Sanokaa mitä sanotte, mutta Lucky Starin suosio lännessä perustuu tasan yhteen ässään: Konataan. Ilman päähenkilöään ja tämän mahdollistamia alakulttuurihuumoriaspekteja sarjalla olisi hihassaan vain rentouttavaa elämänviipaletunnelmointia, sarkastista dialogikomiikkaa joka on enemmänkin “he-he”-hauskaa kuin “ha-ha”-hauskaa – ja moea. Näillä aseilla ei lännessä myydä; katsokaa vaikka, mitä Kamichu! ja muut laadukkaat mutta marginaaliset sarjat tekivät Geneonille.
Moe ei myy lännessä, ja sillä on täällä myös paljon katkeria ja äänekkäitä vihaajia; katsokaa vaikka mikä sota syntyi Bamboo Dongin valittua Airin osaksi vuosiarvosteluaan. Syy tähän piilee loppujen lopuksi japanilaisen populaarikulttuurin tarjonnan eroissa, jotka vaikuttavat “otakun” määritelmään. Toisin kuin Japanissa, lännessä itseään “otakuiksi” sanovista monilla on itse asiassa hyvin mundaani maku viihteen suhteen – otakuja heistä tekee vain se, että animen ja mangan aktiivinen kuluttaminen määrittelee länsimaisen ihmisen sellaiseksi ilmeisen automaattisesti. Niinpä suurin osa heistä pitääkin ehkä vain miehekkäistä testosteronimätöistä tai korkeaotsaisista juonivänkkäyksistä, vaikka Japanissa koko sikäläinen hahmokulttuuriotakuus rakentuu nykyään nimenomaan moelle. On kuvaavaa, että Kujibiki Unbalance oli Japanissa suositumpi kuin Genshiken – ja olisiko Saimoe voinut syntyä länsimaisessa animeskenessä? Eipä oikein.
Toisaalta, animea tehdään nykyään yhä enemmän länsimaisia markkinoita ajatellen (usein myös osittain länsimaisella rahalla). “No ehkä jotain Cowboy Bebopeja, Samurai Champlooita, Hellsingejä, Witch Hunter Robineja, Ergo Proxyja, Darker than Blackeja ja Black Lagooneja”, te sanotte, “mutta että Kyoto Animationin kaltainen moefirmakinko muka?” Myönnän, että tämä kuulostaa siltä kuin olisin puhumassa itseäni pussiin. Katsokaapa kuitenkin KyoAnin yritysesittelysivua; siellä lukee “Viime vuosina japanilainen animaatio on levinnyt ympäri maailmaa. Me Kyoto Animationilla pidämme tärkeänä tuottaa viihdettä, josta kaikki pystyvät nauttimaan.”
Teoriani on että KyoAnilla tiedetään kyllä, mikä lännessä myy ja mikä ei (ja vaikkei tiedettäisikään, ei vaadita neroa laskeskelemaan miksi Haruhi ja Lucky Star myyvät länsimarkkinoilla Airia ja Kanonia paremmin); he vain ovat valinneet toisen reitin länsimaisen yleisön lompakoille kuin “länsimaisia” sarjoja (joita Wendy Siuyi Wong kuvaa Mechademia 1:n kirjoituksessaan “kulttuurillisesti hajuttomiksi”; niiden sisällössä ei ole mitään leimallisesti japanilaista) tekevät muut studiot. Haruhi ja Lucky Star repivät molemmat suosiota sisäpiirin otakuvitseillä: kenties juuri siksi Lucky Star -manga päätettiin animoida sen kroonisesta hauskuudenpuutteesta huolimatta. Toista kauttahan animesta ei tule, koska alkuteos “vaati huomattavasti parantelua”; verratkaapa.
Ja tämä esimerkki oli vieläpä ensimmäisestä jaksosta – ajalta ennen kuin Yutaka Yamamoto potkaistiin neljännen jakson jälkeen kyvyttömänä pois ohjaajanpallilta ja korvattiin sarjan myöhempään intertekstuaalisuusiloitteluunsa nostaneella Yasuhiro Takemotolla. Tuosta yksittäisestä helmestä huolimatta Yamamoto kun yritti kokemattomuuttaan selvästi pitäytyä Kyoto Animationin hyväksi koetulla “jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä” -linjalla – joka kuitenkin osoittautui tällä kertaa vääräksi ratkaisuksi; Lucky Star -manga kun nimenomaan ei ole hauska.
