Kiitokset kaikille keskusteluun osallistuneille, tapahtui se sitten kommenteissa tai #toisaalla! Kokeen tulokset tuskin olisivat voineet olla paremmat, vaikka yksi perustettu wanhan parran blogi per provopostaus onkin vähän nihkeä tahti.
Edes se että olen nyt tehnyt itseni “vessakirjoituksillani” naurunalaiseksi ei ole lopultakaan pitemmän päälle ongelma, koska vaikka mitään sanomaani ei ehkä voidakaan enää ottaa vakavasti on puitteet toisaalla käytävälle rakentavalle ja avoimelle keskustelulle nyt lopultakin saatu kasaan. Tästä on hyvä jatkaa.
Mutta nyt kun kävijämäärätkin kerran kummittelevat kunnioitettavissa lukemissa voisin melkeinpä kokeilla, kuinka paljon uskottavuutta sanoillani vielä on. Kenties ne pointitkin saisivat siten vähän enemmän huomiota osakseen?
Minulta on viime päivinä kysytty, mihin tällä “järjettömällä ristiretkelläni” pyrin – siihenkö, että Kyuu Eturautti poistuu animeyhteisössä takavasemmalle eikä enää osallistu asioiden ja tapahtumien järjestelemiseen?
Jaa-a, enpä tiedä. Pitäisikö sitä että joku on tehnyt yhteisön hyväksi paljon hyvää käyttää perusteena silmien ummistamiseen, kun hän toisaalla tekee jotain mielivaltaista ja/tai typerää? Pitäisikö minun vain kohauttaa olkapäitäni esiin nouseville todisteille kyvyttömyydestä, koska B2 ystävällisesti hostaa tätäkin sivustoa?
Mitä Kyuu sitten on tehnyt? Kerrataanpa kaikki, mikä edellisessä kirjoituksessa ja sen jälkimainingeissa nousi pintaan.
Oli tarkoitus antaa G-Antille päivän päätteeksi se lehti jossa lopultakin oli tämä uskomattoman pitkään myöhästellyt arvostelu. Tämän suunnitelman kuitenkin torpedoi tehokkaasti uusimman numeron loppuminen, joten se siitä sitten – välitän palautteeni nyt sitten tätä kautta.
…On tyydyttävä toiseksi parhaisiin katseenvangitsijoihin. Ja hyvin ne toimivatkin; päivän aikana tuli noin kymmenkunta kyselyä siitä, olivatko ne myytävänä.
Nendoroidit ovat suloisia. Pitää hankkia Miku seuraavaksi…
Ensimmäistä promomateriaalia Batman: Gotham Knightista. Ajatukset Batmanista roninina ja pohdinnat länsimaisen ja japanilaisen animaatioin eroista ovat kiintoisia, ja jälkikin näyttää lupaavaalta – vaikka idea Bruce Waynesta tummana bishinä onkin vähän häiritsevä…
Tämä entry jäi nyt vähän tylsäksi, joten ottakaa tästä vastavuoroisesti Bruce Timmin näkemys Asukasta.
…Miten niin viisi kuukautta myöhässä? Miten niin puolet siitä on tuota yhtä Haruhi-juttua? Miten niin kannessa on Italia Mondial Classic 2Tone Sunburst?
Legendaarisuutta hipovasta myöhässäolemisesta huolimatta aikataulu oli viimeiseen asti tiukka kuin KOS-MOSin sikspäkki – niin tiukka, että lehti saapuu painosta vasta perinteisesti conia edeltävänä perjantaina ja sen sarjakuva jäi vahingossa kokonaan kreditoimatta. Ja uskoisitteko että tässä numerossa oli alkujaan tarkoitus olla Keitaro Ariman haastattelu, mutta se jäi seuraavaan kertaan koska haastattelija katosi maan päältä (tai ainakin netistä)?
Sisällysluettelo saattaa näyttää tuskallisen lyhyeltä, mutta itse asiassa se johtuu lähinnä vain siitä että yksittäisten juttujen keskipituus on pidentynyt (ja taso on lisäksi noussut). On totta että tällä kertaa jäi pois useampia vakiopalstoja kuin koskaan ennen, mutta se tulee korvaantumaan ensi kerralla – seuraavasta numerosta tulee varmasti lehden historian massiivisin.
