Lastenviihde ei ole Suomessa erityisen arvostettu viihteen laji. Esimerkiksi Rölli ja metsänhenki -elokuvan tuotantokustannuksia kauhisteltiin aikoinaan mediassa moneen otteeseen: miten ihmeessä, ja ennen kaikkea miksi, voidaan käyttää näin paljon rahaa lastenelokuvaan?
Tämän näkökannan tiivisti kenties parhaiten Ilta-Sanomien viimekesäisen Plussa-liitteen Tarmo Poussu tuskastuneen päänpudistelevassa lastussaan, jossa hän haarukoi hyvän lastenelokuvan tuntomerkkejä. Ensin hän luettelee palstan verran Disney-kliseitä – hassut comic relief -sivuhahmot, digianimaation (jolla hän tarkoittanee 3d-animaatiota – “jotta elokuva muistuttaisi pleikkaripelejä, joiden ääreltä skidit on leffaan raahattu”), hetkeksikään taukoamattoman toiminnan (“hidas kohtaus tietää lastenelokuvalle kuolemaa kassaluukulla”) sekä laulut “perheestä, ystävyydestä ja muusta lällystä.” Malliesimerkkinä oli juuri ensi-iltansa saanut Riemukas Robinsonin perhe.
Lastun ohessa oli pieni anekdoottikupla silloin juuri TV:ssä näkyneestä Henkien kätkemästä, joka kuului näin: “Japanilaisen Hayao Miyazakin Oscar-palkittu animaatio olettaa oudosti, että lapset ymmärtäisivät maailmaa yhtä syvällisesti kuin aikuiset.”
Tähän puolihuolimattomaan kommenttiin sisältyy toinen suomalaiseen viihdekulttuuriin sisäänrakennettu ennakko-oletus: “animaatio” tarkoittaa “lastenviihdettä”. Hyvin usein näitä kahta käytetäänkin kuin synonyymeja.
Henkien kätkemä on esitetty Suomen televisiossa useaan otteeseen, viimeksi viime elokuussa. Kaikki sitä käsittelevät TV-lehdet ovat antaneet sille poikkeuksetta erinomaisia arvosanoja – ja yhtä poikkeuksetta luokitelleet sen kuuluvan lajityyppiin nimeltä “animaatio.” Animaation ja lastenelokuvan synonyymius ei ole mikään uusi asia, ja on turha potkia tutkainta vastaan; on yksiselitteistä että lastenviihde on lännessä yleensä animaatiota, ja näin ollen animaatiota pidetään lastenviihteenä. Pohjois-Amerikassa tilanne ei ole juuri sen parempi: ne muutamat amerikkalaiset animaatiot jotka eivät ole lapsille – South Park, Drawn Together, Ren & Stimpy, Simpsonit lukuisine jäljittelijöineen – ovatkin sitten poikkeuksetta satiireja. Itse Valtiaat ja Pasila ovat näin ollen kotimaisessa TV-viihteessä piristävän amerikkalainen tuulahdus, niin kummalliselta kuin sitä tuntuukin sanoa.
Täten Ghibli-elokuvatkin ovat täällä kuitenkin parhaimmillaan “myös aikuisille sopivia lastenleffoja”, eivät niitä koko perheen blockbustereita joita ne Japanissa ovat – Porco Rossosta kirjoittaessaan YLEkin muistaa toitottaa näistä käsityksistään useaan otteeseen, vaikka sitä arvossa pitääkin. Toistaiseksi vain Norppa on viitsinyt mainita, että kyseessä on “enemmänkin aikuiset mielessä” tehty elokuva.
On kuitenkin mukavaa tietää, että on olemassa myös sivistyneemmillä mielipiteillä varustettuja ihmisiä. Jonathan Clements sanoi taannoin, että Miyazaki ei ole animeohjaaja; hän ei tee “japanilaista animaatiota.” Hän on omaa agendaansa toteuttava elokuvaohjaaja, joka nyt vain sattuu tekemään animaatioita. Se on minusta helkkarin osuvasti kiteytetty.
Kirjoitukset (RSS)
Vaikka animistit aina jaksavat väittää toisin, Ghibli-tuotanto(kin) nyt vaan sattuu olemaan lapsille suunnattua. Ei Ghiblin arvostuksessa mitään vikaa täällä suomessa ole, paitsi kovin yliarvostettua se on, täälläkin. Eivät lastenelokuvat aikuisten elokuviksi muutu, vaikka niitä miten paljon koko perheen elokuvina mainostettaisiin.
Ei.
Totoro on lastenelokuva; Ponyosta tulee kuulemma sellainen myös. Laputa, Kiki, Henkien kätkemä ja Howl ovat koko perheen elokuvia. Nausicaa, Mononoke ja Porco Rosso taas ovat ohjaajan henkilökohtaisia vuodatuksia, joissa ei näytelmäelokuvina toteutettuna olisi lastenelokuvan hiventäkään.
Ja katsotaan ne elokuvat ennen kuin käytetään “Ghibli-tuotannon” kaltaisia peittotermejä. Olisipa hauskaa nähdä sinun katsovan Tulikärpästen hauta ja Only Yesterday (joka on yksi kaikkein selkeimmin keski-ikäisille naisille suunnatuista elokuvista jonka olen ikinä nähnyt) ja sanovan sen jälkeen vakavalla naamalla niiden olevan lastenelokuvia…
Suurin piirtein samoilla sanoilla Hayao Miyazakista oli varustautunut Marko Ahonen Pelit-lehden kolumnissaan vuosia sitten. Ellen väärin muista, Ahonen tituleerasi samassa yhteydessä Miyazakin maailman tämän hetken parhaimmaksi elokuvaohjaajaksi, mikä on tietysti hurja mielipide.
En liiemmin seuraa maamme tunnetuimpien elokuvakriitikoiden kirjoituksia (eli suurien sanomalehtien kynäilijöitä), sillä pieni palstatila aiheutta(nee?)/a harmillisen usein ei-toivottuja sävyjä arvioihin. Animesivistys on havaintojeni mukaan ollut yleisesti melko olematonta, mikä on allekirjoittaneesta aika kummallista, kun kyseessä ovat kuitenkin elokuvakriitikot. Pisimmän korren vetää kuitenkin arvon Peter von Bagh, joka unohti animen (ja kaikki siihen liittyvät auteurit, katsokaa henkilöluettelo) muuten hienosta teoksestaan Elokuvan historia – ennen kuin kukaan mainitsee nurkassa kyräilystä, olen ajatellut kirjoittaa suoraan Peter von Baghille asiasta, ehdottaa ehkä pientä ehostusta teoksen uuteen laitokseen, jos sellainen vielä von Baghin elinaikana ehtii ilmestyä. Harmi vaan, että postin lähettäminen lienee pieni agenttipulma; ainoat löytämäni PvG-yhteystiedot ovat Taideteollisen korkeakoulun sivuilla, enkä mene takuuseen, onko se oikea osoite lähettää moista postia. Vai hetkinen, olisikohan Elokuvan historia -kirjani takani jotakin postiosoitetta? Välittäisiköhän kustantaja postin PvG:ille? Idea & välähdys!
