Newtype USA lopettaa helmikuun numeroonsa. Vuonna 1985 perustetun japanilaisen lehden yhdysvaltalainen versio ehti ilmestyä viiden vuoden ajan; sen ensimmäinen numero julkaistiin vuonna 2002. ADV aikoo korvata lehden heti maaliskuussa starttaavalla lehdellä nimeltä PiQ, joka tulee käsittelemään “animea, mangaa, musiikkia, videopelejä ja muuta teitä kiinnostavaa”; Newtype USAn tilaukset siirtyvät uuteen lehteen.
Tästä huolimatta paniikkihäiriöisimmät ovat jo tulkinneet tämän jälleen uudeksi maailmanlopun enteeksi Pohjois-Amerikan animeteollisuudelle. Hätäisiä johtopäätöksiä lienee turha vetää. Yksittäistä syytä lopettamispäätökseen on hankala merkata kartalle: siihen ovat varmasti olleet osasyyllisiä paitsi menetetyt Geneonin mainostulot myös Internetin merkityksen kasvaminen viime vuosina ja kilpailun viimevuotinen kiristyminen. Esimerkiksi sitä ei nimittäin käy kiistäminen, etteikö Otaku USA tarjoaisi halvemmalla hinnalla paljon asiapitoisempaa sisältöä: Manga Xanadu kertailee syitä jälkimmäisen paremmuuteen hieman yksityiskohtaisemmin, ja toimituskunnan skenetuttuus näyttäisi olevan Jenkeissäkin varsin tärkeä piirre. Pari kuukautta sitten tapahtunut päätoimittajanvaihdoskin liittynee asiaan; sitä onko se syy vai seuraus voi vain arvailla.
Toisaalta, lukijoiden lisäksi myös mainostuloista kilpailu (etenkin pääkilpailija Anime Insiderin kanssa, joka on sisällöltään mainstreamhöttöä á la Shonen Jump ja myy siksi 85000-100000 kappaletta kuussa) olisi saattanut olla liian kuluttavaa. Japanilaiset voivat olla armottomia tulovaatimustensa suhteen; Dentsu veti töpselin Geneon USAsta ilmeisesti siksi ettei se tuottanut “tarpeeksi” voittoa, ja Newtypen kanssa tilanne oli todennäköisesti samantapainen. Kadokawa saattoi olla vain tyytymätön lehden myyntilukuihin eikä halunnut enää uudistaa Newtype-nimen lisenssiä.
Vielä todennäköisempää kuitenkin on, että ADV vain päätti, että muuttuneessa taloudellisessa tilanteessa ei ollut enää järkevää maksaa Newtype-nimestä ja siitä vähäisestä sisällöstä, jota brändin mukana tuli. (Vastoin yleistä luuloa jenkkilehti kun on viime vuosina ollut käytännössä kokonaan omavarainen asiasisältönsä suhteen – ja Satsuki Igarashin pulloposkia kovin moni tuskin jää kaipaamaan.) Tästä vihjaa erityisesti se, että ADV aikoo jatkaa lehtijulkaisuaan näin tiukalla aikataululla.
Loppujen lopuksi kyse lienee siis ylipäätään positiivisesta asiasta. Newtype oli journalistisesti kilpailukyvytön ja ulkoasultaan tarpeettoman korea ja kallis riippakivi englanninkielisen animelehdistön joukossa; on vain hyvä, että luonnonvalinta toimii kuten pitääkin. Kilpailun olemassaolo on hyväksi kuluttajille: toivottavasti ADV saa aikaan uudesta lehdestään jotain entistä parempaa nyt, kun Japanista saatu puffausmateriaali ei ole enää lehden näkyvintä sisältöä. Aikeet ovat kuulemma ainakin sellaiset, ja samaa voi päätellä myös täysin uudentyylisestä nimestä.
Muokkaus 12.1: ANN:n mukaan syyt formaatinvaihtoon olivat “erimielisyydet Kadokawan kanssa.” Ilmeisesti ensimmäinen vaihtoehto olikin siis oikea.