Näitä pikku puutteita lukuunottamatta sisältö on sitä tavallista. Hiro kertoo syyt siihen miksi Dream Kissiä ei ole kamalasti maailmalla hehkutettu, niidel selittää miksi .hackiin tutustuminen Hämärän rannerenkaan tarusta alkaen on kuin yrittäisi kiivetä perse edellä puuhun, Laurel selvittää miksi School Rumble on shounendraamaksi poikkeuksellinen ja huomaa D:hen tutustuessaan, ettei mangasovitus ole konseptin inkarnaatioista aina suinkaan se huonoin. Minä sen sijaan kulutan neljä sivua sen puimiseen, miksi Azumanga Daioh on pirun hauska mutta miksen siltikään pidä sen suomennoksesta. Muissa jutuissa esitellään Higurashin yliluonnolliset murhamysteerit, perehdytään raskasotsaisten lolien elämään, luetaan Mangan mestarit, käydään the GazettEn keikalla ja kerrotaan hupaisia pikku anekdootteja miesrooleja esittävistä naisseyuuista kuuluisimmasta.
Tällä kertaa oman aikani yksinkertaisesti söi tuo Haruhi-juttu, josta nyt vain tuli niin pitkä kuin mitä minulla oli aiheesta sanottavana (dissaajat saavat nyrpistellä neniään ihan rauhassa). Olin aloittanut jutun kirjoittamisen jo noin vuosi sitten, mutta halusin saada aiheeseen kunnolla perspektiiviä joten se päätyi julkaistavaksi vasta nyt. Toivottavasti lopputulos on myös lukijoita miellyttävä; yritin ottaa oppia Kekon jutun saamasta negatiivisesta palautteesta, joten tiivistin ihkutukseni jutun alun sijasta sen loppuun ja ruodin sisällöllisiä seikkoja ilmiöpuolta enemmän.
Lämpimäisiä voi sitten tulla selailemaan Traconiin – ja ostamaankin toki, mikäli kiinnostusta riittää. Juttelemaankin saa tulla; lupaan olla purematta.
Jokin aika sitten kuulin radiosta Ville Rannan haastattelun ja muistin taas miksen pidä hänestä. Hän edustaa kaikkea sitä mistä en suomalaisessa sarjakuvakulttuurissa pidä: ulkoasun koherenssin pitämistä toissijaisena ominaisuutena; sarjakuvantekijän asemaa taiteilijana jonka on välittömästi ripuloitava kannanottonsa ja näkemyksensä ihmisten silmille; perisuomalaista käsitystä siitä että fiktion on oltava arkirealistista ja mielellään vieläpä omakohtaisiin kokemuksiin tai historiallisiin tapahtumiin perustuvaa. (Tyypillisen suomalaisen sarjakuvantekijän antiteesiksi taas kävisi vaikkapa Tarmo Koivisto: hänenkin teoksensa voivat olla arkirealistisia, mutta hän on julkaissut paljon ja säännöllisesti arvostetussa mediassa, hänen työnsä ovat sekä ajankohtaisia ja kantaaottavia että viihteellisiä – ja lisäksi hän osaa piirtää hahmoilleen saman määrän sieraimia jokaiseen kuvaan.)
Puhumattakaan siitä, että hän on tälläkin hetkellä Limingassa opettamassa suomalaisten sarjakuvantekijöiden seuraavalle sukupolvelle, ettei heidän töidensä edes tarvitse olla huolella tehdyn näköisiä. Hrr.
Ennen kaikkea minua kuitenkin rassaa hänen näkemyksensä sarjakuvan roolista kulttuurissa. Hän pitää sarjakuvaa automaattisesti ja oletusarvoisesti taiteena, ja sellaisenakin vain todellisuuden peilaajana eikä kykenevänä oikeasti vaikuttamaan asioihin. Tosiasiassahan sarjakuva on kuitenkin ilmaisumuoto, jolla voi toki tehdä taidetta – mutta myös paljon muutakin.
…Tai no, MADhan tämä käytännössä on. Kuroganella on selvästi huono maku; nämä JAM Projectin remixithän ovat oikein hauskoja. Ja Yutaka Yamamoton komedianohjaustaidot voivat olla kyseenalaiset, mutta pirunmoinen koreografi hän on. (Mitäköhän KyoAni järjestää Haruhin katoamisen OPiksi ja EDiksi ilman häntä? Jännittää.)
Ainakin tämä kelpaa sellaisten ihmisten käännyttämiseen, jotka ovat nähneet Lucky Starista vain satunnaisia screencappeja ja lykänneet sen syrjään “halvasti animoituna.” Jokainen tarpeeksi animaatiota nähnyt tietää että “halvan” ja “tyylitellyn” välillä on hiuksenhieno ero, mutta kyllä sen näkee – viimeistään freimimääristä.
Loading ...
Kirjoitukset (RSS)