Päädyn yllättäen mainostamaan kotimaista verkkojulkaisua Film-O-Holic.com:ia, jonka toimituksessa on selkeästi animesta valveutuneita (tai edes googlettamaan asti vaivautuneita) kirjoittajia. Mistään alan rautaisesta asiantuntemuksesta voidaan tuskin puhua, mutta verrattaessa kotimaan muihin “kilpailijoihin” (joiden ulkopuolelle esimerkiksi Japan Pop, Anime-lehti ja Otaku eräänlaisen animekeskeisyytensä vuoksi oletetusti sijoittuvat) Film-O-Holic.com loistaa asenteellaan. Uusimmasta Porco Rosso -arviosta huokuu esimerkiksi harvinaislaatuinen kirjoittajan rehellisyys ja vilpittömyys, jota voi vain ihailla; suurien sanomalehtien kynäilijät, joilla on tuskin mainittavampaa animesivistystä kuin Jokke Ihalaisella, kääntävät tietämättömyytensä valitettavan usein tympeäksi ylimielisyydeksi. Ei siis ihme, että vähättelevät “lasten leffa” -heitot elävät sitkeästi suomalaisessa mediassa.
Totoro, Laputa, Kiki, HK ja Howl tulivatkin siis jo käsiteltyä, ja kuten itsekin sanoit Nausicaasta, Mononokesta, ja PR:sta, animaation käyttö teki elokuvista lapsille suunnattuja, toisin kuin mitä näytelmäelokuvat samoista aiheista olisivat voineet olla.
Sinänsähän animaatiolla voidaan tehdä vaikka pornoa, mutta Ghibli-tuotanto ei tunnetusti sitä ole vaan linjaksi on selkeästi valittu lasten viihde. Koko perheen elokuva -termi on markkinointikoneiston kieltämättä nerokas keksintö, jolla saadaan katsojalukuja näppärästi pumpattua. Mutta eipä sillä, Mononoke ja HK ovat kieltämättä Japanissakin hieman nostaneet animaatioiden arvostusta pohjamudista tarinankerronnan muotona. Ei nimittäin ole mitään korkeakulttuuria sielläkään, vaan puhtaasti lastenohjelmistoa, toisin kuin animistit niin mielellään haluaisivat uskoa.
Tulikärpästen hauta onkin oikein hyvä esimerkki siitä, miten animaatio rajoittaa tarinankerrontaa. Samasta alkuteoksesta on tehty myös näytelmäversio, joka on kaikin tavoin syvällisempi ja mielenkiintoisempi tulkinta aiheesta.
höpö höpölle:
“…ja kuten itsekin sanoit Nausicaasta, Mononokesta, ja PR:sta, animaation käyttö teki elokuvista lapsille suunnattuja…”
Toivottavasti sinulla on lainaus Tsubasan kommentista, sillä itse en löytänyt mitään tuohon viittaavaa hänen blogimerkinnästään tai -kommentistaan. Ellet sattumoisin löydä lainausta mistään, uskaltaisin siinä tapauksessa väittää, että olet missannut kirjoittajan pointin.
“Tulikärpästen hauta onkin oikein hyvä esimerkki siitä, miten animaatio rajoittaa tarinankerrontaa.”
Olisikin mielenkiintoista nähdä tilanne, jossa höpö höpö asettuisi mielipiteellään Roger Ebertiä vastaan, joka on sattumoisin kirjoittanut Tulikärpästen haudastakin. Vielä mielenkiintoisempaa olisi nähdä höpö höpön ja Ebertin keskusteluhetki Tulikärpästen haudan näytelmäversiosta, joka täytyisi tietenkin herra Ebertille ensiksi näyttää. Uskaltaisin veikata, että värikkyyttä ei mielipiteiden vaihdosta uupuisi.
Lisäksi täytyy ihmetellä tuota “Ei nimittäin ole mitään korkeakulttuuria sielläkään, vaan puhtaasti lastenohjelmistoa, toisin kuin animistit niin mielellään haluaisivat uskoa” -provoa, joka ei tietääkseni viittaa kenenkään äskettäin esittämään mielipiteeseen, eikä tuollaista ole mielestäni mahdollista edes mistään tähänastisesta keskustelusta olettaa.
Hayao Miyazaki on itse kertonut, että lapset ymmärsivät Mononokea aikuisia paremmin ja vaikka sekin on suunnattu lapsille niin hän on tarkentanut, ettei sitä kuitenkaan pienille lapsille ole suunnattu.
Vaikka vuosina 1981-1982 tehty vuoden 1979 animesarjan pohjalta editoitu Mobile Suit Gundam -leffatrilogia käsitteleekin sotaa melko raadollisesti ja yhtä henkilöä verrataan suoraan Adolf Hitleriin, niin sekin on lapsille suunnattu lelufirman sponsoroima robotti-piirretty vaikkakin juoneltaan ja henkilöhahmoiltaan parempi kuin näytelty Michael Bayn ohjaama Transformers.
Japanissa hyväksytään lapsille suunnatussa valtavirtaviihteessä hieman eri asioita kuin amerikkalaisessa. Yhtenä esimerkkinä voi mainita Disneyn Pienen Merenneidon, jossa on yksiselitteisen onnellinen loppu mutta japanilaisessa versiossa loppu on uskollisempi alkuperäiselle sadulle.
Kas niinpä – miksei lapsille voisi tehdä korkeakulttuuria?
Ja miksi kaikki aikusille suunnattu animaatio olisi korkeakulttuuria, viitaten tuohon aiempaan provokommenttiin? Suurin osa aikuisille suunnatusta kun ei ole sitä ns korkeakulttuuria nähnytkään. Ja moni länsimainen animaatiohan tehdään nykyään sekä aikuisille että lapsille, jolloin tuloksena on on näitä perus 3D-animaatioita joiden hyvyydestä voi sitten olla montaa mieltä… Nykyäänhän “suuri yleisö” tuntuu kuvittelevan, että perinteinen animaatio on lapsille ja 3D sopii myös aikuisille. Tai ainakin tuottajat tuntuvat kuvittelevan niin.
