensimmäisellä kerralla, päivittäkää sivua kunnes se tulee vastaan.

Tai katsokaa se vaihtoehtoisesti tästä.

ADV – tappaa moen sisällä ja puutarhassa. Yleisesti ottaen dubbia on kehuttu, mutta sitä ei käy kieltäminen että Brittney Karbowskin Ayu uguuttaa ihan väärin – puhumattakaan siitä että se kuulostaa ainakin kymmenen vuotta Yui Horien Ayua vanhemmalta! Ja miksei ADV voi opettaa ääninäyttelijöitään lausumaan nimiä oikein? (Olkoonkin, että traileri itsessään ei ole mitenkään kamala.)

Nyt kun narutardit ovat aloittaneet loputtoman puhekielisen valituksensa puhekielen kamaluudesta on ehkä loppujen lopuksi on ihan hyvä, ettei tässä maassa meidän tarvitse sietää muita dubbauksia kuin Pekka Lehtosaaren satunnainen “arigaatto sinulle” -Ghibli aina silloin tällöin. Huh.

Comic Campusin voittajat julkistettiin joulun alla kaikessa hiljaisuudessa; voittosijoille ylsivät Erwil, Anniina85 ja Noke.

Otakun lukijoille Erwil onkin vanha tuttavuus ainakin loppuvuodesta 2006 ilmestyneen omakustanteensa kautta. Ilmeisesti – tai ainakin toivottavasti – hän on saanut tässä numerossa 3/2006 julkaistussa arvostelussa kritisoimiani ongelmakohtiaan kuriin.

Shunkashuutou 1

Erwil (Elli Puukangas)
Pokkarikoko, n. 150 sivua
Erwil.deviantart.com, Fruitless.eu

Shunkashuutou 1 tarttui mukaan Tracon II:n taidekujalta. 12 euron hinta on omakustanteelle harvinaisen suolainen, mutta onhan pokkarilla toisaalta paksuuttakin yli 140 sivun verran. Itse tehty liimasidonta on varsin luova ratkaisu, joka ei varmasti olisi monelle tullut mieleen ensimmäisenä. Kasassapysyvyys on selvästi yksilöllistä, mutta ainakaan oma kappaleeni ei ole vielä sivujaan menettänyt.

Teoksesta näkee, että tekijä on halunnut saada omakustanteestaan muutenkin mahdollisimman paljon “oikean” tankobonin kaltaisen – aina tekijänoikeusjulistusta, (varsin suppeaa) sanastoa, sisällysluetteloa (josta tosin ei varmaan kauheasti hyötyä ole sivunumeroiden puuttuessa itse teoksesta) sekä “Seis! Aloitit väärästä päästä” -ohjetta myöten. (Eri asia sitten on, kuinka moni pokkarin ostaja sitä oikeasti muka tarvitsee.) Lukusuuntahan on siis tosiaan oikealta vasemmalle, ja teoksesta henkii muutenkin – jo nimensäkin puolesta – vähän turhan paljon juuri se turhanpäiväinen japanilaisuuden ihannointi, jolle valtavirtamedia on viime vuosina oppinut virnuilemaan. Koomisimmillaan tämä ilmenee kohdissa, joissa japanin onomatopoeettisia äännähdyksiä on käytetty sellaisenaan.

Ensimmäisessä pokkarissa ehditään aloittaa useampikin tarina, mutta näin vähäisen materiaalin perusteella niistä on paha sanoa vielä mitään. Jää nähtäväksi, millä tavalla Yumerian moniongelmainen koiravaltakunta sekä ihmisten maailma saadaan sovitettua yhteen. Kovin koherenttia maailmankuvaa tästä kaikesta ei vielä kasaudu, mutta jatkoa on toki luvassa vielä kolmen osan verran.

Piirrosjälki on vaihtelevan tasoista, mutta eläinhahmojen ja etenkin koiraeläinten piirtämisestä tekijällä on keskimääräistä enemmän harjoitusta. Yoshihiro Takahashilta saadut vaikutteet näkyvät vahvoina aina puiden oksilla hyppiviä koiria myöten. Hänen vaikutuksensa näkyy myös hahmosuunnittelussa, vaikka jälki onkin kulmikkaampaa ja karheampaa. Sen parhaita puolia ovat hahmojen ilmeily ja hyvä näppituntuma dynaamiseen sivusommitteluun.

