Comics and manga
Kirjoittaja: Tsubasa, aiheet: mielipiteet, pseudomanga, sarjakuvakulttuuri
Jokin aika sitten kuulin radiosta Ville Rannan haastattelun ja muistin taas miksen pidä hänestä. Hän edustaa kaikkea sitä mistä en suomalaisessa sarjakuvakulttuurissa pidä: ulkoasun koherenssin pitämistä toissijaisena ominaisuutena; sarjakuvantekijän asemaa taiteilijana jonka on välittömästi ripuloitava kannanottonsa ja näkemyksensä ihmisten silmille; perisuomalaista käsitystä siitä että fiktion on oltava arkirealistista ja mielellään vieläpä omakohtaisiin kokemuksiin tai historiallisiin tapahtumiin perustuvaa. (Tyypillisen suomalaisen sarjakuvantekijän antiteesiksi taas kävisi vaikkapa Tarmo Koivisto: hänenkin teoksensa voivat olla arkirealistisia, mutta hän on julkaissut paljon ja säännöllisesti arvostetussa mediassa, hänen työnsä ovat sekä ajankohtaisia ja kantaaottavia että viihteellisiä – ja lisäksi hän osaa piirtää hahmoilleen saman määrän sieraimia jokaiseen kuvaan.)
Puhumattakaan siitä, että hän on tälläkin hetkellä Limingassa opettamassa suomalaisten sarjakuvantekijöiden seuraavalle sukupolvelle, ettei heidän töidensä edes tarvitse olla huolella tehdyn näköisiä. Hrr.
Ennen kaikkea minua kuitenkin rassaa hänen näkemyksensä sarjakuvan roolista kulttuurissa. Hän pitää sarjakuvaa automaattisesti ja oletusarvoisesti taiteena, ja sellaisenakin vain todellisuuden peilaajana eikä kykenevänä oikeasti vaikuttamaan asioihin. Tosiasiassahan sarjakuva on kuitenkin ilmaisumuoto, jolla voi toki tehdä taidetta – mutta myös paljon muutakin.
Ranta edustaa tässä eurooppalaista näkökulmaa; Euroopassahan sarjakuva on aina ollut ensisijaisesti taidetta, Japanissa taas viihdettä. Japanilaisen mentaliteetin mukaan sarjakuvaa voi toki käyttää työkaluna vaikkapa murhatutkinnassa tai käyttöohjeiden välittämisessä, mutta taiteeksi siitä ei ole – toisaalta, juuri massojentavoittavuutensa vuoksi se pystyy konkreettisesti vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja päivittäisiin puheenaiheisiin hyvin pitkälti samaan tapaan kuin vaikkapa Salatut elämät täälläpäin. En sanoa että toinen käsitys olisi toista parempi, mutta yksisilmäisyyshän ei ole koskaan hyväksi.
Suomessa tilanne on tämän suhteen skitsofreenisen kaksijakoinen: suomalaisen sarjakuvakulttuurin sanotaan olevan vahva, mutta maailman parhaimpiin lukeutuvaa sarjakuvaromaania painetaan täällä silti alle 2000 kappaletta, ja kaupallisuudelle jopa nyrpistellään avoimesti. Alan oppilaitoksissa opiskelijoita joudutaan neuvomaan hankkimaan “oikea ammatti”, koska pelkällä sarjakuvalla ei yksinkertaisesti voi elää. Maan ylivoimaisesti suurilevikkisin aikakauslehti on sarjakuvalehti, mutta sarjakuvamarkkinoita hallitsee yksi ainoa suomalaiseen kansanluonteeseen vetoava ankka, jonka aukottomaan hegemoniaan muuan toinen suomalaiseen kansanluonteeseen vetoava sika on onnistunut lyömään kiilaa vasta viime vuosina. Kulttuurillisesti valistuneimmat saattavat tuntea myös erään niin ikään suomalaiseen kansanluonteeseen vetoavan siilin, mutta siinäpä se Suomen mundaaniyleisön sarjakuvatietämys sitten onkin. Jos Uusiruutu olisi onnistunut se olisi ehkä onnistunut palauttamaan suomalaisen sarjakuvakulttuurin 70-luvun monipuolisuuden tasolle tai ylikin, mutta näin siinä sitten kävi.