Suurin ongelma tässä on minusta se, että lastenkulttuuria/viihdettä tai mitään siltä haiskahtavaa ei arvosteta pätkääkään. Tämä saattaa liittyä mm. siihen hysteriaan, millä aikuiset suhtautuvat lapsille sopivaan kulttuuriin. Kaiken pitäisi olla pehmeää kuin banaanimössö, eikä lapsi saa koskaan pelätä tai tulla surulliseksi. Luultavasti tästäkin syystä Höpö höpö:n haukkumat koko perheen elokuvat saavatkin aikuisten niskakarvat pystyyn. Eihän niissä voi olla mitään mielenkiintoista, kun jopa lapset voivat niitä katsoa!
Totoro on esimerkkinä mielenkiintoinen, sillä vaikka se onkin todellinen koko perheen elokuva, se kuitenkin vetoaa minussa enemmän aikuiseen kuin lapseen. Totoro henkii nostalgiaa ja tarjoaa aikuiselle ikkunan takaisin pienten lasten maailmaan, jos vain kehtaa katsoa sinne. Samaa tunnelmaa tarjoileva Yotsuba&! -manga ilmestyy kohta Suomessa, mutta jostain syystä en usko kenenkään niputtavan sitä lastensarjakuvaksi. Mistä tämä johtuu? Yotsuba&! ei tarjoile fantasiaelementtejä – varminta tapaa leimata jokin lapsille suunnatuksi.
Sitten vielä itse aiheeseen. Olen oikeastaan koko ikäni kuluttanut erilaisia tarinankerrontaan kehittyneitä medioita. Olen lukenut kirjoja ahkerasti pienestä pitäen, katsonut elokuvia ja animaatiota, lukenut runoutta, käynyt teatterissa, pelannut videopelejä ja kuunnellut populaarimusiikkia. En ole vielä tähän päivään mennessä löytänyt mitään syytä uskoa, että jokin näistä medioista olisi selkeästi toisia parempi tai huonompi. Jokainen niistä soveltuu lapsille ja aikuisille, jos niille vain antaa mahdollisuuden.
Olen aivan samaa mieltä Yukiton kanssa. Itse olen lastenkulttuurin suurkuluttaja ja minua tympäisee asenne, jonka mukaan aikuiset eivät voisi katsoa lastenelokuvia tai muuten harrastaa lastenkulttuuria. Siinä mielessä missä jotkut animeharrastajat kammoavat sitä, että heidän harrastuksensa leimataan lasten piirretyiksi, minä voin ylpeänä myöntää olevani alle kouluikäisille suunnatun sarjan fani.
Minua ärsyttää myös alentuvasta asenteesta johtuva huonon lastenkulttuurin määrä. Lapsille ei tarvitse erikseen tyhmistää asioita, jotta he ymmärtäisivät aivan kaiken heti ensimmäisellä tutustumiskerralla. Mistä he sitten oppivat? Kuinka monta suoranaista ilmestyshetkeä minulla on ollut isona, kun olen katsonut Muumeja ja viimeinkin tajunnut sen kummallista sanontaa taikka vertausta käyttävän repliikin? Lapsille suunnatuissa tarinoissa voi myös käsitellä tärkeitä, vakavia, surullisia ja pelottavia asioita ihan yhtä hyvin kuin aikuisten viihteessä, vaikkei yhtä rankasti (sanotaan vaikka noin). Varsinkin nuo Tarmo Poussun kommentit saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni. Lapset jaksavat ihan hyvin istua ns. tylsempienkin kohtausten läpi, kuten esimerkiksi Ghibli-leffat ovat todistaneet. Kamalaa lapsien aliarvioimista tuollainen.
Asia erikseen onkin sitten se, miten kaikki animaatio leimataan lapsille tarkoitetuksi/sopivaksi, ja täten aikuisille kelpaamattomiksi, vaikka sama logiikka siinäkin on käytössä…
Donatello halusi, että luen Roger Ebertin arvostelun Tulikärpästen haudasta (animaatio). Ebert kehuu vuolaasti Tulikärpästen haudan tarinaa, joka onkin aivan mahtava. Hän on kuitenkin selvästi hämmentynyt ja yllättynyt siitä, että animaationkin keinoin voidaan ilmentää syviä tunteita. Mutta animaatiota hän ei silti selvästikään arvosta, eikä hän oikein tiedä, miten selittäisi (itselleen) sen, että elokuva olikin nimenomaan animaatio. “Näytelmäelokuva olisi kärsinyt erikoistehosteista, väkivallasta ja toiminnasta” on surkea yritys, sillä jokainen ymmärtää kyllä, että tällaisessa tarinassa nuo asiat ovat täysin sivuosassa, eikä tämän asian tarvitse mitenkään muuttua näytelmäelokuvassa. Arvostelu on kirjoitettu vuosia ennen näytelmäversion ilmestymistä, ja olen täysin vakuuttunut, että sitä versiota hänkin arvostaisi monin verroin enemmän.
Yukito tuo keskusteluun aikuisten sarjakuvat. On totta, että Japanissa on myös aikuisille tehtyä sarjakuvaa (muutakin kuin pornoa), ylivoimaisen valtaosan ollessa kuitenkin lapsille ja nuorille suunnattua. Mutta animaatio on Japanissakin täysin lapsille suunnattua viihdettä, mitä asiaa Mononoke ja Henkien kätkemä ovat jossain määrin onnistuneet japanilaisten mielissä murtamaan, suurimmilta määrin sen takia, ettei näillä ole mitään tekemistä sen animaation kanssa, mitä täällä kutsutaan animeksi, ja joka edelleenkin Japanissa on lapsille.
Hiro ihmettelee, miksi täällä animeharrastus leimataan lasten piirretyiksi. Edellä jo totesinkin, että anime on lasten piirrettyjä. Lisäksi voisi todeta, että täysin samalla tavoin animeharrastajat leimataan Japanissakin, heitä kutsutaan syvästi halventavasti otakuiksi.
Eihän Hiro ihmetellyt miksi animeharrastus leimataan lasten piirretyiksi, tai ehkä en vain ymmärrä enää lukemaani… :)
Olen siinä samoilla linjoilla että miksi aikuiset eivät voisi lukea tai katsoa mitään niin sanotusti “lapsille suunnattua”? Moni on varmasti aikuisiässä lukenut esimerkiksi Harry Pottereita tai katsonut näitä “koko perheen animaatioita”, ja kuka oikeasti voi vakavalla naamalla väittää etteivät Tove Jansonin Muumikirjat tarjoaisi mitään aikuiselle lukijalle? (Ja nyt en tarkoita vain kahta viimeistä jotka eivät taida tarjota juuri mitään lapsille.) Pixar-näyttelyssäkin lapset saattoi laskea yhden käden sormilla, muuten yleisö koostui pelkästään nuorista ja aikuisista. Jos höpö höpön väitteet pitäisivät paikkansa, voisi jo epäillä että länsimaissa animaatiokulttuuri on paljon Japania edellä.