Rastereiden tai tietokoneen sijasta varjostamiseen on käytetty enimmäkseen lyijykynää ja puuvärejä, mikä luo paikoin vähän huolittelemattoman oloisen yleisilmeen. Viivanpaksuuden vaihteleminen saattaisi myös parantaa ratkaisevasti yleisilmeen selkeyttä ja ruutujaon erottumista. Parempien välineiden lisäksi “yhden naisen tuotanto tiimille” voisi jatkossa suositella myös ainakin oikolukijaan turvautumista.

Puutteistaan huolimatta kyseessä ei ole mikään hetken mielijohteesta kasaan lätkitty läystäke; jo sen pituus ja oheistuotteiden (pehmoleluja!) valmistaminen kertovat siitä, että tämä tekijä on valmis upottamaan projektiinsa aikaa ja vaivaa. Ehdoton usko omiin kykyihin ei tietenkään aina ole hyvä asia, mutta toki paikallaan silloin kun kyseessä on näinkin kehityskelpoinen sarjakuvantekijä. Lisäksi työtä pelkäämättömyys ja kykeneminen pitkäjänteiseen tarinankerrontaan ovat Suomen mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden joukossa ehdottomasti harvinaisempia ominaisuuksia kuin olisi hyväksi.

Suden talvi -osuus on teksteittä nähtävänä tekijänsä dA-galleriassa.

Lahjapaperista paljastuneen Kashimashin ensimmäisen tankobonin avatessani sain välittömän déjà vun; oli kuin olisin palannut taas vuoteen 2003 lukemaan Sorcerer Huntersia. Satoru Akahorin kirjoitustyylin tunnistaa kilometrien päähän: ensin esitellään päähenkilöt maanista kohellusta olevassa ensimmäisessä luvussa, ja sen jälkeen heitetään lukijan silmille täysin naurettava alkuasetelma. (Voitte katsastaa parikymmentä sivua ensimmäisestä luvusta täältä, niin näette mitä tarkoitan.) Tällä kertaa ei kuitenkaan taistella pahoja velhoja vastaan jumalattaren kokoamassa maagikkotiimissä vaan törmätään alienien avaruusaluksella vuorenhuipulla särkynyttä sydäntään angstaavaan nössöpoikaan. Tämän jälkeen muukalaiset kokoavat hänen ruumiinsa taas uudestaan ja ilmoittavat koko kaupungille, että hänestä tuli nyt sitten vahingossa tyttö, sori vaan mutta asialle ei voi enää tehdä mitään (syystä jota emme nyt viitsi mainita).

Harmillista, etten tullut tutustuneeksi mangaan ennen Hiron arvostelun oikolukemista. Olisin varmasti lisännyt siihen maininnan myös siitä ettei Yukimaru Katsura ole kovin taidokas sarjakuvakertoja; hänen ruutusommittelunsa ovat kaoottisia ja ADHD:n riivaamia, eikä hän jätä sivuilleen kovinkaan paljoa hengitysvaraa. Hänellä ei ollut tarpeeksi viitseliäisyyttä edes piirtämään Hazumulle eri vaatteita nykyisyyteen ja takaumaan. Onneksi tilanne paranee sarjan edetessä, kuten Akahorin käsikirjoituksen fokuskin; viimeksi mainitulla kun on todellakin aina tapana aloittaa sarjansa kevytotteisina hupailuina ja hauduttaa niistä sitten vakava ja melodramaattinen draamakeitos. Käsikirjoittajan ja piirtäjän erillisyyden edutkin näkyvät selvästi; Akahori ei ole kirjoittajana mikään eilisen teeren poika. Kovin monelta kuukausideadlineaan vastaan tappelevalta kirjoittaja/piirtäjältä ei olisi irronnut niin pitkälle suunniteltua ja tyylikästä ratkaisua kuin sarjan aloittavan previkkakohtauksen sijoittamisen varsinaisessa tarinassa juuri siten, että se osuu myöhemmin juuri ensimmäisen tankobonin lopetukseksi.

