(Arvosteluun liittymättä toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi Vehin parannusehdotukset Animeunionin verkkopuolen suhteen. Asia on tärkeä ja ajankohtainen, ja näistä aiheista löytyy aivan liian vähän julkista keskustelua – minkä lisäksi kyseisten ehdotusten toteuttaminen keventäisi Animeunionin organisaatiota huomattavasti demokraattisempaan, merkityksellisempään ja ennen kaikkea toimivampaan suuntaan; sellaiseen, jollainen sen piti alun perin ollakin.)
Heikki Valkaman Vartijat -projektin historia on pitkä ja värikäs – niin pitkä, että Watchmenin suomenkielinen julkaisukin oli sen nimen keksimisen aikoihin vielä haave. Sarjan kuvittajaksi alun perin kaavailtu piirtäjä vetäytyi projektista koska piti juonta kliseisenä ja hahmoja yksiulotteisina, minkä lisäksi häntä arvelutti projektin epävarmuus; sen budjettia hierottiin koko kesä 2006, ja jossain vaiheessa näytti jo siltä ettei sellaista saataisi lainkaan. Hän vetäytyi projektista lopulta aikataulusyistä.
Matalammat standardit omaava piirtäjä löytyi, kun asianomaiset törmäsivät arvosteluun Elli Puukankaan Shunkashuutou 1 -omakustanteesta Kvaakissa. En tiedä millainen budjetti projektille loppujen lopuksi saatiin aikaan, mutta kovin mittava se ei ilmeisesti ole: Puukangas joutui käymään koulun ohella myös töissä sarjakuvaa tehdessään, mikä valitettavasti näkyy jäljessä.
Kulki tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten
Puukangas kertoo haastatteluissa etenevänsä fiilispohjalla: joskus yhden kuvan parissa kuluu
useampia päiviä, joskus useampi sivu valmistuu yhdessä. Samaten hän on kertonut, ettei hifistele välineillä. Nämä seikat kumuloituvat lopputuloksessa: loppuliitteinä olevat luonnokset näyttävät hänen olevan taitava ja särmikäs piirtäjä, mutta hänen tussauksensa näyttää kauttaaltaan kuitukärkikynillä tehdyltä, mikä johtaa auttamattoman elottomaan viivaan. Piirrosjälki on etenkin alkupään sivuilla sotkuisuuden lisäksi myös hyvin vaihtelevaa: esimerkiksi konnat ovat ensimmäisen luvun ensimmäisessä kohtauksessa huomattavasti vähemmän huolellisesti piirrettyjä kuin toisessa, ja taas entisellään kolmannessa luvussa.
Epäkonsistenttius jatkuu harmaasävyissä: ensimmäisen luvun yhdellä sivulla konnat ovat rasteroituja, toisella taas eivät. Eri vaiheissa teosta on käytetty täysin erilaisia rasteripintoja, ja jonkin aikaa ne kärsivät jopa Sangatsun legendaarisesta pilkkutaudista. Osan sivuista Puukangas on aluksi piirtänyt väärään suhdekokoon, ja alas jää säännöllisesti leveä valkoinen marginaali. Valkaman loppusanojen mukaan “kun loppuvaiheessa alkoi tulla kiire, Ellin avuksi värvättiin Pauliina Högman, toinen taitava piirtäjä. Lisäksi loppurutistuksessa, etenkin rasteroinnissa, oli korvaamattomana apuna sarjakuvapiirtäjä, -opettaja ja -harrastaja Reima Mäkinen”; olisi mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa epäsäännöllisyyksistä on tämän tulosta.
Harvinainen täpläkettu ja aivan liian täyteen ahdettuja puhekuplia. Latojalla on varmasti ollut hauskaa; dialogia on loppusanojen mukaan karsittu vielä aivan viime hetkilläkin.
