Helsingin Sanomat on taas vauhdissa. Yleensä lehden keskustelualue on varsinainen idiotismin leikkikenttä, mutta tällä kertaa sinne ovat onneksi hyökänneet etunenässä sensuurin vastustajat; ikävä vain, että suuren yleisön silmissä tämä kaikki alkaa varmasti hiljalleen muistuttaa sitä että Suomi on täynnä lapsipornon puolustajia… Ja keskustelukin tyrehtyy jo parin sivun kuluttua tavanomaiseksi juupas-eipäs -toistoksi.
Lastenviihde ei ole Suomessa erityisen arvostettu viihteen laji. Esimerkiksi Rölli ja metsänhenki -elokuvan tuotantokustannuksia kauhisteltiin aikoinaan mediassa moneen otteeseen: miten ihmeessä, ja ennen kaikkea miksi, voidaan käyttää näin paljon rahaa lastenelokuvaan?
Tämän näkökannan tiivisti kenties parhaiten Ilta-Sanomien viimekesäisen Plussa-liitteen Tarmo Poussu tuskastuneen päänpudistelevassa lastussaan, jossa hän haarukoi hyvän lastenelokuvan tuntomerkkejä. Ensin hän luettelee palstan verran Disney-kliseitä – hassut comic relief -sivuhahmot, digianimaation (jolla hän tarkoittanee 3d-animaatiota – “jotta elokuva muistuttaisi pleikkaripelejä, joiden ääreltä skidit on leffaan raahattu”), hetkeksikään taukoamattoman toiminnan (“hidas kohtaus tietää lastenelokuvalle kuolemaa kassaluukulla”) sekä laulut “perheestä, ystävyydestä ja muusta lällystä.” Malliesimerkkinä oli juuri ensi-iltansa saanut Riemukas Robinsonin perhe.
Lastun ohessa oli pieni anekdoottikupla silloin juuri TV:ssä näkyneestä Henkien kätkemästä, joka kuului näin: “Japanilaisen Hayao Miyazakin Oscar-palkittu animaatio olettaa oudosti, että lapset ymmärtäisivät maailmaa yhtä syvällisesti kuin aikuiset.”
Tähän puolihuolimattomaan kommenttiin sisältyy toinen suomalaiseen viihdekulttuuriin sisäänrakennettu ennakko-oletus: “animaatio” tarkoittaa “lastenviihdettä”. Hyvin usein näitä kahta käytetäänkin kuin synonyymeja.
Henkien kätkemä on esitetty Suomen televisiossa useaan otteeseen, viimeksi viime elokuussa. Kaikki sitä käsittelevät TV-lehdet ovat antaneet sille poikkeuksetta erinomaisia arvosanoja – ja yhtä poikkeuksetta luokitelleet sen kuuluvan lajityyppiin nimeltä “animaatio.” Animaation ja lastenelokuvan synonyymius ei ole mikään uusi asia, ja on turha potkia tutkainta vastaan; on yksiselitteistä että lastenviihde on lännessä yleensä animaatiota, ja näin ollen animaatiota pidetään lastenviihteenä. Pohjois-Amerikassa tilanne ei ole juuri sen parempi: ne muutamat amerikkalaiset animaatiot jotka eivät ole lapsille – South Park, Drawn Together, Ren & Stimpy, Simpsonit lukuisine jäljittelijöineen – ovatkin sitten poikkeuksetta satiireja. Itse Valtiaat ja Pasila ovat näin ollen kotimaisessa TV-viihteessä piristävän amerikkalainen tuulahdus, niin kummalliselta kuin sitä tuntuukin sanoa.
Täten Ghibli-elokuvatkin ovat täällä kuitenkin parhaimmillaan “myös aikuisille sopivia lastenleffoja”, eivät niitä koko perheen blockbustereita joita ne Japanissa ovat – Porco Rossosta kirjoittaessaan YLEkin muistaa toitottaa näistä käsityksistään useaan otteeseen, vaikka sitä arvossa pitääkin. Toistaiseksi vain Norppa on viitsinyt mainita, että kyseessä on “enemmänkin aikuiset mielessä” tehty elokuva.
On kuitenkin mukavaa tietää, että on olemassa myös sivistyneemmillä mielipiteillä varustettuja ihmisiä. Jonathan Clements sanoi taannoin, että Miyazaki ei ole animeohjaaja; hän ei tee “japanilaista animaatiota.” Hän on omaa agendaansa toteuttava elokuvaohjaaja, joka nyt vain sattuu tekemään animaatioita. Se on minusta helkkarin osuvasti kiteytetty.