Silloin kun Haruhi Suzumiya -pelit PS2:lle (ja PSP:lle jännine 3D-grafiikkoineen) julkistettiin ihmiset miettivät päänsä puhki, millaisia pelejä niistä tulisi. Rytmipelejä? Juoniseikkailuja? Puzzleja? Deittisimuja?
No, vaikuttaa siltä etteivät pelintekijätkään oikein osanneet päättää: pelaaja seuraa pelissä SOS-ryhmän edistymistä RPG:n teossa. Suzumiya Haruhi no Tomadoi onkin tälle teokselle mitä sopivin nimi… Peli- ja doojinkauppa Messe Sanoh Akihabarassa mainostaa tulevaa peliä hieman kovemman luokan figuurilla.
Suzumiya Haruhi no Yakusoku (PSP:lle) ehdittiinkin jo julkaista, mutta on tällä hetkellä luonnollisesti loppu kaikkialta.
Toinen Nekocon oli tarkoitus julistaa tammikuussa rytinällä ja yllättäen, mutta koska tiedot siitä pääsivät vuotelemaan vähän aukosta jos toisestakin päädyttiin loppujen lopuksi tähän surkeaan pikku ilmoitukseen fooruminnurkassa. Oulun animeseminaarin taannuttua ilmeisesti edes järjestäjiään kiinnostamattomaksi rupuhäppeningiksi on mukavaa, että muitakin pienempiä tapahtumia saadaan järjestettyä; etenkin kun sulavasti rullannut ja sympaattinen Nekocon oli ehdottomasti vuoden 2006 paras tapahtuma. Ja on hyvä, että sen ja Animeconin välillä on tällä kertaa jopa kaksi eikä vain yksi viikonloppua.
Päivämäärät alkavat hiljalleen varmistua. Jyväscon valitettavasti peruuntui, mutta näillä näkymin tälle vuodelle on kuitenkin vielä yksi julkistamaton tapahtuma…
Sanokaa mitä sanotte, mutta Lucky Starin suosio lännessä perustuu tasan yhteen ässään: Konataan. Ilman päähenkilöään ja tämän mahdollistamia alakulttuurihuumoriaspekteja sarjalla olisi hihassaan vain rentouttavaa elämänviipaletunnelmointia, sarkastista dialogikomiikkaa joka on enemmänkin “he-he”-hauskaa kuin “ha-ha”-hauskaa – ja moea. Näillä aseilla ei lännessä myydä; katsokaa vaikka, mitä Kamichu! ja muut laadukkaat mutta marginaaliset sarjat tekivät Geneonille.
Moe ei myy lännessä, ja sillä on täällä myös paljon katkeria ja äänekkäitä vihaajia; katsokaa vaikka mikä sota syntyi Bamboo Dongin valittua Airin osaksi vuosiarvosteluaan. Syy tähän piilee loppujen lopuksi japanilaisen populaarikulttuurin tarjonnan eroissa, jotka vaikuttavat “otakun” määritelmään. Toisin kuin Japanissa, lännessä itseään “otakuiksi” sanovista monilla on itse asiassa hyvin mundaani maku viihteen suhteen – otakuja heistä tekee vain se, että animen ja mangan aktiivinen kuluttaminen määrittelee länsimaisen ihmisen sellaiseksi ilmeisen automaattisesti. Niinpä suurin osa heistä pitääkin ehkä vain miehekkäistä testosteronimätöistä tai korkeaotsaisista juonivänkkäyksistä, vaikka Japanissa koko sikäläinen hahmokulttuuriotakuus rakentuu nykyään nimenomaan moelle. On kuvaavaa, että Kujibiki Unbalance oli Japanissa suositumpi kuin Genshiken – ja olisiko Saimoe voinut syntyä länsimaisessa animeskenessä? Eipä oikein.