“Mitä ihimettä nää oikeen luet? Vittu englantia – ja jotaki kiinaa?! Lukisit vittu Aku Ankkaa!”
Anonyymi kansan syvien rivien edustaja, Sodankylä 2007
Länsimaiseen sarjakuvakulttuuriin verrattuna manga on niin erilaista – Osamu Tezukan auringon alla kielimuurin takana eristyksissä kasvanutta – että se yleensä hämmentää muuhun tottuneita, ja sen ottavat ensimmäisinä omakseen ennakkoluulottomat ja samanlaisen visuaalisen tyylin omaavien lastenohjelmien parissa kasvaneet lapset ja nuoret (kunhan vanhemmat nörttiharrastajat ovat sen ensin markkinoille lobanneet). Länsimaisten sarjakuvien harrastajat ovat kaikkialla maailmassa haudanneet päänsä hiekkaan, väittäneet japanilaisen viihteen nousua amerikkalaisen viihteen vastavoimaksi “buumiksi” ja kieltäytyvät näkemästä kokonaiskuvaa.
Liberaalimmatkin länsisarjakuvien harrastajat sortuvat taustansa vuoksi elitismiin ja pitävät arvossa vain mangan “sivistyneempää” päätä; heille on liian iso kulttuurishokki, että mangalla on “lupa” olla nimenomaan sutaistuja kuvia ja sellaista nopeasti tehtyä massaviihdettä, jota sarjakuvat eivät ole lännessä olleet vuosiin. Osansa “kaikki manga on roskaa” -asenteen syntymiseen on tietysti myös sillä että mangan piiristä löytyy myös rehellistä lastenviihdettä; eurooppalaisella sarjakuvallahan on oli ennen W.I.T.C.H.iä tasan kaksi mahdollista kohdeyleisöä (“lapset ja lapsenmieliset” ja “aikuiset”), eivätkä amerikkalaiset supersankarisarjakuvat ole lastenviihdettä nähneetkään vuosikymmeniin. Shoujosarjojen mary sue -hahmoja osoitellaan kyllä paheksuen sormella, mutta osoitellaanko Judge Dreddiä?
Se että jokaisella kielialueella julkaistaan aluksi lastenmangaa on tietysti johtanut siihen mielenkiintoiseen perspektiiviharhaan, että manga olisi “lasten ja nuorten juttu.” Amerikassa tämä voi olla tottakin; siellähän mangaa myydään vain kirjakaupoissa ja sitä lukevat vain otakut, mistä johtuen markkinat ovat rajalliset (niiden lasikattohan tuli vastaan jo 2004-2005). Tämä on johtanut siihen, että otsikon fraasista – jota näkee käytettävän paljon nimenomaan Yhdysvalloissa – on tullut itseään toteuttava ennuste: länsimainen sarjakuvaskene on jakautunut varsin tiukasti kahtia länsimaisen ja itämaisen sarjakuvan harrastajiin, aivan kuin ne eivät olisi samaa ilmaisumuotoa lainkaan. Toistaiseksi ne eivät käytännöllisesti katsoen sitä olekaan.
Euroopassa tilanne on kuitenkin toinen. Mangaa on saatavilla lehtihyllyistä paljon ja helposti, ja se päätyy myös muiden kuin harrastajien käsiin. Enin osa Ranskassa ja Saksassa julkaistavasta sarjakuvasta on jo mangaa, mutta se ei johdu siitä että manga olisi syönyt tilaa muulta sarjakuvalta – se on yksinkertaisesti saanut markkinat kasvamaan avatessaan kokonaan uusia kohdeyleisöjä. Pidän Kekon Mangan mestarien esipuheessa esittämästä ajatuksesta, jonka mukaan “japanilaisten rooliksi jäi tallettaa sarjakuvan idea, pitää sen kipinää yllä ja palauttaa soihtu takaisin maailmalle kun sen aika koitti.”
Miten käy jatkossa nyt kun kielimuurit ovat vihdoin murtuneet ja vaikutteet virtaavat valtoimenaan maanosasta toiseen? Syntyykö Eurooppaan ja myös Suomeen japanilaisen kaltainen kunnollinen sarjakuvakulttuuri, jossa sarjakuvat seuraavat ihmistä läpi elämän eivätkä ole vain sarjakuvaharrastajien juttu?