Työn edetessä jälki saa kuitenkin nopeasti lisää yhtenäisyyttä, ja jälkipuoliskolla mitään näistä ongelmista ei enää liiemmin esiinny. Aluksi hutera ja haparoiva viivatyöskentelykin saa lopulta huomattavasti lisää varmuutta, ja loppuvaiheessa viivanpaksuus vaihtelee jopa sen verran että etualan kohteetkin alkavat jo erottua selkeästi taustasta. Eläväksi viivaa ei kuitenkaan voi vieläkään sanoa, vaikka sävytystekniikan vaihtaminen lyijykynäjäljestä rasteripintoihin onkin selkeä parannus Shunkashuutoun ajoista. Tyylillisesti Puukangas on päässyt kohtuuhyvin eroon liioista Yoshihiro Takahashi -vaikutteista, ja sivuilla vilahtelevien koiraeläinten rintalihaksien määrä onkin kiitettävän vähäinen. Vanhempien ihmisten piirtäminen taas tuottaa selvästi vielä vaikeuksia.
Teoksen lukusuunnasta olen yrittänyt keskustella aiemminkin ja päätynyt argumentoinnilliseen pattitilanteeseen, joten ei siitä sen enempää. Sitä enemmän teoksen ulkoasussa tökkiikin sommittelu. Olen aiemmin kehunut Puukankaan hyvää näppituntumaa dynaamiseen sivusommitteluun, ja hän hallitseekin monia hyväksi havaittuja mangakuvakerronnan perusasioita: esimerkiksi ruudut vinoutuvat sitä enemmän mitä toiminnallisemmaksi kohtaus menee, ja aukeamasommitteluakin löytyy jonkin verran.
Omakustanteella ja oikealla kustanteella on kuitenkin täysin eri standardit; tässä vaiheessa olisi hyvä löytyä myös tasapainoa tyhjän ja täyden tilan välillä, jotta lukukokemus ei olisi rasittava ja sarjakuva näyttäisi hyvältä myös nopeasti silmäiltynä. Nyt tätä löytyy vasta ihan viimeisiltä sivuilta, mutta onneksi jälki sentään paranee koko ajan.
Pienempien epäyhtenäisyyksien lisäksi sekaan on eksynyt isompiakin lipsahduksia – seuraavassa ruudussa miekka on taas tukevasti kädessä. Jatkossa rajoittaisin myös tarpeettomasti aukeaman keskelle vuotavien ruutujen käyttöä, koska se että pokkarin selän joutuu lähes murtamaan nähdäkseen koko sivun huonontaa turhaan lukukokemusta.
Mies on maallansa parempi, kotonansa korkiampi
Valkaman käsikirjoitus taas on hieman epätasaista jälkeä, eikä väitteitä kliseisyydestä ja yksiulotteisuudesta voi pitää täysin perusteettomina. Päähenkilö Seiya Tanaka on maailman (Suomen?) pelastajaksi tavanomaisen huonosti sopiva nuorukainen, jonka on kasvettava täyttämään roolinsa vaateet ja jonka funktio tarinassa on olla luonteeton ja ominaisuudeton tyhjä samaistumisastia sekä sivuhenkilöiden infodumppausten kohde. Hänen japanilainen äitinsä on juuri kuollut ja hän joutuu siksi muuttamaan kotoaan sukulaistensa luo outoon maahan, jossa kaikki nälvivät hänelle hänen “tytönnimestään” ja jossa hänen Kalervon suvun verenperintönsä pakottaa hänet Vartijan uralle. Helsinki-Vantaan lentokentältä siirrytään sujuvasti ilmeisen eteläsuomalaiseen lehtimetsään, jossa kaikki käyttävät fantsuvaatteita ja defaulttiaseistus on miekka. Pahikset ovat pahoja, ahneita ja Sammon perässä siksi että niin kuuluu olla; sen syvempiä motiiveja vastakkainasettelulle ei anneta. Ainakaan vielä.
Ei siis mitenkään omaperäinen tai ylimääräisellä logiikalla pilattu asetelma; voisin sanoa sen olevan varsin tyypillinen debyyttityö ihmiseltä, joka on lukenut mangaa pienestä pitäen. Sen omaperäisyys piilee asetelman sijoittamisessa suomalaiseen miljööseen ja aiheiden ammentaminen Kalevalasta, ja tässä suhteessa teos toimiikin vallan hyvin: hiidet ja peikot luovat tavanomaiseen reseptiin rutkasti lisää kiinnostavuutta, ja kokonaisuus nousee tämän ansiosta positiivisen puolelle. Toisaalta se että suuri osa taustatiedoista on jouduttu lisäämään loppuliitteiksi ei ole erityisen vahvaa kerrontaa; toki tämän kaiken olisi voinut upottaa itse tarinaankin.
