Yläasteella pätevät ankarat viidakon lait. Vaatteiden, kampauksen ja musiikkimaun on natsattava täysin eikä melkein. Nörtit, kuten Soon Mi ja Nin, erottuvat joukosta ja joutuvat puolustamaan itseään jatkuvasti. Sitten japanilainen vaihto-oppilas Masato sekoittaa ruotsalaisten lähiönuorten elämän täysin.
Seiskaluokkalaiset bestikset Soon Mi ja Nin törmäävät biologian tunnillaan outoon, alastomaan poikaan. Tämä näkkimäinen olento katoaa kuitenkin salaperäisesti jälkiä jättämättä – ilmestyäkseen vaihto-oppilaan muodossa Soon Min kotiin. Mihin oikea Masato on kadonnut? Kuka itseään Nixiksi kutsuva ilmestys on?
Manga kohtaa ruotsalaisen lähiöelämän uudessa, viisiosaiseksi kasvavassa sarjassa, jossa seurataan 13-vuotiaiden elämää iloineen, suruineen ja ihmissuhdesotkuineen – yliluonnollisilla elementeillä maustettuna. Taidokas, kansainvälinen piirrosjälki yhdistyy uskottavaan kuvaukseen teinien maailmasta ja koukuttaa monenikäiset lukijat välittömästi.
Ms Mandu-nimimerkin taakse kätkeytyvät ruotsinsuomalainen graafikko ja kuvittaja Nina von Rüdiger (s. 1969) sekä ruotsinsuomalainen kriitikko ja juontaja Johanna Koljonen (s. 1978). Nina von Rüdigerin piirrosjälki on tuttua Infamyn kiitetystä albumista Vesi oli mustaa (2006).
Näin niin kuin periaatteessa voisin antaa Otavalle hatunnoston aikansa seuraamisesta; lieneekö tämä peräti ensimmäinen sarjakuvan promoamiseksi tehty mainosvideo Suomessa? Ja kyseessä on vieläpä sarja eikä yksittäinen tarina.
Sen jälkeen mennäänkin sitten metsään niin että rytisee. Miksi työparien on käytettävä joka teoksessa höpsöä kollektiivista nimimerkkiä? Miten hitossa suomalaisesta ja suomenruotsalaisesta tulee “ruotsinsuomalaisia” Tukholmaan muuttamalla? Ja jos Otava kerran haluaa nimittää tekijöitään ruotsinsuomalaisiksi, miten se selittää sen että kyseessä on “kotimainen” sarja? Puhumattakaan siitä, millaisen mölyn sanan “manga” kevytkenkäinen käyttö aiheuttaa tälläkin kertaa.
Ja mitä näenkään – ääniefektit on kirjoitettu kanoin. Se tarkoittaa vissiin sitten sitä kansainvälisyyttä… Miksiköhän se muistuttaa minua niistä Auran vanhoista pienlehtijulkaisuista, joiden sarjakuvissa kyltit ja muut taustatekstit oli kirjoitettu englanniksi?
Muokkaus 2.3: Puuh. Ihan miten vain.
Kirjoitukset (RSS)
“ääniefektit on kirjoitettu kanoin”
Miten täysi wanna-be saa olla ennen kun se ylittää rikoskynnyksen?
Hiukan hämmentävää, pikkuisen huvittavaa, mutta ei kovin yllättävää. Tämä on jälleen kerran sellainen sarja, josta jokaisella tulee olemaan mielipide jo pitkälti ennen sarjan julkaisemista. Aika monella luultavasti negatiivinen sellainen.
Objektiivisesti tarkasteltuna tälläinen uutinen on aina positiivinen. Suomalaiset tekevät suomalaisille tytöille sarjakuvasarjaa, joka tuntuu käsittelevän jossain määrin ihmissuhteita ja teinien ihan oikeaa elämää. Kun tähän liimataan päälle vielä mysteerinen japanilainen bishounen ja “yliluonnollisia elementtejä”, niin konsepti kuulostaa valmiilta (ja harkitulta) myyntimenestykseltä. Toisaalta tälle lukijakunnalle suomimanga/pseudomanga/truumanga -kysymys on niin suuri juttu, että koko sarjan menestys saattaa kaatua periaatekysymyksiin.
Ääniefektien kirjoitus kanoilla taas on sen verran huvittavaa, että siitä kuullaan varmasti vielä monta nokkelaa sutkautusta edellisen kirjoittajan tapaan.
Siinähän ei ole mitään pahaa että yritetään tehdä sellaista sarjakuvaa mistä kuvitellaan nuorten tykkäävän. Ja jos kuvallista tyyliä vähän lainaillaan idästä niin sekin on ihan jees, taiteilijan pitää kokeilla kaikenlaista ja testata mikä toimii.
Veikkaan että pseudomangaan kohdistuva pyhä viha johtuu eniten siitä, että niistä huokuu puliveivauksen henki – tuntu, että niitä ei yritetä myydä laatunsa voimalla vaan japanilaisuutensa, joka ei edes ole oikeaa vaan teeskenneltyä. Sellainen irvokas “kato määkin”-efekti, kuin simpanssi olisi pukenut frakin ja yrittänyt liittyä illallisseuraan.
Varsinkin siinä vaiheessa kun länsimainen tekijä alkaa selvästi esittää olevansa japanilainen, esimerkiksi tekemällä sarjiksestaan oikealta vasemmalle luettavan, muuttamalla äänitehosteet tai logon harakanvarpaiksi, tai tekemällä jotain muuta ulkokultaista imitointia jonka ei parhaalla tahdollakaan voi kuvitella tarinaa parantavan, ei enää ole kyse vaikutteiden ottamisesta vaan narrinhatun pukemisesta.
PS. Tämä on hieno blogi muuten. Näitä on kiva lukea.
IMHO, ääniefektien tekeminen millä tahansa merkistöllä on täysin taiteilijan vapauden piiriin kuuluva asia. Lukija tykkää tai on tykkäämättä. (Vähän kuin kiistelisi siitä, saako suomalainen muusikko soittaa panhuilua…)
Ai niin, ja olihan Suomessa joskus myös joku nuori tumpula taiteilijan alku joka matki japanilaisia. Gallen-jotain nimeltään…
Merkistöä tuntemattomalle kanatikut ovat kovin vaiteliaita. Cooleja ja visuaalisia kylläkin.
Mielipiteesi on väärä, Futoi yatsu. Nyt ne raiskaa japanin kielen ja merkit ja varmaan puhekielenkin!! Vain japanilaiset saa tehdä mangoa ja kirjoittaa japania. Tämmöstä pseudoroskaa kukaan lue. Hyi.
Ei vaan innolla odotellaan, mitä sieltä tulee. Vesi oli mustaa ei iskenyt turhan lujaa, mutta Oblivion High voisi toimia omaan makuuni paremmin.
Täytyy kyllä näin sarjakuvien suurena ystävänä ihmetellä tuota ääniefektien kääntämättömyyttä. Haiskahtaa lievästi typerältä/elitistiseltä olla kääntämättä osaa lehden kielellisestä sisällöstä. Ensisijaisestihan kyse on kuitenkin kerronnallisista elementeistä. Onko oikeasti niin, että nyt vihdoin kun manga on noussut pinnalle niin lukija ei ole koko lehden väärti ellei osaa Japanin alkeita? Vai mitä tuolla päätöksellä halutaan lukijalle sanoa? :)
Kyse ei ole “kääntämättömyydestä” vaan vieraalla kielellä tekemisestä.
Ne ovat kuulemma esteettisiä, kuten rama tuolla Kvaakissa vastasikin.