Se tullaan näkemään.
Kirjoitukset (RSS)
Asiaa! Paljon! En tiedä onko tämä kehu, mutta melkein luuli Sinisalon Ottoa lukevansa… Otettiin niin hyvin tila haltuun.
Työnkin puolesta on tässä pitänyt miettiä mangan suosion syviä syitä ja olen päättänyt tiivistää ne eskapismiin ja romantiikkaan. Aku ja superheerokset tarjoavat eskapismia ilman romantiikkaa. Tai no onhan supereilla romantiikkaa, mutta ne keskittyvät lähes säännönmukaisesti tykkäämään yhdestä naisesta kerrallaan. Mangan sankareilla ja sankarittarilla on puolestaan lupa rypeä sydänsuruissa laajemmallalla skaalalla.
Näen mangan suosion syissä vähän samaa kuin idioottilaatikon Serranojen yllätyshitteydessä. Eksootiikkaa kielen ja kulttuurin mukana, tykkäämistä ja mustasukkaisuusdraamoja kaikille ikäryhmille ja nättejä ihmisiä isolla ikähaarukalla. Niille on myös pedattu tarpeeksi noloja tilanteita, joten ei pääse kiiltokuvamaisuuskaan liikaa tökkimään…
Viihteen globalisaatio on hieno asia. Ja kaiken maailman sarjakuva ansaitsee lukijansa. Hyvää ja halpaa viihdettä on. Nostaa vielä usein arvoaan vuosien varrella. Ja on helppoa viedä kierrätykseen, jos hyllyssä ei ole tilaa. Ekologinen vaihtoehto.
Hyvät oivalluksesi hukkuvat täysin päättömiin väitteisiin:
“Euroopassahan sarjakuva on aina ollut ensisijaisesti taidetta,”
“Enin osa Ranskassa ja Saksassa julkaistavasta sarjakuvasta on jo mangaa”
“Se että jokaisella kielialueella julkaistaan aluksi lastenmangaa”
Kirjoitus toimii ehkä keskustelun virittäjänä, mutta faktat kannattaisi silti yrittää pitää kuosissa.
EY; Sinisaloon vertaaminen kelvannee paremman vertauskohteen puutteessa.
Eskapismi on tärkeä asia mainittavaksi. Aku ja kumppanit ovat todellisten ihmisten karikatyyrejä, jotka seikkailevat toki fantastisissa ympäristöissä mutta kovin rajoitetusti; One Piecen mielikuvituksellisuuden vastinetta ei lännestä löydä. Kaupallisuutta saa toki paheksua pikkurilli pystyssä minkä ehtii, mutta totuus on että markkinoita saa kasvatettua vain antamalla kohdeyleisölle sellaista mistä se oikeasti haluaa lukea – oli se sitten romantiikkaa tai mitä tahansa. Ja mistäs ne W.I.T.C.H.in kohdeyleisöä puhuttelevat elementit taas olikaan kopioitu?
Puskassa piileskelijä; kuulisin mielelläni mikä näissä väitteissä on vialla. Ne ovat ehkä hieman yleistettyjä – ainahan joku yksittäinen häröpallo julkaistaan kokeeksi ennen kuin nuorten rahasamposarjat synnyttävät sen niinsanotun buumin, ja niin edelleen – mutta ihan faktatietoon perustuvia. Jo se että epäkorrektin termin “sarjakuvapiirtäjä” on korvannut suomessa sana “sarjakuvataiteilija” eikä neutraalimpi “sarjakuvantekijä” kertoo jo paljon siitä, miten Euroopassa suhtaudutaan sarjakuvaan.
Taide/viihde-aiheesta ainakin sen verran, että kyllä ainakin tunnetuimmat ranskalaiset, belgialaiset ja italialaiset sarjakuvat (Lucky Luke, Asterix, Piko ja Fantasio, Marsupilami, Niilo Pielinen, Ahmed Ahne, Yoko Tsuno, Natasha, Tintti, Tex Willer jne.) lasketaan selkeästi ns. viihdesarjakuviksi vaikka osassa niissä olisikin paikoin paljonkin sanomaa (tosin niin myös Astro Boyssa ja monissa muissakin lasten mangoissa) ja niistä ainakin Natasha kosiskelee mangalle ja monien supersankarisarjisten tavoin paljaalla pinnalla. Onhan Asterix erittäin arvostettu mutta taidesarjakuvaa siitä ei saa tekemälläkään.