Toisaalta, animea tehdään nykyään yhä enemmän länsimaisia markkinoita ajatellen (usein myös osittain länsimaisella rahalla). “No ehkä jotain Cowboy Bebopeja, Samurai Champlooita, Hellsingejä, Witch Hunter Robineja, Ergo Proxyja, Darker than Blackeja ja Black Lagooneja”, te sanotte, “mutta että Kyoto Animationin kaltainen moefirmakinko muka?” Myönnän, että tämä kuulostaa siltä kuin olisin puhumassa itseäni pussiin. Katsokaapa kuitenkin KyoAnin yritysesittelysivua; siellä lukee “Viime vuosina japanilainen animaatio on levinnyt ympäri maailmaa. Me Kyoto Animationilla pidämme tärkeänä tuottaa viihdettä, josta kaikki pystyvät nauttimaan.”
Teoriani on että KyoAnilla tiedetään kyllä, mikä lännessä myy ja mikä ei (ja vaikkei tiedettäisikään, ei vaadita neroa laskeskelemaan miksi Haruhi ja Lucky Star myyvät länsimarkkinoilla Airia ja Kanonia paremmin); he vain ovat valinneet toisen reitin länsimaisen yleisön lompakoille kuin “länsimaisia” sarjoja (joita Wendy Siuyi Wong kuvaa Mechademia 1:n kirjoituksessaan “kulttuurillisesti hajuttomiksi”; niiden sisällössä ei ole mitään leimallisesti japanilaista) tekevät muut studiot. Haruhi ja Lucky Star repivät molemmat suosiota sisäpiirin otakuvitseillä: kenties juuri siksi Lucky Star -manga päätettiin animoida sen kroonisesta hauskuudenpuutteesta huolimatta. Toista kauttahan animesta ei tule, koska alkuteos “vaati huomattavasti parantelua”; verratkaapa.
Ja tämä esimerkki oli vieläpä ensimmäisestä jaksosta – ajalta ennen kuin Yutaka Yamamoto potkaistiin neljännen jakson jälkeen kyvyttömänä pois ohjaajanpallilta ja korvattiin sarjan myöhempään intertekstuaalisuusiloitteluunsa nostaneella Yasuhiro Takemotolla. Tuosta yksittäisestä helmestä huolimatta Yamamoto kun yritti kokemattomuuttaan selvästi pitäytyä Kyoto Animationin hyväksi koetulla “jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä” -linjalla – joka kuitenkin osoittautui tällä kertaa vääräksi ratkaisuksi; Lucky Star -manga kun nimenomaan ei ole hauska.
(Itse asiassa on harmi, että sovitukseen uskallettiin lisäillä suurempikuvioisia omia sävellyksiä vasta ihan sen loppumetreillä; jos tuollaisia sydäntälämmittäviä elementtejä olisi ollut enemmänkin, sarjasta olisi tullut huomattavasti tasalaatuisempi. Nyt se parani koko ajan edetessään mutta alkoi heikohkona, mikä luonnollisesti sai monet jättämään sen katsomisen pariin jaksoon ja leimaamaan koko sarjan surkeaksi. Tätähän tietysti edesauttoi, jos enin osa edellämainituista intertekstuaalisuuksista lensi gundamin verran pään yli.)
Mutta vaikka sekä Haruhi Suzumiyan että Lucky Starin animesovitukset sisältävätkin otakuhuumoria (ja kohdeyleisöään puhuttelevia medianylityksiä) pohjautuu Haruhin suosio enemmän käsikirjoituksellisiin ansioihin kuin siihen; Lucky Starin myyvyys taas – ainakin lännessä – jälkimmäiselle lähes täysin. Sen alkuteoksella ei ole juuri muita avuja kuin moensa, joten sen Japanissa saamasta otakusuosiosta huolimatta lännessä siitä ei ollut kukaan kuullutkaan ennen animeversiota.