W00t, Slayersin neljäs kausi. (Miten niin muka “monta viikkoa jälkijunassa?” Länsimaisen animefandomin perusteosten jatkuminen ei ole aikaan sidottu uutinen…)
Takashi Watanabe ohjaa jälleen, Megumi Hayashibara on tietysti Lina vaikka castia ei vielä virallisesti olekaan paljastettu… Laatu ei näytä J.C. Staffin normaalia TV-laatua kummemmalta, mutta ainakaan hahmodesignejä ei ole nykyaikaistettu pilalle. Esitysajasta ei vielä ole tietoa, mutta joka tapauksessa höpsöstä D&D -sähellyksestä saadaan nauttia puolen vuoden ajan; luvassa on kaksi kuria eli 26 jaksoa. Kaiken maailman Ragnarökeillä tämä sarja pyyhkii lattiaa.
Sarjakuvassa on käytännössä kaksi tapaa luoda liikkeen illuusio; vauhtiviivallinen ja vauhtiviivaton. Se kumpaa kannattaa käyttää on kiinni täysin tekijän (ja teoksen, ja kohtauksen) tyylistä, mutta kumpikin vaatii taitoa; liikkeenkuvaus on – perspektiivin ohella – yleisimpiä vikoja aloittelijoiden töissä.
Vauhtiviivat – joista Mort Walker käytti termiä “hites” – ovat enimmässä osassa mangaa tärkein työkalu liikkeen kuvaukseen siinä missä esimerkiksi amerikkalaiset sarjakuvat ovat luopuneet niistä käytännöllisesti katsoen lähes kokonaan jo vuosikymmeniä sitten. Siten vauhtiviivojen voi sanoa olevan erittäin tärkeä osa mangamaista sarjakuvanrakennusta. Länsimaisen sarjakuva ja manga käyttävät niitä lisäksi hyvin eri tavalla; nämä erot ovat – ruutujaon ohella – tärkeimpiä sisäistettäviä asioita, mikäli sarjakuvassaan pyrkii mangatyyliseen ilmaisuun.
Vauhtiviivat ilmaisevat aina liikkeen suuntaa, mutta koska mangakerronta on elokuvamaista ne ilmentävät mangassa yleensä kameran eivätkä kohteen liikettä. Tällöin ne muodostavat ruudun taustan ja saavat aikaan sen illuusion, että ruudussa olevan hahmon sijaan liikkuukin itse ruutu. Se voi liikkua panoroiden…
H-Town jaksoi jokunen päivä sitten lopultakin ilmoittaa Finnmangan tilaajille lopettavansa sen kustantamisen. Samalla Tomoko ilmoitti julkaisunsa siirtyvän Mimiko Median kustannettavaksi… yllätys yllätys.
Päätös on ymmärrettävä mutta riskaabeli. Kuinkahan paljon untuvikkofirmalla on ylimääräisiä varoja syydettäväksi Finnmangan kaltaiseen matalakatteiseen julkaisuun? Kädestä suuhun elämällä – toisin sanoen painamalla julkaisua vain niin paljon että sitä riittää tilaajille ja myytäväksi tapahtumiin – riski saadaan kyllä varmasti minimoitua varsin tehokkaasti, joten toivotaan parasta.
On kylläkin aika hupsua, että Mimikolla laitetaan edelleen lehtipistelevitykseen pääsemättömyys Rautakirjan syyksi… Henkilökohtaisesti en yksinkertaisesti voi uskoa, että jos kustantamon toimitusjohtaja – Petteri Moisio – on ennenkin toiminut vastaavankaltaisen lehtikustantamon toimitusjohtajana firmassa ei tiedettäisi kuinka paljon “aikaa” ja “byrokratiaa” Rautakirja vaatii. Eikö loisi vain sympaattisempaa vaikutelmaa, jos suoraan myönnettäisiin ettei kustantamolla yksinkertaisesti ole varaa painaa tätäkään julkaisua heti aluksi niin paljoa että se kelpaisi Rautakirjan levitykseen?
Tänään Turun Sanomissa ilmestynyt artikkeli onnistuu tiivistämään varsin onnistuneesti Naruton (ja shounenmangan yleensäkin) suosion syyt. Itse asiassa samoja syitä voisi melkeinpä soveltaa mangaan ja animeen yleisestikin. Mangalla on enemmän yhteistä Harry Potterin kuin länsimaisen bulkkisarjakuvan kanssa; samanlaisia piirteitä löytyy niin omien maailmojen luomisesta, yhtymäkohdista kohdeyleisön arkeen kuin etenevien juonenkulkujen punomisestakin.