Jos pitää niin tarkkaan jaotella että “en mä tohon voi tutustua, sehän on lapsille” niin silloin kyseessä on pikemminkin huono itsetunto ja “mitä nekin musta ajattelee”-ajattelutapa, kuin se että kyseisessä teoksessa olisi jotain vikaa. Mutta aivan totta, lastenkulttuuria voisi arvostaa enemmän. Ei lapsille tehty tarkoita huonoa.
Itse asiassa suurin osa TV-animesta on suunnattu juurikin niille valtaväestön halveksumille n. 20 – 30 vuotiaille otakuille. Tämä on helposti huomattavissa, kun tarkastelee vaikka lähetysaikoja http://www.moonphase.cc/Html/anime.html -sivustolta, joka listaa kaikki uudella kaudella alkavat animesarjat.
Uusia sarjoja alkaa nyt kevätkaudella hieman päälle 50, ja näistä valtaosan (34 sarjan) lähetysaika sijoittuu klo. 23 – 04 välille, jolloin yhdenkään lapsen ei pitäisi olla edes hereillä. Lapsille suunnattua animea lähetetään viikonloppuaamuisin kuten länsimaissakin, ja tällaisia sarjoja mahtui listalle 11 kpl:tta, eli reilusti vähemmän kuin yönsä valvoville otakuille suunnattuja sarjoja.
Höpö höpö: En ihmetellyt, miksi anime leimataan lapsille tarkoitetuksi, vaan totesin, että näin on. Kyseisestä ennakkoluulosta saattaa olla kovasti haittaa, jos vanhemmat kuvittelevat esimerkiksi yhden suosikkisarjani Kyougoku Natsuhiko Kousetsu Hyakumonogatarin soveltuvan lapsille, koska se on animaatio. (Soveltuvuudesta todettakoon, että sarja sisältää murhia, pedofiliaa, nekrofiliaa, ihmissyöntiä jne.) Kaikki anime ei siis ole lasten piirrettyjä, vaikka suuri osa olisikin. (En ole lainkaan selvillä animen kohdeyleisöjakaumasta.)
Enemmänkin kommenttini pointti oli, että sillä ei minun puolestani ole mitään väliä, ovatko katsomani sarjat lapsille tarkoitettuja vai ei, mutta aikuisten asenne lastenkulttuuria kohtaan haisee.
Höpö höpö: Se että animeharrastajat leimataan Japanissa halventavasti otakuiksi ei muuta sitä tosiseikkaa, että nämä otakut ovat aikuisia ja heille tehdään nykyään suurin osa animesta. Näistä animesarjoista moni saattaa nopeasti katsottuna näyttää lapsille suunnatulta (esim. taikatyttösarjat), mutta todellinen kohderyhmä on kuitenkin aikuiset otakut.
Sarjakuvaa tehdään Japanissa paljon aikuisille, mutta niistä suuri osa jää lisensoimatta länsimaihin. Esimerkiksi aikuisille naisille suunnattua mangaa on julkaistu länsimaissa naurettavan vähän siihen verrattuna, kuinka paljon sitä tehdään Japanissa. Pieni vilkaisu Wikipedian listaukseen mangaa julkaisevista lehdistä kertoo, että lehtien määrissä mitattuna suurin kohderyhmä on seinen (aikuiset miehet). Seinenin ulkopuolelle jäävät mm. pornograafiset julkaisut ja salaryman -manga, joka on suunnattu toimistotyöntekijöille. Aivan lapsille suunnattuja lehtiä (kodomo) on ikään perustuvista kohderyhmistä kaikkein vähiten.
En tiedä, onko höpö höpön viestit silkkaa provokaatiota, joten taidan vetäytyä hänen viestien kommentoimisesta tämän kirjoitettuani.
“Donatello halusi, että luen Roger Ebertin arvostelun Tulikärpästen haudasta (animaatio).”
Halusinko? Jälleen kerran, toivottavasti sinulla on lainaus, jossa ilmasen kyseisen haluni. En muista kirjoittaneeni moista, enkä harmillisesti löydä edes näkyvää todistetta väitteestäsi. :) Jos oletit jotakin omin päin, oletit väärin; uskallan epäillä, että missasit kokonaan pointtini. Ironia on vaikea laji, puhumattakaan sen ymmärtämisestä.
“…olen täysin vakuuttunut, että sitä versiota hänkin arvostaisi monin verroin enemmän.”
Nähtävästi maailman tunnetuin elokuvakriitikko on melko uusi tuttavuus sinulle, joten jätän henkisen vakuuttuneisuutesi omaan arvoonsa.
Nykyistä kulttuuriyhteiskuntaa nimitetään tietääkseni postmoderniksi, joka tarkoittaa käytännössä (esimerkiksi) sitä, että hyvät elokuvat huomataan. Myös anime (Roger Ebert oli todellakin varsin sivistymätön japanilaisesta animaatiosta ennen Grave of the Firefliesia), pienet indie-elokuvat, romanialaiset elokuvat (höpö höpö varmaan tietää näytelmäelokuvien ystävänä, mihin viimeisin esimerkki viittaa), ja niin edelleen…
Roger Ebertillä (joka on muuten varsin stereotypinen jenkkikriitikko [jonka hyviä ominaisuuksia ovat kuitenkin kyky analysoida mittavan elokuvatietämyksen lisäksi], joten esimerkkini ei liittynyt mihinkään kummempaan henkilökohtaiseen arvostukseen) vitsailin lähinnä sen vuoksi, että habituksesi on kuin suurella auktoriteetilla. Se on minusta huvittavaa.
Itseäni toistaakseni: en tiedä onko agitaatio, provokaatio ja polemiikin herättäminen ainoat tarkoitusperäsi, joten ohitan seuraavat lainaukset nopeasti.
“Mutta animaatio on Japanissakin täysin lapsille suunnattua viihdettä”
“…ja joka edelleenkin Japanissa on lapsille.”
“…anime on lasten piirrettyjä.”
Jokainen Satoshi Konin ja Yoshitoshi ABen teoksia nähnyt lapsi allekirjoittanee väitteesi.
B-sanin antamat tilastot allekirjoittanevat väitteesi.
Jokainen animea vähänkin monipuolisesti katsonut katsoja allekirjoittanee väitteesi.
Lopuksi tekisi mieli puhua lasten ja nuorten välisistä eroista, kulttuurieroista, animen ja länsimaisen toimintaviihteen eroista (entä jos Die Hard ja Matrix olisivat ilmestyneet alunperin animaatioina?) mikä linkittyy luontevasti kulttuurierojen, ennakkoluulojen ja tradition moniuloitteiselle kentälle… – mutta näistä asioista puhuminen tuntuisi nykyisten kokemuksieni perusteella siltä kuin löisi päätään betoniseinään.