Huomatkaa kuitenkin, että Konata ei ole – etenkään KyoAni-käsittelyn jälkeen – niinkään eskapistinen ja esineellistetty fantasiahahmo kuin vain realistinen sellainen: henkilö, jollaisen olemassaolo olisi ainakin teoriassa mahdollista. Hän on ihanteellinen tyttöystäväehdokas otakulle, mutta ei vain niiden tavallisten syiden (katsoo animea ja cosplayaa) takia: hän ei myöskään välitä urheilusta eikä ole niin fyysisiltä mitoiltaan (loli mutta laillinen) kuin luonteeltaankaan (tsundereus voi olla fantasia, muttei realistinen sellainen) lähellä sellaisia mittoja, jotka olisivat uhkaavia huonoitsetuntoisille otakuille. Sen sijaan että hän olisi kliseisesti huono laittamaan ruokaa hän on huono piirtämään. Kaikkein tärkeimpänä piirteenä hän on otaku olematta kuitenkaan fujoshi – sen sijaan hän keräilee figuureja, tahkoaa MMORPGeja ja pelaa erogejä (isänsä kasvattama kun on). Hän on siis loppujen lopuksi sekä moen kohde että samaistumiskohde.
Jotkut – mm. Justin Sevakis – ovat julistaneet moesarjojen prosenttiosuuden kasvun viime vuosina olevan merkki Japanin animeteollisuuden kuolinkamppailusta; yrityksestä tuottaa yhä suurempi osa sarjoista sille kansanosalle, joka kuluttaa rahaansa eniten. Mutta onko tämä kauhukuva realistinen, vai onko sen alta pintautumassa jotain muuta? Se tullaan näkemään seuraavan parin-kolmen vuoden sisällä…
Muokkaus 23.6.2009: Hah, tiesin että en voi olla ainoa joka näin ajattelee…
Ei ole kenellekään yllätys, että juuri kukaan ei ollut tyytyväinen siihen tapaan jolla Tsugumi Ohba päätti ratkaista Death Noten seitsemännessä tankobonissa kehkeytyneen umpikujan (josta ei tietenkään edelleenkään saa puhua, koska omfg spoilers for chapter 58).
Joten itse asiassa sekään ei ollut mikään yllätys, että elokuvasovituksissa kyseinen lukko ratkaistiin täysin toisella tavalla. Lopullista lopputulosta tämä ei muuttanut – ne jotka kuolevat mangassa kuolevat myös elokuvissa – mutta se kimmotti tarinan täysin toiseen suuntaan ja mahdollisti sen etenemisen ilman tarvetta loppujen lopuksi etäisen tuntuisiksi jääneiden uusien henkilöiden esittelemiselle. Ainakin minun mielipiteeni mukaan se oli fatalistisella tavalla varsin tyylikäs ratkaisu; millainenkohan mangan lopusta olisi muotoutunut, jos Ohba olisi päätynyt samaan ratkaisuun?
Lisäksi tämä lopetus jätti avoimeksi sen, mitä L teki niiden 23 päivän aikana [spoiler]jotka hänellä Kiran voittamisen jälkeen oli vielä jäljellä – hän kun oli kirjoittanut nimensä Death Noteen itse estääkseen Kiraa tappamasta itseään.[/spoiler] Tähän väliin sijoittuu L – change the WorLd, jonka toinen traileri julkaistiin joulukuussa.
Kuulin Taiyoo Matsumoton Tekkon Kinkreetistä (sanaleikki teräsbetonia tarkoittavalla termillä “tekkin konkuriito”) ensimmäisen kerran lukiessani Tähtivaeltaja 1/1998:sta Toni Jerrmanin sarjakuvavuosikatsausta. Vanhemmat Tähtivaeltajat ovat nykypäivänä oivallisia ikkunoita aikakauteensa: aikaan jolloin Jackie Chan ei vielä tehnyt Hollywood-elokuvia, Miyazaki oli vielä lännessä tuntematon suuruus, teattereissa pyörivät Starship Troopers ja Alien IV, X-Files teki vasta tuloaan Suomeen ja uusi, DVD:ksi kutsuttu mediaformaatti uhkasi ns. “aluekoodeineen” alistaa koko Euroopan Britannian sensuurikäytäntöjen alle.