Kyseistä arvostelua lukemattomille voisi mainita, että Kashimashi on hyvin tyypillinen hahmokulttuurin (josta useimmat käyttävät genshikenperäistä termiä “moderni visuaalinen kulttuuri” eli MVC, vaikka itse asiassa korrekti termi olisi sanahirviö “Japanin moderni visuaalinen kulttuuri”) ilmentymä siinä mielessä, että sen eri inkarnaatiot päättyvät eri tavoilla. Animesovituksessa kolmiodraamansa vaivaama Hazumu päätyy yhteen eri tytön kanssa kuin mangassa, ja näihin tyytymättömille tarjolla on vielä lisätvistejä tarjoilevat ranobe ja visual novel.

Jos annat tuoteperheelle pikkusormen, se vie koko käden… selkääntaputtelua kuitenkin Seven Seasille tästä genrenraivauksesta.

Sohjoisen moeseinenromantiikan tasapainottamiseksi oli tietenkin hyvä hankkia myös jotain hieman testosteronipitoisempaa. Lady Snowblood ei ole Kazuo Koiken parhaimmistoa (puhumattakaan siitä että Kazuo Kamimura ei osaisi piirtää liikettä vaikka hänen henkensä riippuisi siitä), mutta vain neliosaisena se on kohtuullisen budjettiystävällinen hyppäys Koiken hilpeään hurmeen, seksin ja mielikuvituksellisen monimutkaisten kostosuunnitelmien maailmaan. Kokonaisuutta ryppää hieman Naomi Kokubon käännös, joka on hyvin yksinkertaisesti kankea vaikka sitä miltä kantilta katsoisi – paljon Dark Horsen yleensä kunniamaininnan arvoista yleislinjaa matalammalla.

Käännöksen suhteen toiseen kammoksuttavaan ääripäähän mentäessä on tietysti pakko mainita myös se, mitä Keith Giffen teki Kooshun Takamin romaaniin perustuvalle Masayuki Taguchin Battle Royalelle (josta on tehty myös samanniminen elokuva, josta kaikki kirjaa tai mangaa lukemattomat pitävät mutta jota kaikki niihin ennen sitä tutustuneet, minä mukaanlukien, vihaavat). Ilmeisesti Giffen ei ollut lukenut kirjaa tai katsonut elokuvaa ennen “käännös”työnsä aloittamista, sillä lopputulos on karmea – “ohjelmasta” on tehty nuorisoa ja kapinahenkeä kurissa pitävän pelotejärjestelmän sijaan tosi-TV:tä, mikä myöhemmässä vaiheessa sarjaa aiheuttaa lukuisia ristiriitaisuuksia tekstin ja kuvituksen välillä. Tämä on erityinen sääli myös siitä syystä, että Giffenin dialoginmuokkaus on kyllä muilta osiltaan erityisen sujuvaa ja kielirikasta; Giffenin suorittamasta bastardisaatiosta saa lukea ajallaan enemmän numerosta 2/2008.

Tokyopopin uudet, useamman tankobonin sisältävät Ultimate Editionit tekevät kuitenkin sekä Battle Royalesta että minulta hyllyyn jääneistä Fruits Basketista ja Sgt. Frogista äärimmäisen optimaalisia tapoja hankkia kyseiset sarjat. Ne ovat paitsi halvempia kuin tankobonit erikseen ostettuina myös kovakantisia ja isoja – esimerkiksi Battle Royalen ensimmäinen osa on yhtä paksu kuin vaikkapa Harry Potter ja Feeniksin kilta, ja kolmisen senttiä sitä korkeampi ja leveämpi. Harmi vain, että Giffenin adaptaatiota ei ole päätetty korjata uusintajulkaisua varten – ja kolmostankobonin sivupohjat ovat edelleen yhtä sumeat kuin ennenkin. Sääli.

Lady Snowbloodin ja Battle Royalen vertaaminen tarjoaa myös mielenkiintoisen ikkunan Japanin sensuurikäytäntöjen lakastumiseen. Siinä missä aikoinaan 70-luvulla julkaistussa Snowbloodissa käytetään sensuurinkiertokikoista klassisinta eli näkymätöntä penistä ei 2000-luvulla tehdyssä Battle Royalessa nähdä sensuurin häivääkään (ellei Tokyopop sitten ole poistattanut sensuuripalkkeja mangakalla itsellään, kuten Eros Comixilla on perinteisesti ollut tapana tehdä.) Tosin Snowbloodin aikoihinkaan peniksenmuotoisten esineiden – fallospatsaiden ja seksilelujen – kuvaamiseen sensuurilainsäädännölläkään ei ollut mitään nokankoputtamista.