Ennen kuin nyhjäiset tyhjästä, oletat jotakin, minun on varmaan paras mainita yksi seikka kommenttini lopuksi: en tarkkaile ilmiötä animefanin laseilla. Luulen, että sinulle (samoin kuin muillekin lukijoille) on lopulta epäselvää, olenko edes “animefani”. En ole tehnyt “fanittamistani” tai “fanittamattomuutta” kenellekään selväksi, sillä minusta se on merkityksetöntä. Tekstejäni lukemalla voi tietysti päätellä jotakin, eikä todennäköisesti vastaus ole lopulta niin yksiselitteinen kuin “kyllä, hän on” tai “ei, hän ei ole”.
Mainitsin tämän siksi, että haluan, parahin höpö höpö, sinun lukevan kirjoitukseni mahdollisimman objektiivisesti – eikä esimerkiksi subjektiivisena, tunteisiin pohjaavana kouhkauksena, jollaisena valitettavasti koen tähän astisen höpö höpösi.
Ystävämme höpö höpö näyttää sivuuttaneen Ebertin arvostelusta kokonaan kohdat “Animation allows Takahata to concentrate on the essence of the story, and the lack of visual realism in his animated characters allows our imagination more play; freed from the literal fact of real actors, we can more easily merge the characters with our own associations” ja “This film proves, if it needs proving, that animation produces emotional effects not by reproducing reality, but by heightening and simplifying it, so that many of the sequences are about ideas, not experiences”.
Ebert selvensi näitä mielipiteitään ainakin Optimum Asian DVD-julkaisun ohessa olevassa pikku haastattelussa, jossa hän selitti asian näin: jos elokuva olisi toteutettu näyteltynä, formaatti olisi varastanut runsaasti emotionaalista iskuvoimaa esimerkiksi kohtauksesta jossa nälkään nääntyvä Setsuko leikkii voipuneena mutakakuilla. Ilman pientä, lommoposkiseksi meikattua näyttelijää voimme etäännyttää itsemme kohtauksesta, lakata ajattelemasta “se on vain elokuvaa” ja keskittyä siihen, että katselemme pientä tyttöä nääntymässä hengiltä. Piirretyiksi symboleiksi pelkistettynä kohtauksella on enemmän tehoa.
Olisi eittämättä mielenkiintoista nähdä, miten Ebert vertaisi elokuvan molempia versioita. Sääli, että hän ei ole pitänyt sitä katsomisen arvoisena… Ja Donatellon mainitsema mainio Porco Rosso -arvostelu tosiaan huokuu edistyneemmän google-fun käyttöä.
Höpö höpön väitteet animen asemasta lastenviihteenä tulivatkin jo moneen kertaan todistettua vääriksi, joten ei niistä sen enempää. Mukavaa kuitenkin että käsiteltäväksi on otettu myös kirjoituksen toinen pointti – mitä väliä sillä olisi, vaikka se sitä olisikin? Jotkut harrastavat postimerkkien keräilyä, jotkut lastenohjelmia. Itsetunnostaan epävarmat teinit haluavat todistella aikuisuuttaan vaatimalla lempimangojaan kiellettäviksi itseään nuoremmilta, ylemmyydentuntoiset Suomi24-mailiosoitteita käyttävät trollit taas yrittämällä väitellä aiheista joista eivät tiedä mitään.
Länsimaissa lastenkulttuurin arvostus on eittämättä pohjalukemissa muuallakin kuin Suomessa, eikä se loppujen lopuksi ole ihmekään. Disneyn tuotantokoneisto ei ole onnistunut pusertamaan kasaan rehellisesti hyvää animaatioelokuvaa sitten Leijonakuninkaan, ja siellä (ja muuallakin) on näemmä jopa vedetty sellaisia johtopäätöksiä että Pixarin suosion ja menestyksen syy piilee 3D-animaatiossa… surullista.
höpö höpön juttuja vähän sivuten minua on jokusen aikaa kaihertanut suurten massojen asenne animeen Japanissa. Harvalle otakulle joutuu vakuuttamaan, että animea löytyisi myös aikuisille, mutta miten keskiverto-salaryman/OL, joka tekee päivät töitä ja menee nukkumaan kauan ennen kuin keskiyön animeorgiat alkavat telkkarista, suhtautuu asiaan? Kai animesta on joskus jotain imagotutkimusta tehty, mutta tuloksia ei ole silmien edestä vilissyt.
Taustana tähän voin kertoa hupaisan anekdootin erään tutkimuskesäkoulun illanvietosta: Huomasin istuvani erään japanilaisen tutkijan vieressä (n. 25v, mies) ja illan mittaan puheenaihe kääntyi populäärikulttuuriin ja mainitsin tietysti animen ja mangan. Oli jotakuinkin äimistynyt, kun ensimmäinen kommentti vastapuolen suusta oli: “Anime? But that’s for small children.” (selvällä sävyllä, ettei selväjärkinen aikuinen niitä voisi katsoa) Seuraava vartti menikin siihen, että yritin vakuuttaa hänet uskomaan aikuisille tarkoitetun animaation olemassaoloon. Kun vetosin yöllisiin lähetysaikoihin, hän lähinnä ihmetteli, että tuleeko siihen aikaan muka animea.
No, osa tutkijoista on tunnettuja siitä, että päässä ei pyöri kauheasti asioita sen tutkimusaiheen vierestä, joten suuren yleisön aivoituksia tuosta ehkä ei kannata johtaa. (manga kyllä oli tuttua ja sen laaja vetovoima). Mutta joku piirakkadiagrammi, jossa muutama tuhat japanilaista olisi määritellyt perstuntumalta animen kohderyhmän olisi kiva nähdä.
…Mikä ei sinällään todista sitä etteikö vanhemman yleisön animea olisi paljon, vain sen että suuret massat eivät siitä ole tietoisia. Eivätkä sitä seuraa.
Otakuja vain on myös niin ikään paljon. Koko maan väestöön suhteutettuna toki vähän, mutta kulutustottumustensa takia he alkavat olla pikku hiljaa animen tuottavin kohderyhmä.
Tsubasa: Juurikin sitä ajoin takaa. Fakta on se, että animea tehdään paljon aikuisille. Fakta on se, että sitä tulee yökaudet telkkarista. Fakta on se, että otakuja on enemmän kuin kourallinen. Mutta jos fiktiivinen tilastoni osoittaisi, että japanilaisten murskaava enemmistö yhä pitää animea lapsille suunnattuna, niin onko meillä mitään mahdollisuuksia todistaa asiaa toiseksi täällä piskuisemmassa Suomessa? Varsinkin kun näkyvin osa anime- ja mangakulttuuria on cosplayväki, joka luultavasti näyttää aikuisen tavisväestön silmään jos ei ihan lapsilta niin ainakin lapsenmielisiltä. Absoluuttiset totuudet ovat kivoja, mutta turhia jos niitä ei saa taottua muiden kalloon.