Länsimaisessa mangakulttuurissa ei Tokyopopia edeltävällä ajalla ollut aavistustakaan tulevasta loistosta; suuri osa länsimaisista julkaisuista oli Eros Comixin hentaita, Akihito Yoshitomikin teki vielä Eat-Manin kaltaista trigunscifiä nykyisen yuriscifinsä sijaan, ja halpaa pokkarijulkaisuformaattia kukaan ei ollut tullut vielä ajatelleeksikaan. Matsumoton kaltaisten mangakojen teoksia voisi nykypäivänä olla hyvin vaikeaa saada julkaistuksi lännessä; hänen jälkensä on voimakkaan eurooppalaisvaikutteista ja haiskahtaa vahvasti länsimaiselle undergroundille. Valtavirtamangaan tottuneeseen silmään se siis näyttää suoraan sanoen rumalta.
Viz julkaisi tuohon aikaan paljon laajaskaalaisemmin kuin nykyään Shueishan omistuksessa ollessaan, kun se keskittyy enemmän rahaa jauhaviin teoksiin (ja kokeilupuoli on jäänyt rahasampojensa ohessa mm. Mitsukazu Miharaa ja jatkossa kuulemma vuosien tauon jälkeen myös manhwaa kääntävän Tokyopopin harteille). Vizin ongelma oli tuolloin kuitenkin perinteisyys; esimerkiksi seinenmangaa yritettiin tuoda markkinoille sellaisenaan siinä toivossa että ihmiset sitä ostaisivat, ei niin että oltaisiin aloitettu lapsista ja odotettu lukijakunnan kasvamista kuten nykyään tehdään. Ei ollutkaan mikään ihme, että antologialehti Pulp – jossa Tekkon Kinkreet julkaistiin käännösnimellä Black & White – kohtasi loppunsa parissa vuodessa. Pulpin aika kesti joulukuusta 1997 elokuuhun 2002, ja siinä julkaistiin useita merkittäviä mangoja, joita yhdistää kohdeyleisön – monet sen sarjoista olivat alkujaan ilmestyneet Big Comic Spiritsissä – lisäksi se, ettei niitä löydä enää nykyään juuri mistään. Tekkonin kanssa näin ei onneksi ole, sillä Viz päätti elokuvan siivittämänä julkaista sen viime vuonna uudestaan mukavasti yksissä kansissa.
Tähtivaeltaja näyttäisi itse asiassa olevan ainoa kyseisen mangan koskaan maininnut suomalainen media; tämän lisäksi olen nähnyt sen mainittavan ainoastaan saman lehden numeron 1/2005 manga-artikkelissa, jonka oli kirjoittanut Ari-Matti Sarén. Poikkeuksellisen visuaalisen tyylin omaavien mangakojen töistä kirjoitettaessa näyttäisi kuitenkin aina olevan tapana, että heidän kirjoitustaidoistaan tai teostensa juonista ei juuri puhuta, joten tässäkään jutussa ei teoksesta kerrottu kuin jo mainittu eurooppalaisvaikutteisuus ja se, että se “toimii lapsenomaisen viivan ja voimakkaiden mustien pintojen vuoropuheluna”, ja että se peilaa “urbaania juurettomuutta ja muita sen kaltaisia asioita.”
Kuultuani elokuvaversion (mangahan on siis yksiosainen) olevan tekeillä sivuutin uutisen aluksi epäilevällä olankohautuksella. Mitä pidemmälle työ eteni sitä kiinnostuneemmaksi kuitenkin tulin; animaatiojäljestä vastaisi jumalainen Studio 4°C, musiikin säveltämisestä brittiläinen Plaid ja sen esittämisestä Asian Kung-Fu Generation, ja koko roskan ohjaisi mm. The Animatrixin teossa mukana ollut ja Ghiblin nykyisin käyttämän, CG-animaation kalvoanimaatiolta näyttämään saavan softan takana oleva Michael Arias, tuo animen Marutei Tsurunen. Odotettavissa olisi siis useammalla kuin yhdellä tavalla rajoja rikkova teos, olivat sen muut ansiot sitten minkälaiset tahansa.
