Lolitatyyli alkaa olla ernu-Suomessa nykyään jo niin tuttu juttu, että tällaisiayleisartikkeleita näkee jo hieman harvemmin ja valtavirtamedioissakin (tai ainakin helsinkiläisissä sellaisissa) voidaan ohimennen viitata niihin olettaen, että lukija tietää mitä tarkoitetaan ilman erillisiä selityksiä. Säännöllisesti harhaanjohtavan kuvan antavista artikkeleista huolimatta lolita vaikuttaisi olevan Suomessa pitkälti samanlainen nuorisokulttuuriin liitettävä asia kuin anime Yhdysvalloissa; enin osa ihmisista tunnistaa sanan ja osaa kuvailla sitä ylimalkaisesti, mutta ei tiedä siitä sen enempää.
BJD-harrastamisen kohdalla asia on vielä toinen ja – monien iloksi – tuskin tulee jatkossakaan muuttumaan kovin äkkiä, sillä kalleuden vuoksi nukkeharrastuksen aloituskynnys on monin verroin korkeampi. Se on kuitenkin kasvattanut suosiotaan tasaisesti muutaman aiheesta julkaissun artikkelin myötä. Tähän suhtautuminenkin on jo alkanut muuttua positiivisemmaksi, eikä takavuosien nyyppäkammoista wannabe-ernuilua enää esiinny – ainakaan Hartsilapsia liberaaleimmilla foorumeilla.
Muistanette, kuinka viime vuonna japanilaista TV-sensuuria käsitellessäni mainitsin Moetanin kuudennen jakson jääneen kokonaan vaille TV-esitystä. Sen jälkeen kävi niin, että myös sarjan viimeinen jakso sai saman kohtalon.
Trendi on mielenkiintoinen. OVA-markkinoiden sanotaan olevan nykyään lähes kuolleet, ja se onkin varmasti totta jos niitä verrataan niiden joutsenlaulumaiseen buumiin lamaa edeltäneellä 80-luvulla. OVA-formaatti sai alkunsa animen kysynnän kasvaessa suuremmaksi kuin mitä TV:ssä esitettäväksi mahtui, minkä takia OVA-sarjoja tehtiin usein yhtä hätäisesti kuin TV-tuotantojakin – tuloksena oli siis paitsi aikamme klassikkoja myös säännöllisesti niitä kammottavia kalkkunoita, joita nykyään katsotaan allnightereissa pikkutuntien piristysruiskeina.
Viime vuosina rajat eri medioiden välillä ovat kuitenkin hämärtyneet. Hellsingin kaltaisten tunnettujen tuoteperheiden OVA-sarjoja saatetaan mainostaa TV:ssä leikotuilla promojaksoilla, tai – kuten Moetanin tapauksessa – joitain jaksoja ei välttämättä ole alkujaankaan tarkoitettu TV-esitykseen. Tämä poikkeaa tähän asti DVD-myynnin kohentamiseen käytetystä “DVD-versio on laadukkaampi, korjailtu ja sensuroimaton” -käytännöstä. Ilmeisesti Japanin otakuyleisöä ollaan houkuttelemassa lankaan entistä raskaimmin menetelmin: totuushan on että Japanissa DVD-julkaisut maksavat järjettömiä summia, ja näin HDTV-lähetysten aikana netissä jaettavat TV-ripit ovat itse asiassa DVD-versioita parempilaatuisia. Ei siis ole mikään ihme, että levyt jäävät kauppojen hyllyille.
Yhden sarjan perusteella tuskin lienee kuitenkaan turha tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä; tuskinpa kaikkien otakusarjojen julkaisu sentään siirtyy OVA-formaattiin, ainakaan niin kauan kuin oheistuotteet käyvät kaupaksi. Tärkeämpi kysymys lieneekin sen sijaan: missä vaiheessa Moetanista tuli sentaisarja?
(Ihmettelen myös sitä, miten edes Zac Bertschyn kaltainen provoamisesta taiteenlajin tehnyt vihakone voi sortua Moetanin parodisuuden missaamiseen – samaan tapaan kuin Ouranin vastaavan erinäisiä kuukausia aiemmin. Ehkä ajoittain tyhmän teeskenteleminen on osa hänen trollinhoukuttelustrategiaansa? Jos ei, kyseessä näyttäisi olevan varsin yleinen ongelma.)