Vocaloid2:n ympärillä ympärillä on kuohunut paljon sitten viime näkemän; paitsi että Rin Kagamine on saanut Len-nimisen veljen myös tämän ensimmäinen demobiisi on julkistettu, ja isosisko Miku on saanut oman Nendoroid-figuurinsa. Miku on päässyt laulamaan erään TV-ohjelman tunnarin, ja pian häntä voidaan kuulla myös Nippon Ichin pelissä Tori no Hoshi ~Aerial Planet~. Albumi julkaistaan ensi vuoden puolella, ja animesarja lienee vain ajan kysymys.

Doojinmusiikkiakin on julkaistu, ja Akibablog raportoi alan liikkeissä nähdyn doojinshejakin jo lokakuussa; tämä on harvinaista, koska enin osa doojinien tekijöistä luonnollisesti tähtää julkaisunsa Comiketiin. (Tämän vuoden talvi-Comiket pidetään 29.-31.12.) Monet näistä näyttäisivät olevan jopa ulkoasultaan (ja varmaan käsikirjoitukseltaankin) parempia kuin se kohkattu virallinen manga. Ja, kyllä, TMA on tekemässä tästäkin otakuhitistä cosplay-AV:n… ainakin ne ovat lopultakin alkaneet käyttää peruukkeja.

Tässä hiljan Crypton kuitenkin lähetti doojincircle CLOCK☆HEARTSille pyynnön lopettaa näiden kahden valmistamansa dakimakura-tyynynpäällisten myynti – eivätkä ne itse asiassa olleet vielä edes myynnissä; sivustolla otettiin vastaan vasta ennakkotilauksia. 2ch:ssa jotkut ovat intoilleet tämän enteilevän koko Vocaloid-buumin lopun alkua; onhan toki ymmärrettävää että Vocaloidin ostajista enin osa on otakuja, ja että koko Japanin moderni hahmokulttuuri on riippuvainen symbioottisesta suhteestaan fanitoimintaansa. Onko kyseessä siis iso tyhmä firma tallomassa fanituotteita levittäviä harrastajia?

Ei; jo myynnissä oleville erodoojineille Crypton ei ole korvaansa lotkauttanut, ja epäilemättä tulevassa Comiketissa niitä tullaan näkemään satoja lisää. DarkMirage huomauttaa, että siinä missä normaalin, lisensoidun dakimakuranpäällisen hinta roikkuu siinä 9000-10000 jenin (55-60 euron) kieppeillä kaupitteli CLOCK☆HEARTS omiaan jopa 17000 jenin hintaan. On siis erittäin kyseenalaista voidaanko sitä pitää enää doojintoimintana lainkaan; jos julkaisun takana olevat motiivit ovat väärät on myös itse julkaisu eettisesti väärin.

Muihin teoksiin pohjautuvien doojinjulkaisujen tarkoitus on levittää alkuteoksen ilosanomaa ja tarjota jotain, jota varsinainen tuote ei voi tarjota. Niihin tulisi parodia-aspekteista huolimatta sisältyä määritelmällisesti myös omaa taiteellista panosta, eikä niiden pääasiallisen tarkoituksen kuuluisi olla voitolle pääseminen. Tyynynpäällinen jossa on fanitaidekuva ja sadan euron hintalappu ei varmaankaan kovin monen mielestä täytä läheskään kaikkia näitä vaatimuksia, vaan on hyvin yksiselitteisesti piraattituote sanan perinteisessä merkityksessä. Ja nämä jo myynnissä olevat mukit, paidat, laukut ja avainnauhat huomioon ottaen virallisen dakimakuran tuleminen ennen pitkää markkinoille ei ole kovin kaukaa haettu ajatus…

No jaa, täytetään halityynytyhjiö toistaiseksi katsomalla lisää musiikkivideoita. Tämä uusi on varsin nätti; sen on tehnyt joku, joka jopa tietää miten musiikkivideon on tarkoitus toimia.

Muokkaus 28.12: Myös Len sai nyt sitten demobiisinsä. Korvani!