Erot eivät ole välttämättä siinä, tehdäänkö Japanissa kaupallisempia sarjakuvia kuin lännessä vaan siitä, mikä koetaan kaupalliseksi tai hyväksytään valtavirtasarjakuvissa.
Yhdysvalloissa jossain määrin edelleenkin ei-supersankari/kauhu/fantasia-sarjakuvat ovat vaihtoehtokamaa, kun taas Japanissa pojille ja miehille suunnatut ihmissuhdesarjakuvat ovat olleet viimeistään 80-luvulta asti kaupallista valtavirtaa ja Paul Gravett kertoo, että lapsillekin on hienostuneita sarjoja http://thedailycrosshatch.com/2007/09/06/interview-paul-gravett-and-nick-bertozzi-pt-2/.
Death Notea en ole lukenut mutta sen lisäksi Shonen Jumpissa on julkaistu sellaistakin sarjaa kuin Keiji Nakazawan omaelämäkerrallinen Ore wa mita! (I saw it) siitä laajennettu Hiroshiman poika (toimittajan vaihduttua jatkui tosin toisessa lehdessä mutta onneksi vuosina 1983 ja -86 siitä tehtiin kaksi leffaa). Frederik L. Schodt piti Shonen Kingissä julkaistua Galaxy Express 999:ta yhtenä esimerkkinä mangan kypsymisestä vaikka penskojen sarja sekin.
Toki nuorellekin yleisölle tehdään sofistikoituneempaa mangaa, mutta sekin pakataan sellaiseen kuoreen jossa se menee kaupaksi. Etenkin Shonen Jumpista puhuttaessa toimittajalla on sarjan sisältöön yhtä paljon ellei enemmänkin valtaa kuin itse tekijällä; koska mangaa tehdään nopeasti, lukijapalaute näkyy yhtä nopeasti lopputuloksessa. Jos sarja osoittautuu hitiksi enemmän vanhempien kuin nuorempien lukijoiden parissa saa alapäähuumori tehdä nopeasti tilaa tisseille, ja päinvastoin.
Sarjakuvakulttuuri on tietysti kaikkien osiensa summa. Sitä ei saa kasvamaan sen kaupallisemmaksi julkaisemalla yksittäisiä, käytännössä itsenäisiä albumeita kerran vuodessa kuten Ranskassa on tapana.
“Puhumattakaan siitä, että hän on tälläkin hetkellä Limingassa opettamassa suomalaisten sarjakuvantekijöiden seuraavalle sukupolvelle, ettei heidän töidensä edes tarvitse olla huolella tehdyn näköisiä.”
No, ainakin Villen kuvapäivismetodi on tehokas tapa päästä eroon tekijöitä usein vaivaavasta “en mä keksi mitään”-ilmiöstä. Taitava tekijä saa nopeasti aikaan pienen luonnosmaisen sarjakuvan mistä tahansa aiheesta, oli se tyyli millä varsinaiset työnsä piirtää sitten mikä tahansa.
Varmasti. Mutta Picassokin piirsi välillä realistisia teoksia…
“Puhumattakaan siitä, että hän on tälläkin hetkellä Limingassa opettamassa suomalaisten sarjakuvantekijöiden seuraavalle sukupolvelle, ettei heidän töidensä edes tarvitse olla huolella tehdyn näköisiä.”
Ja siinä hän on aivan oikeassa. Nuorisoon sellainen ei nähtävästi kovin laajalti tehoa, mutta me kaikki kasvamme ja toivomme laadukasta luettavaa myöhemmällä iällämme. Tällöin kiittäkäämme Rannan oppeja.
..Eli vanhemmalla iällä silmät eivät kestä enää sarjakuvaa, joka on huolellisesti piirretty?
Tässä tämä taas näkyy; kuvittelet kaupallista sarjakuvaa löytyvän vain nuorelle kohdeyleisölle. Rajoittunutta – kyllä vanhemmillekin ihmisille voidaan tehdä sarjakuvaa ilman että se näyttää apinan piirtämältä. Ainakin Japanissa, jossa vanhemmankaan yleisön mangan painosmäärät eivät ole parhaimmillaan paria tuhatta…
Kauneus on katsojan silmässä.