Japan Popin neljäs numero ilmestyi, ja Pohjantähden alla -palstalla Kyuu peräänkuulutti conaktiiveja. Onkin varmasti totta että iso osa suomalaisten conien ongelmista juontaa juurensa työvoimapulaan, mutta totta on myös se että paljon olisi parantamisen varaa myös siinä miten coneja Suomessa ylipäätään järjestetään. Vertailukohteeksi voitaisiin ottaa vaikkapa pohjoisamerikkalaiset conit, koska on tunnetusti aina järkevää oppia vanhempiensa virheistä.
Yleensä parannusehdotuksia esitettäessä ilmaantuu joku entinen järjestäjä ärisemään “tee ite parempi.” Leikitäänpä nyt kuitenkin hetki aikuisia ihmisiä ja ajatellaan idealistisesti, miten asioita voisi kehittää – tiedättehän, tehdä toisella tavalla kuin ennen.
En väitä olevani mikään sarjakuvantekijä, en edes asiantuntija. Sarjakuvan teoriaa itsessään olen kuitenkin sattuneesta syystä tullut käyneeksi läpi mundaanioppimäärän ylittäviä annoksia, ja ottaen huomioon kuinka paljon sarjakuvantekemisestä kiinnostuneita ihmisiä otakupiireistä löytyy – etenkin viimeaikaiset julkaisu-uutiset huomioon ottaen – voisi ehkä olla hyväksi jaella jonkin verran teoriatietoa muillekin.
Tietoa nimenomaan mangan tekemisen yksityiskohdista ja teknisestä puolesta – rakentavan kritiikin antamisessa olen yhtä huono kuin muuan ärsyttävän tuhohyönteisen nimen omaava mies. Piirto-oppaita ja sarjakuvanteko-oppaita löytyy pilvin pimein – ja jopa ohjeita käsikirjoittamiseen jos tarpeeksi kaivelee – mutta kenties onnistun tällä tavalla neuvomaan muutamaa aloittelevaa tekijää välttämään yleisimpiä virheitä ennen kuin he ehtivät tehdä ne? Se nähdään.
Aloitetaan hahmosuunnittelusta, koska se on yleensä helpoin osa – käytännössä kaikki piirtäjät tekevät pinup-kuvia, ja niitä tekemällä myös huomiot siitä mikä hahmojen ulkonäössä toimii ja mikä ei karttuvat nopeasti. Mutta otetaanpa nyt aluksi mahdollisimman räikeä esimerkki. Ensimmäinen kuva on Steel Angel Kurumista, toinen taas Fate/stay nightista. Kumpi niistä on teistä paremman näköinen?
Aivan; SAKin tekijäduo Kaishaku on paitsi yksi planeetan karmeimpia mangantekijöitä myös hirveimpiä hahmosuunnittelijoita. Type-Moon puolestaan on visual novel -studio, ja jokainen koskaan visual noveleihin päinkään vilkaissut tietää kuinka paljon painoa niiden tekijät laittavat hahmosuunnittelulle; hahmot itsessäänhän ovat mahdollisesti paria lyhyttä avainkohtausta lukuunottamatta liikkumattomia, joten niiden muihin avuihin on panostettava sitä enemmän.
Pääpointit ovat tasapainoisuus, väriskaala ja vuorottelu. Tasapainoisuus syntyy yksityiskohtien asettelusta ja siitä, että hahmossa on selkeitä kiintopisteitä katseelle. Kiinnittäkää huomiota siihen, miten Saberin hahmossa on käytännössä vain kolmea väriä; SAK-hahmoissa ei ole sen enempää, mutta niiden yhteensopimattomuus ja räikeys särkee silmiä. Saberin asussa värikentät vuorottelevat tasapainon luomiseksi (sama pätisi myös mustavalkoiseen kuvaan), samaten yksityiskohtaiset ja yksityiskohdattomat alueet. Yksityiskohtia voi olla paljonkin, mutta silloin on erityisesti muistettava tasapainoisuus.
Mittasuhteita ei myöskään pidä unohtaa; kultaisen leikkauksen suhdeluku toimii tässäkin asiassa hyvin usein. Tämä pätee myös jos puhutaan servicepohjaisesta silmiämiellyttävydestä, ainakin satunnaisia paljaita ihokaistaleita paremmin (kuten Kaishaku näyttää kuvittelevan).