Mutta totta puhut, minusta on täysin turha angstata sen suhteen, kuka ajattelee tästä harrastuksesta ja mitä. Vetäydyn nurkkaani katsomaan animea ja naureskelemaan lapsellisille postimerkinkeräilijöille (minä keräsin postimerkkejä, kun olin ~10-vuotias, joten täytyyhän sen olla lapsellista touhua).
Donatello, ei, en todellakaan ole agitaattori, eikä tarkoitukseni ole saada aikaan polemiikkia. Kirjoitukseni varmasti ovat animisteista provokatiivisia, sillä tarkoituksenani on objektiivisella argumentoinnilla oikoa heidän narsistisia ja naiiveja käsityksiä harrastuksestaan sekä Japanista. Empiiriset havainnot vahvistavat kausaaliteetin ko. kritiikin ja animistien aggressiivisen reaktion välillä. Quod erat demonstrandum. Btw, postmoderni on yhdyssana.
Noin, ja sitten sivistyssanat hiiteen, niiden ylenpalttinen viljely laillasi ei tee käyttäjästään fiksumpaa. Enkä myöskään aio laillasi käyttää palstatilaa muiden mollaamiseen. Asiat tapelkoot, ei ihmiset. Mieleni tekisi kernaasti kuulla ajatuksiasi mainitsemistasi betoniseinäaiheista.
Myönnän, että olin väärässä lapsille suunnatun sekä pikkuhousuanimen määrien suhteen. Mutta B-sanin tilastot vain vahvistavat väitettäni siitä, että Japanissa animaation arvostus on nolla. Animaatio on lastenohjelmaa tai yhteiskunnan hylkiöille, otakuille, suunnattua roskaa. Normaalit ihmiset eivät näitä katso, ja pitävät tätä ns. animea harrastavia ihmisiä lapsellisina tai muuten outoina. Tämä ns. anime ei todellakaan ole mitään koko perheen ohjelmaa. Miyazaki on ainut salonkikelpoinen animaatiotapaus, ja juurikin sen vuoksi, että se ei ole tätä ns. animea.
Huvittuneena luin hiljan blogin vuodatukset Kyuusta kommentteineen. Aikas osuva henkilökuva. Tarina jätti vielä paljon mehukkaita “paljastuksia” kertomatta, mutta jo nykyinen keskustelu tuosta aiheesta kyllä kertoo hyvin paljon animeskenen tilasta maassa. Kuolinkorahdukset kajahtelevat.
“… onko meillä mitään mahdollisuuksia todistaa asiaa toiseksi täällä piskuisemmassa Suomessa?”
Anteeksi kömpelö analogiani: onko mitään mahdollisuutta lopettaa globaalia roskaamista, vaikka se loppuisi vain yhdessä valtiossa?
Animeen suhtaudutaan jo vakavammin länsimaissa kuin kymmenen vuotta sitten, kiitos Miyazakin Oscarin, Kill Bill vol. 1:n, Animatrixin, Roger Ebertin, ja niin edelleen.
Japanin yhteiskunta on murroksessa, ja suuren sakuran avautuminen länsimaailmalle etenee yhä. Jos länsimaailma pystyy kohentamaan (eli ts. realisoimaan) animen imagoa, viesti saattaa välittyä joskus Japaniin saakka.
Henkilökohtaisesti koetan kuitenkin välttää liian korkealentoisia ajatuksia. Tällä hetkellä mielenkiintoni on suomalaisessa mediassa, jonka yleisessä asenteessa animea kohtaan on mielestäni paljon korjattavaa. Uskon, että se on mahdollista – tilanne on jo nyt parempi kuin puoli vuosikymmentä sitten.
“Varsinkin kun näkyvin osa anime- ja mangakulttuuria on cosplayväki, joka luultavasti näyttää aikuisen tavisväestön silmään jos ei ihan lapsilta niin ainakin lapsenmielisiltä.”
Muistatko Star Wars -fanit? :)
Ajatellaan mediaa: kriitikon tehtävä on elokuva-arvostelussa arvioida tuotetta, ei sen ulkopuolelle laajenevaa ilmiötä. Vaikka kriitikko olisi vakuuttunut siitä, että animebuumi on lyhytkestoinen trendi-ilmiö, se ei ole mikään syy olla tutustumatta lajityyppiin, olla hankkimatta tietämystä tai kieltäytyä yrityksestä ymmärtää kyseistä ilmiötä; puhumattakaan siitä, että ilmiö sivuilmiöineen raivostuttaisi kriitikkoa silmittömästi. Star Wars -elokuvan kriitikon on vain parhaansa mukaan yritettävä keskittyä varsinaiseen elokuvaan, vaikka kriitikon vieressä istuva isoisä olisi riisunut paitansa, maalannut itsensä vihreäksi ja cossaisi Yodaa didgeridoo kädessä – ymmärrettävästä vitutuksestaan huolimatta.
Myöskään rasittavat animenörtit eivät saisi vaikuttaa _animea_ koskevaan uutisointiin. Myös animeaiheisten arvostelujen ym. syrjiminen on vaikuttamista.
höpö höpö, anteeksi, 18:54 lähetetty postauksesi hymyilyttää – eikä pelkästään sen vuoksi, että mielestäni kirjoitin postmodernin yhteen. ;-)
“Argumentointisi objektiivisuudesta” (eikö sen olisi voinut sanoa helpomminkin?) voi olla montaa mieltä.
Kiellän myös mollanneeni ketään. Nimimerkkini yhdistetään erääseen julkaisuun, eikä blogeihin kirjoittavien mollaaminen – ärsyttävät he sitten minua kuinka paljon tahansa – kuulu toimenkuvaani. Jos olet loukkaantunut jostakin, olen pahoillani. Vaikka kirjoitustyylini on piikikästä, tarkoituksenani ei ole kuitenkaan mollata ketään, eikä sellaista vaikutelmaa tekstistä pitäisi syntyä. Jos näin on kuitenkin käynyt, olen – kuten sanottua – pahoillani.
Huolimatta näistä eliittikriitikkojen ja journojen kommenteista korkealta norsunluutornista, kyllä mä muistan vaan että pentuna diggasin Totorosta ja Punaisesta Siasta niin maan hemmetisti.
höpö höpön inspiroimana en voi myöskään olla laittamatta yhtä kutkuttavaa linkkiä:
http://www.kirainet.com/english/next-japanese-prime-minister-is-an-otaku/
Tsubasa, en tietääkseni ole ystäväsi, eikä meistä sellaisia tulekaan, kun hyökkäät suoraan persoonaani kohden. Mikäli egosi ei kestä harrastuksesi kriittistä arvostelua, pitäytyisit edes asiallisuuksissa. Mutta ei. Tyypillinen reaktio, kura lentämään ja animistien kilpi kiiltämään.