Pidän harvoin mangaa esteettisenä, oli se sitten miten huolellisesti piirrettyä tahansa. Ville Ranta (kuten myös hänen sarjakuvansa ;) sen sijaan miellyttää silmää suurestikin. Huolellisuus ja esteettisyys eivät ole synonyymejä. Kuten eivät ole kaupallisuus ja kohderyhmäistäminenkään. Sinulla taitavat mennä puurot ja vellit sekaisin?
Niin, eiköhän se olekin tullut toisaalla selväksi että teikäläinenkin on mieluumminen kiltisti undergroundia ja tekee ennemmin taidetta kuin jotain kammottavaa massahuttua… Siitä puhumattakaan, että makumieltymyksesi selvästikään vastaisivat kansan enemmistöä; eipä Rannan Ville kamalasti näyttäisi kirjakauppojen top-listoilla kärkkyvän.
Mutta juu, kuten sanottu. Hedelmistään maan sarjakuvakulttuuri tunnetaan, ja siltä kannalta ajatellen tämä maa on aika aavikoitunut. Sääli, että ahdasmielisten länsisarjakuvaharrastajien pitää saada tästä aikaan tällainen konflikti – eikö olisi kiva vain hyväksyä globalisaatio ja sen mukanaan tuomat sivuilmiöt myös sarjakuvakulttuurin parissa?
“Nuorisoon sellainen ei nähtävästi kovin laajalti tehoa, mutta me kaikki kasvamme ja toivomme laadukasta luettavaa myöhemmällä iällämme. Tällöin kiittäkäämme Rannan oppeja.”
Minun täytyy olla eri mieltä. “Kaupallinen” ja “huolellisesti tehty” ei tarkoita nuorille suunnattua ja huonoa eikä “laadukas luettava” ole aina sama asia kuin rennosti tehty “taidejälki”. Ja tarkennetaan vielä että olen itse sitä mieltä ettei taidesarjakuvaa pidä väheksyä sen enempää kuin kaupallistakaan.
Tutustukaamme kaikki erilaisiin sarjakuviin, jos ei muuta niin yleissivistyksen vuoksi. Kaikesta ei tarvitse pitää mutta fanaattisuus suuntaan tai toiseen ei ole kovin mieltä ylentävää (tosin eipä siitä taida eroonkaan päästä, ihmisiä kun olemme). Makuasioita on monia. Jne.
Ikinä en ole taidetta tehnyt! Enkä tee :)
Sinulle hyvän sarjakuvan kriteeri on siis se, miten paljon se myy? Kovasti kärjistetyltä ja mustavalkoiselta tuntuu maailmankuvasi muutenkin.
… eli eiköhän sinunkin olisi aika lakata näkemästä mörköjä joka paikassa? Näissäkään kommenteissa ei taida olla yhtään ainoaa, jossa halveksuttaisi tai kritisoitaisi mangaa yleisesti ja ilmiönä. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että kyllä tähän maahan mahtuu niin paljon sitä paljonpuhuttua kioskimangaakin kuin kehdataan vaan painaa. Se, etten itse jaksa lukea sitä, on eri asia.
Laske aseet! Rentoudu!
Eihän se noin päin toimi. Jos sarjakuva on hyvä, se myy – miksei se möisi, jos se kerran on hyvä?
Näin ainakin sellaisissa sarjakuvakulttuureissa, joissa sarjakuva ei ole undergroundia.
Muita myyviä asioita ovat mm. Antti Tuisku ja Hamekyttä-elokuvat. Mutta ehkä meillä on tässä perustavanlaatuinen näkemysero, jota ei vaan pysty selittämään vastapuolelle…
En myöskään yritä väittää, että sarjakuva on hyvä vasta kun se EI myy (tämä siltä varalta, että yrität taas laittaa sanoja suuhuni :).
Eikö myynti viittaa ennenmuuta siihen kuinka moni tuotteen on ostanut? Ja ostaminen taas yleensä vaatii sitä että (a.) tuote on jollain tasolla entuudestaan tuttu ja hyväksi tiedetty tai (b.) sen hyvyys voidaan jollain abstraktilla tasolla nopeasti määritellä?