Lopputulos ei kuitenkaan pettänyt kenenkään odotuksia (mitä nyt nimi oli supistettu yksiosaiseksi). Elokuva on tyyliltään karu kuin alkuteoksensa mutta teknisesti loistelias; Treasure Townin haalistuneet sateenkaaren värit tuovat mieleen Rintaron Metropolisin, mutta pariakin astetta lämminhenkisempänä. Lukekaa siitä lisää Animation Insiderista – artikkelin keskusteluketjussa Arias vastailee kysymyksiin.
Pitkään ja huolellisesti jatkuneen säätelyn ja useilta eri tahoilta saadun korvaamattoman avun jälkeen vaihdoin lopulta Otakunviran pyörimään uudenvuoden kunniaksi WordPressillä Bloggerin sijaan. Syitä Bloggerin huonommuuteen on lukuisia – monia niistä on lueteltu mm. täällä; xXMikotoNakadaiXx:iltakin tuskastuminen kesti näemmä viitisen kuukautta – mutta loppujen lopuksi vaihtoon inspiroivat tagit. WordPressissä niitä on nykymuodossaan käytetty vasta jonkin aikaa, mutta ne toimivat silti erinomaisesti ja mukavammin kuin Bloggerissa.
WordPressissä tagit on mahdollista järjestää hierarkisesti; toisin sanoen en joudu enää ylläpitämään sivupalkin tagilistaa käsin, jos haluan sen pitävän ihmiset, teokset ja firmat erillään. Lopputulos ei ehkä ole nätein mahdollinen, mutta ainakin käytännöllinen; tageja – ja itse asiassa kaikkea muutakin, kommenttien aikaleimoista yksittäisten postausten osoiterakenteeseen – pystyy muokkaamaan ja poistelemaan vapaasti.
Toisekseen WordPress on dynaaminen, siis tietokantapohjainen. Blogin päivittäminen FTP:n kautta Bloggerin kaltaisella alustalla on aluksi ihan toimiva vaihtoehto – mutta koska jokainen tehty muutos joudutaan päivittämään blogin joka ikiselle sivulle, päivittäminen alkaa postaus- ja tagimäärän kasvaessa viedä huomattavasti enemmän aikaa. Esimerkiksi blogin ulkoasun hienosäätäminen olisi vanhalla alustalla ollut lähes mahdotonta, koska jokaisen muutoksen jälkeen olisin joutunut tuijottamaan kieppuvaa latausikonia vartin verran nähdäkseni lopputuloksen. WordPress sen sijaan toimii salamannopeasti, koska blogin sivukoodin uudelleenrakentamisen sijasta se vain tulkitsee sen nykyisen ulkoasun serverille asennetun enginen MySQL-tietokannasta.
Lopullinen kamelin selän katkaissut korsi olivat kuitenkin Bloggerin teknisiset ongelmat. Runsaat kaksi kuukautta sitten Blogger alkoi jostain syystä julkaista blogia html-muodossa aiemman php-muodon sijasta, vaikka asetuksissa tasan tarkkaan luki toisin. Tästä syystä sivupalkin tagilinkit eivät enää päivittyneet (ne siis osoittivat vanhoille php-sivuille päivittyneiden html-sivujen sijasta), headerit ja footerit eivät blogin etusivua lukuun ottamatta toimineet – ja kaikki tiedostot olivat nyt tosiaan sitten serverillä kahteen kertaan. Blogger ei koskaan vastannut vikailmoitukseeni, ja pikaisen googlaamisen (ironista…) jälkeen sain sen käsityksen, etteivät FTP-julkaisijat yleensäkään ole prioriteettilistan kärjessä Bloggerin teknisessä tuessa – Bloggerillehan toki sopisi, että kaikki siirtyisivät käyttämään sen BlogSpot-palvelua.