Et selvästikään tunne näytelmäversiota Tulikärpästen haudasta. En siis vaivaudu väittelemään aiheesta kanssasi, se kun ei tuolta pohjalta voi johtaa yhtikäs mihinkään. Ebertin arvostelusta sen verran, että paljon sanoja, vähän sisältöä. Avainsanat muuttamalla sopisi moniin aivan erityyppisiin teoksiin. Arvostelut ovat aina subjektiivisia, niitä ei pidä lukea totuutena. Googlella löytynee päinvastaisia arvosteluja, mistä hyvänsä aiheesta.
Blogikirjoituksessasi väitit, etteivät Ghibli-elokuvat olisi lasten elokuvia. Tätä väitettä oioin. Ghibli-elokuvat ovat lapsille suunnattuja, mikä asia on käsittääkseni kiistaton jopa tämän blogin kommenteissa, mutta hyökkäyksessäsi niputit näppärästi kaiken animaation samaan kategoriaan Ghibli-elokuvien kanssa, ja syytit minua kaiken animaation lapsille suuntaamisesta. Totta tosiaan, onhan sitä pantsu-animeakin.
Mutta takaisin asiaan. Hyvin yleisesti animistit itse luokittelevat Ghibli-elokuvat erittäin poikkeuksellisiksi animeteoksiksi. Ne poikkeavat niin täysin kaikesta muusta animesta. Vielä kerran pitää todeta, että juuri tämän vuoksi juuri Ghibli-elokuvat ovat kyenneet nostamaan animaation arvostusta sieltä nollasta suuren yleisön silmissä, myös Japanissa. Oscar taas on tunnetusti puhdasta markkinointitoimintaa, jota Disney tarvitsee Ghibli-elokuvien levitykseen länsimaissa.
Ohitit siis sujuvasti hyökkäykselläsi koko esille tuomani ajatuksen – ns. anime ei ole valtavirtaviihdettä eikä todellakaan arvostettua Japanissa, toisin kuin animistit länsimaissa antavat niin mielellään ymmärtää.
Donatello, Tsubasan rimanalituksen jälkeen sinulla ei ole mitään syytä olla pahoillasi.
Hyvä, asia selvä. Ehkä sekoitit ihmiset osin siinä aiemmassa viestissäsi, mikä on puolestani unohdettua ja kuopattua. :-)
En puutu viimeisimpään viestiisi enempää, sinun ja Tsubasan keskusteluun, vaan vetäydyn pikkuhiljaa takavasemmalle. Olen sanottavani melko lailla sanonut.
Love & Peace, ja hyvää animee.
Höpö höpö, kiehtovaa miten sinua tuntuu kiinnostavan kaikkein eniten se mitä ihmiset ajattelevat, ei se mitä ajattelun kohde tosiasiassa on – vielä ensimmäisessä kommentissasi katsantokantasi oli aivan toisaalla. Samaten sinua tuntuu kiinnostavan “korkeakulttuurin” ja “muun kulttuurin” välinen rajanvetely, toisin kuin meitä muita. Eikä “objektiivisuutesi” muistuta mitään, mitä minä olen oppinut yhdistämään kyseiseen sanaan… Tuot minulle mieleen erään paatuneen manganvihaajan, joka ei suostunut sanomaan Akiraa ja Hiroshiman poikaa “mangaksi”; hän käytti sitä sanaa vain niistä mangoista joista ei pitänyt.
En liioin kommentoinut mainitsemaasi asiaa, koska en ole kiinnostunut väittelemään aiheista joista olen samaa mieltä jonkun kanssa. Olemme siis samaa mieltä siitä että aikuisten anime ei ole Japanissa valtavirran viihdettä – mutta eihän se muuta sitä tosiasiaa että se on silti aikuisille suunnattua (toisin kuin aiemmin väitit), eihän? Ja miksi sillä ylipäätään on sinulle niin suuri merkitys?
Ja tiesitkös sinä, että “pantsuanime” on yhdyssana? ;)
Ainakaan Galaxy Express 999 ei herättänyt kauhistusta eräässä aikuisessa japanilaisessa japanin opettajassa vaikka hänellä olikin ainakin ollut negatiivinen kuva otakuista. Sanoi sitä vielä kauniiksi. Kyseinen elokuva ei ole Ghiblin tuottama.
Aikuisille suunnattua ei-pantsu-ei-porno-ei-otaku-animeleffoja, ovat poislukien(seksiä niissä on joissakin, aivan kuin monissa arvostetuissa aikuistenkin leffoissa):
Pictures at an exhibition (1967) -lapsille sopiva
One Thousand and One Arabian Nights (1969)
Cleopatra (1970)
Belladonna (1973)
Space Firebird 2772 (1980)
Golgo 13 (1983)
Barefoot Gen (1983)
Urusei Yatsura (1984)
Barefoot Gen 2 (1986) -molemmat rajatapauksia
Wings of Honneamise (1987)
Akira (1988)
Grave of the Fireflies (1988) -rajatapaus
Mobile Suit Gundam: Char’s Counterattack (1988) -ei puhtaasti mutta en usko, että politikointia tai henkilökuvausta on tehty aivan lapsikatsojia ajatellen
Patlabor: The Movie (1989)
Only Yesterday (1991)
Porco Rosso (1993)
Patlabor 2: The Movie (1993)
Ghost in the Shell (1995)
Macross Plus (1995)
Memories (1995)
Perfect Blue (1997)
Jin-roh (1999)
jne. Huomioitavaa on Mamoru Oshiin Satoshi Konin ja Osamu Tezukan perustaman Mushi Productionsin osuus. Tezuka tuotti ohjasi tai kirjoitti tv-sarjojen lisäksi myös teattereita varten tehtyjä lyhytanimaatioita, jotka eivät todellakaan näytä perusanimelta (ei niin, että Mushin vika tuotos Belladonnakaan muistuttaisi mitään Suomessa tai edes muualla lännessä näytettyä anima).
höpö höpön tekstit muistuttavat kummasti Minna Torniaisen puheita telkkarissa.
Tsubasa, koko blogikirjoituksesihan käsittelee nimenomaan sitä, mitä muut ajattelevat animaatiosta, minkä lisäksi valittelet sitä, ettei sitä Suomessa mielestäsi arvosteta. Kaiken lisäksi väität animaatioiden kriittisen arvostelun olevan peräti sivistymätöntä. Onkin perin mielenkiintoista, miten jälleen käännät sanomasi täysin päälaelleen, ja syytät minua rajanvetelystä, ja että et sinä vaan minä olisin huolissani toisten mielipiteistä ja ajatuksista aiheesta. Ja minä kun vain yritän tuoda objektiivista näkökulmaa ahdasmielisiin kirjoituksiisi.