A. Viittaa markkinointikoneistoon (sekä suusta suuhun-tietoon) ja B. puolestaan siihen että homma näyttää niin simppeliltä (ja halvalta) että siihen viitsii sijoittaa.
En pitäisi kumpaakaan erityisen kehuttavana asiana. “JEES MEIDÄN MARKKINOINTIKONEISTO PELAA!” vs. “NOPEAA VIIHDETTÄ JOKA PALKITSEE NOPEASTI! TUNNISTA HYVYYS PUOLEN MINUUTIN PLÄRÄYKSELLÄ R:LLÄ!”
Ottaen huomioon millaista shittiä Aku Ankka suurimman osan ajasta on, niin uskon että sen menestys on taottu ennenmuuta siitä että on löydetty hyvä segmentti ja sitten pidetty kaikki muut sieltä poissa. “Lapsi opetetaan lukemaan Akkarilla.” “Isä tilasi meille Akkarin kun olimme viisi-vuotiaita.” Kaikki nuo Akkarin kovakantiset kokoelmat (ja lehdessä silloin tällöin julkaistavat artikkelit) painottavat sitä että hyvä vanhempi tilaa lehden jälkikasvulleen. Meidän aivopestään tilaamaan lehti masuasukille jo ennenkuin saavumme itse teini-ikään. Ja kun vaihtoehdot ovat suunnilleen Mustanaamio ja Marvelin kalsaripervot, on niin mikäs siinä. Nopeasti kokonaisilta sukupolvilta katoaa ymmärrys siitä mitä kaikkea sarjakuvalla voi tehdä.
Kuka muistaa; luettiinko me koulussa yhtään opettajan ehdottamaa sarjakuvaa? Jotain muuta kuin Aku Ankkaa tai Hämäriä? Corto Maltesen kielen ja kuvan yhteistyöstä olisi hyvin saanut pidettyä pari tuntia lukion äidinkielessä, tai esim. Akiran tavasta esittää liikettä tehdä tutkimus kuvaamataidossa. Muistaako kukaan että näin on tehty?
Lopputulos on että R:lle tuli manga. Ihan jees juttu (omistan itsekin useamman metrin), mutta toisaalta tuntuu hieman että korvaamme yhden Akkarin toisella. Meillä on julkaistu Amerikassa kirjoitettua ja piirrettyä Akkaria, Italiassa piirrettyä Akkaria, Tanskassa piirrettyä Akkaria.. tarinoissa (varsinkin italialaisten tekemissä Taskareissa) Aku on merirosvo, astronautti tai jopa helvetissä kärsivä syntinen. Tarinasta toiseen ei oikein säily mikään muu kuin hahmon kasvot; vaatteet ja luonne muuttuvat tarpeen mukaan. Aku ja Mikki ovat tyhjiä kankaita, jotka täytetään tarinan tarpeiden mukaan.
Takaisin mangaan. Olen tullut jotakuinkin siihen tulokseen että R:llä myytävässä mangassa kynänkäyttö on toisiinsa nähden niin samanlaista että eroavaisuus ei ole paljoa isompaa kuin eri maalaisten Akkareiden välillä. Tarinassa on vaikka mitä kreisiä kräkkiä, mutta voit olla varma että silmälasipäinen on nero (Pelle Peloton, veljenpojat), pieni ja hintelä on sankari (Mikki tai Aku) ja naistemplaatti (romanttinen intressi) on hento kukka (Iines) tai väkivaltainen miehenhakkaaja (Hullu-Riitta).
Ja sillä aikaa kun kalsaripervojen ja japani-Akkarin fanittajat tappelevat siitä kummat on paremmat niin Watchmen ja Akira myyvät papanoita. Onko suomeksi ylipäänsä yritetty myydä paljonkin sellaista tavaraa Japanista kuin Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga, Corto Maltese, Watchmen, Blacksad tai Luupäät? Sillä kaiken järjen mukaan Akkarin ja Marvelin olisi pitänyt tehdä tietä sille että edellä mainitut olisivat myyneet “Akkarista uloskasvaneiden” keskuudessa kuin häkä, mutta kuten todettu, ei ne painokset mitään maata räjäyttäviä ole olleet. Samalla tavalla väitän että Ranmat, Peach Fuzzit, Dragonballit ja Vampire Kissit eivät kasvata meille sukupolvea joka osaisi arvostaa Hiroshiman poikaa (tai vaikka Maison Ikkokua** tai Drifting Classroomia) yhtään paremmin.