Muistatteko vielä vuoden 2006 animesyksyn sleeper-hitin, Hataraki Manin? Se perustui Moyoco Annon mangaan. Annoa ei tunneta vain “Hideaki Annon vaimona”, sillä hän on myös menestynyt (joskin lännessä aika lailla tuntematon) joseimangaka. Hänen menestyneimmät teoksensa ovat kuitenkin olleet muille kohdeyleisöille suunnattuja; Hataraki Man oli seineniä, sitä vanhempi Sugar Sugar Rune puolestaan shoujoa.

Näistä kahdesta ehdottomasti parempi on Sugar Sugar Rune. Annon joseitausta näkyy kaikkein selvimpänä siinä hilpeässä tavassa, jolla hän kieltäytyy noudattamasta taikatyttötarinoiden konventioita: kahdeksan tankobonin aikana kenkää saavat niin puuduttavat “viikon pahis” -juonirakenteet, ärsyttävän täydelliset Mary Sue -päähenkilöt, parista laatikon pohjalta kaivetusta kliseestä kasatut fantasiamaailmat ja – mikä tärkeintä – lennossa keksaistut ja epäuskottavat tarinat. Kaiken huipuksi sarja vielä paranee loppuaan kohden; siksi onkin sääli, että animeversiota tehtäessä tarina laimennettiin enemmän perinteiseksi henshintaikatyttöilyksi (vaikka Princess Tutun mangasovituksen kaltaiseen taiteenmurhaan ei onneksi sorruttu).

Bookplusin lipsautuksen myötä ensi vuoden Otaku-palkinnon saajien kandidaattilista heitti juuri häränpyllyä. Sugar Sugar Rune voi kärsiä ajoittain hoputetuilta tuntuvien juonenkäänteiden, klaustrofobiaa aiheuttavan sivusommittelun ja jännitteen fokuksen lukuisten sivujuonien sekaan hajaantumisen kaltaisista kauneusvirheistä, mutta se ei voittanut vuonna 2005 Kodanshan 29. mangapalkintoa lastenmangakategoriassa ihan turhaan. Lisäksi se on oikein sopivaa tunnustelua sen odotettavissa olevan vanhemman yleisön shoujon suuntaan; vaikkei se eittämättä sellaista olekaan on se kuitenkin huomattavasti vähemmän skitsofreenistä ja ADHD:n vaivaamaa kuin vaikkapa Tokyo MewMew. Lukekaapa, mitä Shaenon Garrity kirjoittaa siitä.

Niin, ja tuleehan sieltä sitten se yksi haalarininjakin vielä – ikään kuin joku ei olisi sitä vielä arvannut. Naruto.fi on luonnollisesti jo räjähtänyt viesteistä, joissa kaksitoistavuotiaat itkevät sitä että kymmenvuotiaatkin pääsevät nyt lukemaan heidän lempisarjakuvaansa – ja vieläpä englantia osaamatta.

(Miten puhekieltä voi muuten raiskata? Laittamalla hahmot puhumaan luonnollisen kuuloisen puheen sijaan kirjakieltä, kenties?)

Muokkaus 5.1.2008: Juuri näin, lapset. Juuri näin. Jännää, minkä kokoinen “Naruto dubataan!!1″ -paniikki tuosta yhdestä heitosta on siinnyt.

Haruhi.tv:n sisältö katosi 18.12 kello neljä aamulla. Tämä oli odotettavissakin, koska tuo nimenomainen päivämäärä ja hetki on olennainen neljännen ranoben, Suzumiya Haruhi no Shooshitsun eli The Vanishment of Haruhi Suzumiyan tapahtumille. Haruhin toinen kausihan julkistettiin alkujaan juuri tanabatana 7.7., joka on niin ikään tapahtumiin olennaisesti liittyvä päivämäärä; kolmannen ranoben itsenäinen luku Bamboo Leaf Rhapsody tapahtuu silloin, ja koska kyseinen luku ja neljäs ranobe liittyvät juonellisesti toisiinsa monet pitivät jo tuolloin varmana, että toinen kausi tulisi perustumaan juuri Shooshitsun ympärille.

Bamboo Leaf Rhapsodyn tapahtumiinhan viitattiin tietysti jo ensimmäisessä kaudessa. Kannattaa tosin muistaa, että näitä repliikkejä kirjoittaessaan Tanigawa ei vielä edes tiennyt aikovansa jatkaa sarjaa ensimmäistä ranobea pitemmälle… ainakaan omien sanojensa mukaan.