(Itse asiassa on harmi, että sovitukseen uskallettiin lisäillä suurempikuvioisia omia sävellyksiä vasta ihan sen loppumetreillä; jos tuollaisia sydäntälämmittäviä elementtejä olisi ollut enemmänkin, sarjasta olisi tullut huomattavasti tasalaatuisempi. Nyt se parani koko ajan edetessään mutta alkoi heikohkona, mikä luonnollisesti sai monet jättämään sen katsomisen pariin jaksoon ja leimaamaan koko sarjan surkeaksi. Tätähän tietysti edesauttoi, jos enin osa edellämainituista intertekstuaalisuuksista lensi gundamin verran pään yli.)
Mutta vaikka sekä Haruhi Suzumiyan että Lucky Starin animesovitukset sisältävätkin otakuhuumoria (ja kohdeyleisöään puhuttelevia medianylityksiä) pohjautuu Haruhin suosio enemmän käsikirjoituksellisiin ansioihin kuin siihen; Lucky Starin myyvyys taas – ainakin lännessä – jälkimmäiselle lähes täysin. Sen alkuteoksella ei ole juuri muita avuja kuin moensa, joten sen Japanissa saamasta otakusuosiosta huolimatta lännessä siitä ei ollut kukaan kuullutkaan ennen animeversiota.
Huomatkaa kuitenkin, että Konata ei ole – etenkään KyoAni-käsittelyn jälkeen – niinkään eskapistinen ja esineellistetty fantasiahahmo kuin vain realistinen sellainen: henkilö, jollaisen olemassaolo olisi ainakin teoriassa mahdollista. Hän on ihanteellinen tyttöystäväehdokas otakulle, mutta ei vain niiden tavallisten syiden (katsoo animea ja cosplayaa) takia: hän ei myöskään välitä urheilusta eikä ole niin fyysisiltä mitoiltaan (loli mutta laillinen) kuin luonteeltaankaan (tsundereus voi olla fantasia, muttei realistinen sellainen) lähellä sellaisia mittoja, jotka olisivat uhkaavia huonoitsetuntoisille otakuille. Sen sijaan että hän olisi kliseisesti huono laittamaan ruokaa hän on huono piirtämään. Kaikkein tärkeimpänä piirteenä hän on otaku olematta kuitenkaan fujoshi – sen sijaan hän keräilee figuureja, tahkoaa MMORPGeja ja pelaa erogejä (isänsä kasvattama kun on). Hän on siis loppujen lopuksi sekä moen kohde että samaistumiskohde.
Jotkut – mm. Justin Sevakis – ovat julistaneet moesarjojen prosenttiosuuden kasvun viime vuosina olevan merkki Japanin animeteollisuuden kuolinkamppailusta; yrityksestä tuottaa yhä suurempi osa sarjoista sille kansanosalle, joka kuluttaa rahaansa eniten. Mutta onko tämä kauhukuva realistinen, vai onko sen alta pintautumassa jotain muuta? Se tullaan näkemään seuraavan parin-kolmen vuoden sisällä…
Muokkaus 23.6.2009: Hah, tiesin että en voi olla ainoa joka näin ajattelee…
Loading ...
Kirjoitukset (RSS)
Moe-sarjojen alati tihenevä julkaiseminen ei ole välttämättä merkki pelkästään animeteollisuuden kuolinkamppailusta, vaan semmoista se nykyajan markkinointi useasti on.
Markkinointiguru Seth Godin puhui muutama vuosi sitten siitä, kuinka tuotteiden suuntaaminen otakuille (sen varsinaisessa merkityksessä) on nykyään kannattavampaa kuin niiden suuntaaminen “tavallisille”- eli suurkuluttajille: Suurkuluttajien on täällä tuotteiden (kuten animesarjojen) paljoudessa helpompi olla huomioimatta mitä tahansa tuotetta, kun taas otakut, vaikka ovatkin vähemmistöä, ovat varma tärppi. Ja otakujen löytäessä tuotteen alkaa viraalimarkkinointi, eli sana alkaa kiertämään, jolloin suurkuluttajatkin huomaavat tuotteen. Eikös suurin piirtein näin käynyt Haruhin ja Lucky Starinkin tapauksessa?