Parhaana esimerkkinä tästä mainittakoon zettai ryooiki eli absoluuttinen alue, joka tarkoittaa paljasta, katsetta ohjailevaa ihokaistaletta ylipolvensukan ja hameenhelman välissä. Hatena Diaryn mukaan optimaalinen suhdeluku tälle on 4:1:2,5 (jossa 4 on hameen pituus, 2,5 sukan polven yläpuolella oleva osa ja 1 zettai ryooiki), jossa hyväksytään noin 25 prosentin heitto suuntaan tai toiseen. Joidenkin mukaan tuo marginaali on olemassa, koska täydellinen suhde saattaisi luoda niin paljon moea että koko Maapallo höyrystyisi…
PiQ-lehden mediakitin mukana tuli versio ensimmäisen numeron kansikuvasta. Siitä näkee, että ADV on ennalta-arvattavasti säätänyt lehtensä linjaa enemmän geneerisen nörvelökulttuurin suuntaan: animen ja Newtypessä aika vähälle huomiolle jääneen mangan lisäksi se käsittelee pelejä, musiikkia, länsimaisia sarjakuvia, figuureja ja teknisiä vimpaimia ja jopa genre-elokuvia.
PiQ on ohuempi, pienempi ja halvempi kuin Newtype oli; 160 sivun sijasta siinä on 130, ja hinta on $6,99 aiemman $12,98:n sijaan. Se tulee myös olemaan liimasidottu eikä nidottu, eikä sitä tietenkään lueta enää oikealta vasemmalle – Newtypen syy lukusuuntaansahan oli kaikista tekosyistä huolimatta se, että taittaminen Japanista saatujen pohjalta on helpompaa kun kaikkea ei tarvitse kääntää ympäri. DVD:tä sen mukana ei myöskään ilmeisesti tule, ja lukijakunnan odotetaan muodostuvan 70-prosenttisesti miespuoliseksi.
Suuri kysymys tietysti kuuluu, miten hitossa tämä eroaa Wizardista – lifestyle-osionsa (5 %) ansiostako? Onko ADV tunkemassa markkinoille, jotka ovat jo turhankin täynnä? Ja tullaanko tässä lehdessä näkemään rehellisen journalismin aavistustakaan?
Sangatsu Manga aloittaa maaliskuussa Elli Puukankaan piirtämän ja entisen mangakääntäjä Heikki Valkaman käsikirjoittaman Vartijat-sarjakuvan julkaisemisen. Huhujen mukaan projekti on ollut Sangatsulla tekeillä jo pitkään – niin pitkään, että ehdin jo luulla huhujen kylmenneen – mutta ongelmana on ilmeisesti ollut käsikirjoitukseen koskemaan suostuvan piirtäjän löytäminen.
“Jännitystä ja huumoria yhdistelevä sarja sijoittuu Suomeen ja erityisesti sen metsiin. Nuori Seiya, joka on äitinsä puolelta japanilainen, saapuu suomalaisen isänsä kotimaahan – ja tulee heti vedetyksi outojen tapahtumien pyörteeseen. Keitä ovat salaperäiset ”vartijat”, joiden sukua hän kuulee olevansa? Mitä ovat eriskummalliset otukset, joita hiippailee kylmän ja pohjoisen maan metsissä? Ja mikä on Seiyan itsensä osa kamppailussa, jota käydään piilossa tavallisten ihmisten katseilta…?”
Levottomuutta herättävästä kuvauksesta huolimatta tulossa on todennäköisesti varsin kelvollista tavaraa, sillä Erwilin ongelmana on hänen aiemmissa töissään ollut lähinnä vain käsikirjoituspuoli. Vähän omaperäisemmän nimen perään voisi natista, mutta allekirjoittaneessa herättää pään seinäänhakkaushaluja lähinnä teoksen wapanilainen lukusuunta… Miksei tekstejäkin voisi saman tien latoa oikealta vasemmalle, koska japanilaisetkin tekevät niin? Ja ääniefektitkin lienevät tietysti jälleen kerran kanoin? Ei sentään, huh.
Typeryyksiä löytyy tietysti muualtakin. Koska sarjakuvan mainostettiin olevan “SE 2″ on sitä vastaan luonnollisesti syntynyt jo runsaasti pettynyttä porua. Enin osa on onneksi vain sitä, mutta mukaan mahtuu myös anaalista “pseudomanga ei oo oikeeta mangaa” -vinkumista ja itkemistä siitä, kuinka vähempiarvoiset länsimaiset sarjakuvat yrittävät naamioitua pyhäksi mangaksi. Kertokaas minulle kuitenkin yksi asia, oi te pseudomanganvihaajat: miksi enimmän osan elinikäänsä japanilaista sarjakuvaa lukeneiden piirtäjien piirtotyylissä ei saisi näkyä vaikutteita japanilaisesta sarjakuvasta? Eikö se ole ihan, no, luonnollista?