Ja väärin, emme ole samaa mieltä. On aivan totta, että aikuisten anime ei ole valtavirran viihdettä Japanissa. Valtavirtaa ovat muutamat viimeisimmät Ghiblin elokuvat, joita tosin, kuten todettua, jopa länsimaiset animistit pitävät jonkinlaisina animen omituisuuksina. Mutta tämä Ghibli-tuotanto on edelleenkin lapsille suunnattua, millä voidaan edelleen todistaa, että valtavirran animaatioviihde Japanissakin todellakin on lapsille suunnattua. Toisin kuin animistit edelleenkin niin mielellään muistavat joka paikassa ja aina väittää.
Ai miksikö minulle näillä asioilla on merkitystä? Siksi, että muutamat Ghibli-elokuvat ovat oikein mainioita teoksia, eikä niiden mainetta ole syytä pilata päättömällä loanheittelyllä. Ja siksi, että disinformaation vähentäminen ylipäätään on hyväksi sivistykselle. Mutta ehkäpä mielenkiintoisempi kysymys on, miksi näillä asioilla on sinulle näin suuri merkitys?
Kannattanee muuten tutustua suomen kielioppiin, niin ei tee itsestään julkisesti pelleä.
Minua on kyllä nyt jotenkin jäänyt vaivaamaan, jotta mitä helvettiä eläinten, kasvien ja kivien sieluihin uskomisella on tämän aiheen kanssa tekemistä.
Kommenttina kotimaisen lastenelokuvan (ja ylipäänsä kotimaisen elokuvan, joka on muutakin kuin ihmissuhdepaskaa ja suurmieskuvia) arvostukseen:
Jo kolmatta viikkoa Suomen katsotuin elokuva ollut ensimmäinen kotimainen lasten musiikkielokuva Risto Räppääjä on myös ensimmäinen kokonaan yksityisesti rahoitettu suomalainen lastenelokuva. YLEltä ei herunut rahoitusta, joten kuten moni muukin kotimainen elokuva, Räppääjä jouduttiin rahoittamaan sponsorifirmojen ja yksityisten sijoittajien euroilla.
Eli tekijöitä lapsille suunnatulle hyvälaatuiselle viihteelle ja korkeakulttuurille olisi, mutta rahoitusta tai poliittista tukea ei…
Höpö Höpön kommenteista saa lähinnä käsityksen:
Ghibli on valtavirta-animea, Ghibli käsittää kaiken valtavirta-animen, Ghibli on lapsille = valtavirta-anime on lapsille = kaikki anime on lapsille. Vai minkä ikäluokan Höpö Höpö käsittää ns. lapsina, ehkä nuori/teini olisi sana parempi sana?
Narutot, Bleachit, One Piecet ja sun muut valtavirta-(?)animet eivät varmaan ole ihan niin paljon pienille lapsille vaan enemmänkin nuorille.
Eikö kukaan muuten huomioinut tätä:
“jotta elokuva muistuttaisi pleikkaripelejä, joiden ääreltä skidit on leffaan raahattu”
Samassa artikkelissa (josta olisi ihan kiva saada scania) tunnutaan myös leimaavaan pelaaminen lasten viihteeksi vaikka yhä useampi peli saa sen K16-leiman.
höpö höpö on todistanut ettei oikeasti tiedä asiasta mitään, ja on täten hävinnyt väittelyn.
Lisää ad hominem -hyökkäyksiä. Säälittävää, mutta odotettua.
Krypfto, ihmettele samalla sitä, mitä tekemistä tässä asiassa on paikalla, jossa pahikset saavat kamelikuskien nuotiotarinoiden mukaan palkkansa.
Exended_feline, yksityiselle rahalle yleensä odotetaan tuottoa, joten tuotteen pitää olla kaupallisesti menestyvä, ts. mahdollisimman suuri kohdeyleisö + oheistuotteet yms., sisällön kustannuksella. Julkisesti sitten tuetaan laadukkaamman sisällön tuotantoa, minkä tekeminen ei muuten olisi välttämättä taloudellisesti kannattavaa. Toki sen suuren yleisön mielestä ensimmäinen on laadukkaampaa kuin jälkimmäinen.
Pararin, lapsihan on ihan yleismaailmallisesti määritelty alle 18-vuotiaaksi henkilöksi. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki ei-K18-ohjelma olisi lapsille suunnattua, vaan pitää huomata, että kuvaohjelmien ikärajat perustuvat haitallisuusarviointiin, eivätkä siis ole kohdeyleisön märitelmiä. Kaikille sallittu TV-ohjelma voi olla vanhuksille suunnattu, ja K16-merkitty peli voi olla lapsille suunnattu. Pelin korkea ikäraja ja muut vastaavat varoitukset voivat toimia markkinointikeinona – pelien ikärajat ovat yleensä suosituksia (paitsi K18) ja ne määrittelee yleensä valmistaja tai maahantuoja.
Isokana puhui aiemmin kommentissaan cosplaystä animeharrastajien näkyvimpänä muotona, ja osui naulan kantaan siinä, että se todellakin näyttää valtaväestön silmissä lapselliselta – onhan cosplayväki pääosin juuri lapsia ja rooliasut kuuluvat lasten leikkeihin. Blogissa on cosplaytä käsitelty conien kannalta, ylitarjontansa vuoksi ongelmallisena muun ohjelman kannalta. Mutta cosplay on sen lisäksi coneille valtava ongelma myös juuri tuon lapsellisen imagonsa vuoksi. On vaikeaa saada houkuteltua valtaväestön edustajia tällaiseen tapahtumaan paikalle.
Kiitämme höpöä höpöä pitkään jatkuneesta huvintarjoamisesta.
Nyt se on kuitenkin jatkunut jo aivan tarpeeksi pitkään; vitsit vitseinä. Toivotan sinulle pitkää ja menestyksekästä trollausuraa – jossakin muualla.
Totuuksia netin syövereistä (otin oikeuden modifoida quotea sopimaan paremmin käsiteltävään aiheeseen):
“Ihminen, joka elää väärien ennakkokäsitysten vallassa, on ignorantti.
Ihminen, joka ei harrastajan yrityksestä huolimatta halua korjata virheellisiä käsityksiään, on moukka.
Ihminen, joka oikean käsityksen saatuaan pitää animea/cosplayta/figuharrastusta/whatever yhä lasten touhuna, on idiootti.
Joten miksi välittäisimme ignoranttien, moukkien tahi idioottien mielipiteistä? Mehän olemme kuitenkin oikeassa.”