Sivusto näyttää tällä hetkellä kryptistä “vikailmoitusta.” Parin sekunnin kuluttua aukeaa hurmaava pikku alluusio neljänteen ranobeen: päästäkseen yhteyteen Yukin kanssa on “kerättävä yhteen kaikki SOS-danin jäsenet” – toisin sanoen syötettävä näiden alkukirjaimet K, N, S, A, ja K. Tämän jälkeen avautuu vale-xterm, jossa Yuki ilmoittaa – jälleen neljännestä ranobesta tutuin repliikein – hätäpako-ohjelman avaimen löytyneen ja pyytää vahvistusta sen käynnistämiseen. Enterin painalluksella pääsee sivulle, joka sisältää kuvan Yukista tuossa nimenomaisessa joulukuisessa avainkohtauksessa.

Kuvassa lukee, että Suzumiya Haruhi no Yuuutsun toinen kausi on “peruttu” ja korvattu “uudella animella” – jonka nimeä ei varmaan tarvitse pitkään arvailla. Tekijänoikeusvuosiluvut saavat kuitenkin hälytysvalot vilkkumaan; Moon Phase spekuloi, että niiden ulottaminen vuoteen 2009 asti saattaisi tarkoittaa sitä että toinen kausi alkaisi vasta syksyllä ja päättyisi seuraavana keväänä. Tämä tukisi huhuja, joiden mukaan Clannadista oltaisiin tekemässä neljäkurista eli 52-jaksoista.

(Jotkut ovat jo ehtineet intoilla vuosilukujen saattavan tarkoittaa myös sitä, että toinen kausi tulisi olemaan kahden kurin mittainen. Kyoanilta tuntuisi kuitenkin hieman hätiköidyltä sovittaa näin paljoa alkuperäismateriaalia kerralla; tokihan rautaa on taottava kuumana, mutta Tanigawan viimeaikaiset blokit ja kompastelut kirjoittamisensa kanssa huomioon ottaen olisi varmasti järkevämpää edetä animen suhteen hissuksiin… Puhumattakaan siitä, että epäkronologinen toteutus menisi niin suurella jaksomäärällä mahdottomaksi.)

Kuvan alaosan krediittilistan mukaan ohjaaja on vaihtunut Tatsuya Ishiharasta Yasuhiro Takemotoksi. Jälkimmäinen on heistä kahdesta ehkä hivenen parempi ohjaaja, mutta olisiko sittenkin ollut parempi vain pitää sama? No jaa, eivät heidän tyylinsä kuitenkaan niin kamalan erilaiset ole – enemmän tunnelmaan tulee vaikuttamaan itse toisen kauden juoni. Joka on – kuten tulevassa arvostelussani aion painottaa – erinomainen; ensimmäisen kauden rungon muodostanut ensimmäinen ranobe oli kaikelle myöhemmälle vain pohjustusta ja hahmojen esittelyä.

Haruhi Suzumiyan toinen tuleminen on tietysti ensi vuoden odotetuista sarjoista puhutuin, mutta ennen animen kevätkautta odotettavissa on vielä suppeampi talvikausi. Kiinnostavuuspollien kärjessä näyttäisivät roikkuvan blogista ja foorumilta toiseen Gunslinger Girl 2, Sayonara Zetsubou Sensei 2 ja Minami-ke ~Okawari~ (joka ei kahdesta muusta poiketen ole jatkoa vaan uusintaversio uuden studion animoimana… tähänkö sitä nyt on tultu?).

Allekirjoittaneen kovimmat odotukset kohdistuvat kuitenkin toistaiseksi Persona -trinity soul-:iin, joka on Shin Megami Tensei -spinoffina aloittaneen, omaperäisyydestään tunnetun kulttipelisarja Personan kolmannen osan animejatko-osa. Sen ensimmäinen jakso esitetään 5.1.