WordPressin muokattavuus ja joustavuus käytössä tuli lisäbonuksena. FTP-julkaisijoilla ei ole mahdollisuutta käyttää Bloggerin uusimpia ulkoasunmuokkaustyökaluja, jotka tekisivät leiskan muokkaamisesta koodin käsinkirjoittamista huomattavasti mukavampaa; WordPressistä tällaista rajoittuneisuutta ei löydä. Lisäksi WordPress on avoimen lähdekoodin softa, joten sille on myös kasapäin lisäosia joista voi valita mieleisensä käyttökokemustaan parantamaan (ja joista monet hyödyllisimmät integroidaan usein seuraavaan päivitykseen, kuten vaikkapa Sidebar Widgetsille ja Akismetille tehtiin). Esimerkiksi StatPress on tavalliselle kotitarvebloggaajalle kivempi kuin Google Analyticsin firmaorientoituneet tarpeettoman tiedon infodumppaukset, SASpoiler mahdollistaa [spoiler]arkojen aiheiden käsittelemisen[/spoiler] ilman font color -tageja, WP-Polls toimii huomattavasti sujuvammin kuin blogiin kiinni niitattu ulkoinen kyselysofta, ja BackUpWordPress tekee blogin varmuuskopioinnista automaattista. Jos haluaisin typistää postaukseni etusivun nopeamman selattavuuden tähden tai lisätä postauksiini äänitiedostoja, pluginit mahdollistaisivat senkin.
Vapaan lähdekoodin mukana tulee tietysti pakosta myös säätöä. Oma suomennettu versioni vaati hieman koodin tarkistusta asentuakseen kiltisti, mutta on sen jälkeen toiminut lähes moitteettomasti (palveluntarjoajan käyttöjärjestelmäpäivityksen aiheuttamaa lievää merkistösekoamista lukuun ottamatta). Myös postausten importtauksen kanssa oli hieman ongelmia, mutta nekin olivat ilmeisesti Bloggerin puolella – ja WordPress.orgin tukifoorumeilta auttava neuvo löytyi parissa tunnissa. Minulla ei ole mitään syytä uskoa, etteikö apua saisi vastaavalla tavalla siinäkin tapauksessa että systeemi hajoaisi käyttäjän oman rähmäkäpälöinnin seurauksena.
Blogin pitämiseen Blogspot-palvelussa Blogger toki sinällään sopii, koska FTP-odottelua ei siinä ole. Kommentoimisen tapahtuminen erilliseltä sivulta käsin tosin on hieman ikävää, joten yleisesti ottaen sitä pidetään huonoimpana vaihtoehtona kaikista vaikka sitä aika moni käyttääkin – vähän niin kuin Internet Exploreria (joka sekin on edelleen maailman käytetyin selain, vaikkei sitä äkkiseltään uskoisi). Muista blogialustoista minulla ei juuri ole kokemusta (jos ei lasketa LiveJournalia, joka on kuitenkin enemmän henkilökohtaisen verkostoinnin työkalu kuin blogisofta, ja Vuodatusta, jonka kommentit eivät tue html:ää ja joka talkoovoimin ylläpidettynä kaatuilee säännöllisesti), mutta kehotan siis ainakin välttämään Bloggeria.
Tämä siis ohjeistukseksi siinä tapauksessa, että joku tätä lukeva sattuisi suunnittelemaan blogin perustamista – mihin kannustaisin lämpimästi; olisi mukavaa, jos Suomenkin otakuskenessä olisi jotain mitä kehtaisi sanoa blogosfääriksi tai AnimeBlogger.netin tapaan yhteisöksi. Ei blogin pitäminen oikeasti niin vaikeaa ole; mikäköhän periluterilainen häveliäisyys saa ihmiset kammoamaan ajatustakin moisesta? Skene hyötyisi suuresti keskusteluista ja mielipiteistä, jotka olisivat fokusoituneempia ja sisältörikkaampia kuin nämä nykyiset. Foorumeilla kun järkevät keskustelijat tuntuvat vielä nykyäänkin hukkumaan “Joo on hyvä sarja, oon kattonu” -viestien loputtomaan tulvaan… Ja tälle trackback-toiminnollekin olisi kiva saada jotain käyttöä.
Kirjoitukset (RSS)