Kyseessä on muutenkin mukavan ennakkoluuloton juttu, kuten genreviihteestä ja sarjakuvista kirjoittavalta Kari Salmiselta voikin odottaa. Itse asiassa ainoa kohta jossa hänen puutteellinen tietämyksensä pääsee pilkahtamaan läpi on kohta, jossa hän väittää ettei Narutoa ole “tunnettu” Suomessa ennen tätä; vaikka kyseessä olisikin vain huolimaton ja merkityseroltaan pieni sanavalinta se tarkoittaa kuitenkin ihan eri asiaa.
“Ottakoot opikseen etteivät suomenna huonosti hyviä sarjoja. Aiss, nyt haisee housut tiiäkkö.”Perustelut ovat loistavia.
Ja mitä asiasta sanoo suomentaja?
< Tasogare^> antaa lasten pitää hauskaa
< Tasogare^> jokainen poltettu = ostettu
Ei tarvitse peitellä, Taso. Kyllä me tiedämme että oikeasti itket siellä nurkassa, kun työtäsi ei arvosteta…
Muokkaus 10.3: Nyhverö poisti sen! Seisoisi nyt edes mielipiteidensä takana kun on kerran aloittanut. Video korvattu saman tyypin kuvaamalla kakkosvideolla, joka on valitettavasti paljon vähemmän hauska…
Yläasteella pätevät ankarat viidakon lait. Vaatteiden, kampauksen ja musiikkimaun on natsattava täysin eikä melkein. Nörtit, kuten Soon Mi ja Nin, erottuvat joukosta ja joutuvat puolustamaan itseään jatkuvasti. Sitten japanilainen vaihto-oppilas Masato sekoittaa ruotsalaisten lähiönuorten elämän täysin.
Seiskaluokkalaiset bestikset Soon Mi ja Nin törmäävät biologian tunnillaan outoon, alastomaan poikaan. Tämä näkkimäinen olento katoaa kuitenkin salaperäisesti jälkiä jättämättä – ilmestyäkseen vaihto-oppilaan muodossa Soon Min kotiin. Mihin oikea Masato on kadonnut? Kuka itseään Nixiksi kutsuva ilmestys on?
Manga kohtaa ruotsalaisen lähiöelämän uudessa, viisiosaiseksi kasvavassa sarjassa, jossa seurataan 13-vuotiaiden elämää iloineen, suruineen ja ihmissuhdesotkuineen – yliluonnollisilla elementeillä maustettuna. Taidokas, kansainvälinen piirrosjälki yhdistyy uskottavaan kuvaukseen teinien maailmasta ja koukuttaa monenikäiset lukijat välittömästi.
Ms Mandu-nimimerkin taakse kätkeytyvät ruotsinsuomalainen graafikko ja kuvittaja Nina von Rüdiger (s. 1969) sekä ruotsinsuomalainen kriitikko ja juontaja Johanna Koljonen (s. 1978). Nina von Rüdigerin piirrosjälki on tuttua Infamyn kiitetystä albumista Vesi oli mustaa (2006).
Näin niin kuin periaatteessa voisin antaa Otavalle hatunnoston aikansa seuraamisesta; lieneekö tämä peräti ensimmäinen sarjakuvan promoamiseksi tehty mainosvideo Suomessa? Ja kyseessä on vieläpä sarja eikä yksittäinen tarina.
Sen jälkeen mennäänkin sitten metsään niin että rytisee. Miksi työparien on käytettävä joka teoksessa höpsöä kollektiivista nimimerkkiä? Miten hitossa suomalaisesta ja suomenruotsalaisesta tulee “ruotsinsuomalaisia” Tukholmaan muuttamalla? Ja jos Otava kerran haluaa nimittää tekijöitään ruotsinsuomalaisiksi, miten se selittää sen että kyseessä on “kotimainen” sarja? Puhumattakaan siitä, millaisen mölyn sanan “manga” kevytkenkäinen käyttö aiheuttaa tälläkin kertaa.
Ja mitä näenkään – ääniefektit on kirjoitettu kanoin. Se tarkoittaa vissiin sitten sitä kansainvälisyyttä… Miksiköhän se muistuttaa minua niistä Auran vanhoista pienlehtijulkaisuista, joiden sarjakuvissa kyltit ja muut taustatekstit oli kirjoitettu englanniksi?
Kirjoitukset (RSS)