Tietenkin, ihmisiä joille tämä tapahtuu *on* olemassa, mutta toisaalta Kvaak on todiste siitä että Akkarikin on luonut sarjakuvanharrastajia.
Kaiken tämän keskellä on todella masentavaa kuulla kun ihmiset väittelevät siitä mikä R:llä myytävästä sarjakuvasta on parhainta tai siitä että piirrostyyli ei sovi jonkun byrokraatin käsitykseen siitä miten sarjakuvaa tulee piirtää.
Hitto soikoon, kyllä R-sarjakuvalle on paikkansa, mutta niin on myös Akateemisessa myytävälle sarjakuvalle. R:llä myydään myös Harlekiini-romaaneja, ja niilläkin on paikkansa. Ja Hesareita, karkkia, pokkareita ja ties mitä. Ja niillä on kaikilla yhteinen ominaisuus; ne ovat halpoja ja ne ovat poisheitettäviä. Jotain Suomessa myytävästä mangasta kertoo sen että kustantajat eivät arvele että se menestyisi kovakantisena, rakastettuna kahvipöytäversiona.
Ei Aku Ankan taskukirjojakaan kovakantisena myydä. Don Rosaa ja Carl Barksia kyllä, mutta se on aina tuntunut minusta siltä että byrokraatit eivät saaneet heidän sieluaan tapettua joten sitä on käytetty lippuna osoittamaan että “Akkari ei ole vain lapsille.” Se on kuin Che Guevarran kuva T-paidassa; uskomattoman masentava.
*amerikkalainen, mutta seuraa itämaista traditiota ja vitut muusta
**yksi ehdottomista suosikeistani, up there in my top ten
Kioskeilla myytävästä mangasta en ainakaan esim. Emmaa tai Neon Genesis Evangelionia voi millään tapaa pitää huonona tai pitkitettynä. Dragon Ballkin alkaa hauskana ja viihdyttävänä seikkailuna mutta taantuu ylipitkiksi taisteluiksi, One Piece on selvinnyt huomattavasti pidempään hyvänä.
Inuyasha toimii vähintään ekat kymmenen pokkaria mutta ei kauan sen jälkeen mutta kyllä ainakin Sielun paimen -tarina yksistään hakkaa monet tunteettomat kauhusarjakuvat. Ranma ½ säilyy hauskana pidempään vaikka loppupää siinäkin häviää keskivaiheelle.
Mielenkiintoista, sillä juuri se, mitä ette haluaisi edustaa, on juuri sitä, mitä julkaisette. Tobiran ensimmäinen kustannus oli suoraansanottuna viimeistelemätön, huonosti tehty ja muka taiteellinen pläjäys, koska viihdearvollisesti siinä ei ollut mitään.
Itse en henk.koht. tykkää Rannan tyylistä, mutta mieluummin minä eurooppalaista taidepaskaa luen kuin sarjakuvia, jotka on tehty vain kauniista kuvista ilman ideaa.
Nyt sitten syytellään omakustantajia epäkaupallisuudesta? Tsk.
Ja minä kun vain yritän saada muun sarjakuvaväen kyykyttämiä ja haukkumia mangavaikutteita ottaneita sarjakuvantekijöitä julkaisemaan edes jotakin.
En minä sitä tarkotitanut, etteikö niitä saisi kustantaa, vaan lähinnä sitä, että niissä on jotain tasoa. Se viimeistelemättömyys ei mua haitannut, mutta että julkaista tavaraa, mitä ei voi ymmärtää, ellei itse mene taitelijalta kysymään, on hieman paljon vaadittu pitkiltä tarinoilta.
Emppu, en pitäisi mitään tällä sivulla mainittua sarjakuvaa sellaisena että “ei voi ymmärtää, ellei itse mene taiteilijalta kysymään”.
Ei ehkä taiteellisuudensa takia, vaan lähinnä sen takia, että on keskitytty piirtämään _kauniita, yksittäisiä_ kuvia, jolloin kuvakerronta kärsii eikä näin ollen mitenkään ole helppo ymmärtää. Siinä mielessä toivoisin ns. tasoa.