Persona 3 -tuoteperheeseen kuuluu jo ranobeja, draama-CD:itä ja tänä vuonna alkanut, Dengeki Maohissa julkaistava Shuuji Sogaben manga. Anime sijoittuu aikaan kymmenen vuotta pelin tapahtumien jälkeen, ja sen ohjaaja on aiemmin Ghost in the Shell: Stand Alone Complexissa jakso-ohjaajana toiminut Atsushi Matsumoto. Toivotaan parasta…

Noin kuukausi tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen sain Jari Paunalta viestin, jossa hän pyysi minua käyttämään toimituksellista valtaani sen saaman anonyymin kommentin suhteen – se kun oli hänen mukaansa “valheellinen, solvaava ja tarkoitusperiltään kyseenalainen.” Ilmoitin hänelle, että vaikka olisikin mukavaa että kommentoijat eivät heittelisi lokaa nimettömästi on kuitenkin selvää, että tämä kommentti ei edusta Otakun kantaa asiaan eikä siten ole toimituksellisten velvollisuuksieni piirissä.

Puhumattakaan siitä, että olisin edes halunnut tehdä niin. On mahdotonta kuvailla sitä pyhää vihaa, joka syntyy kun joku julkaisee sarjan, jonka fani olet ollut jo kauan ennen kuin kyseinen kustantamo on edes polkaistu pystyyn – ja raiskaa sen pilalle karmealla toimitusjäljellään. Normaalistihan tällaisia vuodatuksia suoltavat lähinnä neljätoistavuotiaat truufanit, mutta Dramaconin tapauksessa en näemmä ole itsekään sellaisen yläpuolella.

PMG:lle keikkaa heittävä suomentaja Anssi Puolamäki on osallistunut keskusteluun, mutta hänkään ei pystynyt antamaan huonolle jäljelleen sen tyhjentävämpiä syitä kuin olosuhteet, työsarkansa haastavuuden, tekniset rajoitukset ja yleisen evotuksen. Fanille, joka pitelee kädessään pokkaria jonka olisi tarkoitus olla tämän kielialueen virallinen julkaisu tämä ei tietenkään ole minkäänlainen lohdutus. Itse asiassa pitäisi varmaan olla kuitenkin onnellinen siitä, että Dramacon on ainoa oikeasti hyvä sarja jonka PMG on julkaissut – jos näin ei olisi, seuraukset olisivat varmasti traagiset.

Loppujen lopuksi syynä ovat PMG:n lahot perustukset – en ota kantaa kommenteissa esitettyjen väitteiden todenperäisyyteen, mutta toisaalta en voi väittää kuulleni myöskään mitään niiden kanssa ristiriidassakaan olevaa. Siinä missä kaikilta muilta kustantajilta, suurimmiltakin, löytyy yleensä henkilöstötasolla edes jonkinasteista ammattiylpeyttä ja kiinnostusta työhönsä ei PMG ole osoittanut mitään sen kaltaistakaan. Kyse ei siis niinkään ole aidan matalimman kohdan ali kaivautumisesta (eli kaikkien kanssa vehtaavan Tokyopopin tuotteiden julkaisemisesta) tai matalista tuotantoarvoista, vaan siitä että koko firman liiketoimintamalli ja filosofia on nykyaikaiselle mangankustannusalalle sopimaton; sen sijaan että ilmoitettaisiin uusista julkaisuista parin foorumin nurkassa ostetaankin monella tuhannella eurolla lehtimainoksia, esimerkiksi.

Ja siinä missä niin pienillä kuin isoillakin mangakustantamoilla on tapana tulla lähelle yleisöään ja osoittaa, etteivät ne ole isoja, pahoja ja rahan perässä juoksevia firmoja vaan että julkisivun takaa löytyy oikeita, eläviä ja välittäviä ihmisiä – kenties jopa tarjota selityksiä keskustelua herättäneisiin asioihin – ei Pauna Media ole tehnyt mitään sen kaltaistakaan. Kustantamon legendaarinen FAQ onnistui itse asiassa ajamaan juuri päinvastaista tarkoitusta.

Lahojen perustusten teoriaa – eli sitä, että PMG:n koko kustannustoiminta lähtee vääristä lähtökohdista – tukee myös se, että vaikka vastauksessani Jari Paunalle mainitsin myös hänellä olevan oikeuden esittää julkinen vastakommentti väitteisiin ja että se olisi PR-mielessä jopa kannattavaa hän ei niin tehnyt. Kenties siksi, että hän tietää ettei hänellä olisi mitään sanottavaa puolustuksekseen.