Joka tapauksessa on sanomattakin selvää, että tämä on Iso Asia – kyseessähän on kuitenkin ensimmäinen suuren kustantamon julkaisema, täysin suomalaisin voimin tehty mangatyylinen sarjakuva. Siitä riippuu epäilemättä paljon.
So… how much do you think the language has to do with this? I mean, the French have the term “bandes dessinées”, but in english there are only the terms “comics” and “funnies”, that are essentially the reason why the term “graphic novel” had to be invented. So that the people would understand that there’s more than just simple comedy in there.
PG: Yes, in Finnish you don’t have this kind of problem because “sarjakuvat” only means “serial pictures”, and it doesn’t really have any deeper meaning than that. The word itself doesn’t say that it’s funny. So you don’t really need the term graphic novels, but for us it’s a good thing that this came in, because how else could we ever elevate comics?
PS: It does have the prejudice thing against it. As in how we talked about how British comics are kind of laughed at, like they’re only meant to make jokes. The word graphic novel now in Britain has created its own separate area, because it’s now graphic literature. The British people can now understand it.
PG: You should realize that modesty’s quite a good thing. This term is now being adopted by for example film critics, who have assumed that the graphic novel is going to be science fiction, spectacular, and a bit empty and stressed on explosions and such, and they all describe a bad film being “like a graphic novel”. So still this new term has been twisted and distorted into an another term of derision against comics. And some people also don’t understand that the word “graphic” inclies drawing and think that it inclied explicit, so in a graphic novel nasty material must be shown… these kinds of things.
PS: So in Graphic Novels we took time to talk about this. At the beginning we listed ten things to hate in comics.
PG: Things like “comics are just funnybooks” and “they take no time to read” for example, or speech bubbles. People hate speech bubbles. A lot of people are used to seeing text in a nice kind of type and so on, and we who have been reading comics so much tend to forget that some people haven’t been reading comcis for a long time, maybe ever. And when they look at a spread of comics they think “Where do I begin? All these people shouting at me at once, all these pictures… in which order do I read them?” People say they’re very literate and very sophisticated, but they’re actually not comic literate and don’t know how to read them. So part of the book is about explaining how to read comics. That’s actually what I’m going to speak about today.
Not also talking about future publications, but also your own… Manga – 60 years of Japanese comics was sold very well in Finland, and is now in second print. It means of course money in the bank…
PG: Eventually. (Nauraa) Everyone is feeling that we’re doing a lot of money on this, but I’ll tell you it takes a long time… We’re promoting the culture, of course.
Your next publication would be about graphic novels in general.
PG: Yes, I’ve brought a copy with me. This is out in English alreasy, came out last year… It’s the same format as the Manga book, actually with more pages, and it’s a guide to graphic novels. We’re recommending 30 really outstanding ones, and they’re all connected systematically, so there’s one chapter on horror, one chapter on noir and crime, and one on science fiction and fantasy…
It’s a complex book because the idea is that you can also explore the entire book by the links of the bottom of the pages, and the target of publishing is next september in Finnish. (Venähti lopulta lokakuuhan 2007 – toim. huom.) In a way it does the same as the Manga book in the sense that it helps people who don’t know where to turn and what is out there. So it’s a guide to tell where to start, and in this book especially we try to explain to people who don’t know comics very well.
Paul Gravett: I think I’ve always been enthusiastic and passionate about comics. And somehow, while my friends at school kind of grew out of them or gave them up or whatever, I seemed to be able to find new things that ? come along that interested me throughout my life. And manga came along with me in the late 70’s, when Barefoot Gen was translated. That was when I started to read, or at least buy, original japanese magazines for the first time. And at the same period I was also discovering European comics and the bigger history of comics from the past, and so my interest has been continuedly sustained, and I see no reason why anybody should grow out of comics. If you simply look around enough you’ll see that if you’ll get bored with Superman, or get bored with children’s comics, you’ll find more stuff to keep you interested.
But that’s a pretty big background… All that there’s really to say that I have a degree in law and I lived for a year and a half in New Mexico, America after graduating. But for me comics weren’t just a passion to consume: I wanted to meet the people who produced them, and eventually I wanted to explain them to people. Because I feel that a lot of people are missing out on the pleasures of the comics.
Kurikinton Foxista oli puhetta englanninkielisessä otakublogosfäärissä siinä runsas vuosi sitten. On kuitenkin täysin mahdollista, että joku täkäläinen ei hänen anteliaasti omilla riffeillä ryyditettyjä kitarasovituksiaan ole vielä kuullut – mutta se puutehan on helposti korvattavissa.
Loading ...
Kirjoitukset (RSS)