Juu, juuri tätä tarkoitin. Näin suurkuluttajan näkökulmastahan tuo tarkoittaisi juuri sitä, että parin vuoden sisään Japanissa ei juuri muuta animea tuotettaisikaan kuin moehöttöä – ja tämä tuskin ilahduttaisi kovin monia.
Viimeisen runsaan kymmenen vuoden aikana myös näiden kulttuurillisesti hajuttomien teosten tuotanto – olivat ne sitten Ghost in the Shellejä tai Pokémonia – kasvoi samalla tavalla; vielä 90-luvun alussa sellaisesta olisi turha ollut haaveillakaan. Kysynnän ja tarjonnan laki on pitänyt niiden tuoton korkeana, mutta ilmeisesti se että fanikäännökset ovat parin viime vuoden aikana mutatoineet länsimarkkinat lähinnä hyväntekeväisyydeksi (joka Japanissa päin näkyy selvästi lisenssien myynnin vähenemisenä) on aiheuttanut tuoton siirtymisen hiljalleen toiseen ääripäähän. Eli takaisin kotimaan markkinoille, mutta hyvin spesifille kohdeyleisölle.
Saa nyt nähdä… Ei sitä kuitenkaan pelkkiä otakunsyöttisarjojakaan jatkaisi pitemmän päälle katsoa.
Minä en ole ainakaan vielä kyllästynyt otaku-sarjoihin. ^^ Mutta että Moetania joka tuutista? Ehkä sitä ei sitten pidemmän päälle jaksa.
Saa nyt nähdä, että mitenkä tässä käy. Kyllä minä ainakin uskon, että animeteollisuudella on vielä jonkin verran toivoa jäljellä. Ei Sevakiskaan vielä lopullista tuomiotaan antanut, vaan tarjosi teollisuudelle sitä perinteistä muuttumisstrategiaa. “Jos vuori ei tule Mooseksen luo, Mooses menee vuoren luo.”
Mutta onko Japanin otakuyleisö tosiaan niin homogeenistä kuin annat ymmärtää?
Tjaa, päinvastaisia merkkejä en ainakaan ole nähnyt missään. Tietystihän on näitä vanhempia superrobottihörhöjä, mutta tiedä häntä.
Ghost in the Shellistä sen verran, että Mamoru Oshiin tyyli on jo Patlaborissa ja vähemmässä määrin Urusei Yatsura 2: Beautiful Dreamerissa erittäin hidastempoinen ja kuiva, joten en usko pelkän länsimaisen rahoituksen vaikuttaneen Ghost in the Shelliin. Valtavirta-animessa ja -mangassa on tissien ja söpöilyn lisäksi muitakin piirteitä, jotka erottavat ne länsimaisen animaation ja sarjakuvan valtavirrasta, esim. Leiji Matsumoton sarjojen romantiikka ja melankolia.
Yhtenä -nykyään ei ehkä niin ajankohtaisena- esimerkkinä tuli mieleen vuoden -78 Galactica ja alkuperäinen Gundam(79). Alkuperäisen Galactican Apollo ihailee isäänsä ja pitää tätä esikuvanaan ja on muutenkin kirkasotsainen sankari, kun taas Gundamin Amuro on mukana sodassa vastentahtoisesti ja kyseenalaistaa auktoriteettejä.
Oi, eihän toki. Mutta Ghost in the Shell onkin listalla lähes vain siitä syystä että se oli ensimmäisiä yrityksiä valtavirtaistaa animea lännessä; ensi-illatkin olivat vain alle kuukauden päässä toisistaan Japanissa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Myöhemmät sovitukset sen sijaan ovat aivan oma lukunsa rahoituksensa suhteen.
Enkä tarkoita nyt länsimaiseen makuun sopivuudella pelkkää kuivuutta, vaan lähinnä sitä että teoksessa ei ole mitään leimallisen japanilaista joka tekisi siitä länsimaiselle valtaväestölle vaikeasti aukeavan; esimerkiksi Urusei Yatsura onialieneineen sellainen on.