Valkaman mukaan Puukangas on täyttänyt toimintakohtauksissa “kaikki hänelle asetetut tavoitteet ja enemmänkin.” Paikoin tämä pitäneekin vilpittömästi paikkansa, mutta loppupuoliskolla on paikoin ollut ilmeisesti liian kiire: vauhtiviivat ovat kiireessä tehtyjä, kuvakulmat vähemmän onnistuneita eikä piirroskaan erityisen huolellista. Parilla alkupään sivulla taas on kuvankäsittelyvaiheessa jätetty käyttämättä tasotyökalua, ja lopputulos on rasteroitunutta pisteviivaa.
Toimivan kaavan toistamisessa ei tietenkään ole mitään pahaa, mikäli sen osaa tehdä hyvin. Käsikirjoitus ei kuitenkaan kaikilta osin ihan vakuuta: repliikit ovat sujuvahkoja mutta kertojantekstit tökkivät paikoin, ja toisen luvun alun ekspositiosivu olisi ehkä ollut parempi toteuttaa ihan rehellisenä montaasina kuten lukuisat myöhemmät vastaavat. Kolmannen luvun kohta jossa Aino säikäyttää Seiyan tuntuu kohtaukseen sopimattomalta hetkeltä edistää hahmonkuvausta, vaikka sitä saisikin olla kieltämättä tarinassa rutkasti enemmän. Juoni on auki – kustantajan kanssa on sovittu toistaiseksi neljästä osasta – mikä ei välttämättä ole paha asia, mutta ei toisaalta myöskään anna aiheita toivoa kerronnan jäntevöitymisestä jatkossa.
Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla
Lopputulos on kuitenkin siis suomalaisen pintasilauksen alla hyvin tyypillistä shounenmangaa, ja tähän Valkama on kuulemma pyrkinytkin. Tässä piilee kuitenkin kaksiteräinen miekka – myyvyyteen panostaminen on ilman muuta hyvä asia sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä, mutta mikä erottaa tämän sisällöllisesti kaikesta muusta shounenmangasta jota lehtihyllyt ovat jo pullollaan? Eikö kannattaisi ensin panostaa luomaan hyvää sarjakuvaa – Dramaconin tapaan – ja koittaa vasta sitten hivuttautua olemassaolevien suosikkien reviirille?
Kaikki kunnia kuitenkin Sangatsulle rohkeasta päänavauksesta. Tavoitteena on kuulemma saada tänä vuonna julkaistuksi vielä toinen osa; katsotaanpa miten rahkeet riittävät.
Katseenkuljetus on useimmiten toimivaa, mutta parilla sivulla se hajoaa pahasti käsiin. Ruutujaon tulisi tukea selkeyttä, etenkin jos kyseessä on nopeasti luettavaksi tarkoitettu shounenmanga! Lisäksi toisen ja kolmannen ruudun välillä on turhan suuri kerronnallinen hyppäys; jos halutaan hypätä tällaisen selityskohtauksen yli tarvitaan ns. “tyynykohtaus” – tässä tapauksessa ruutu, jossa kuvataan hahmojen sijaan vaikkapa puunlatvoja.
Kirjoitukset (RSS)
Hyvää pointtia pointin perään. Lahjakas tekijä, se näkyy tuosta ekasta sivukaappauksesta. Ruutujen rajaukset, kuvakulmat ja niiden vaihtelu saavat aikaan eloisan ja voimakkaan vaikutelman, vaikka kuplien teksti onkin tosiaan hieman riippakivenä. Ja vaikka samassa kuvassa rasteripinnat olisivatkin läikikkäitä, niin sävyt toimivat hyvin.
Hoi! Kiitoksia vaivannäöstä. Sen verran tahdon tarkentaa, että ekan piirtäjän hyppääminen pois kelkasta todella tapahtui – hänen omien sanojensa mukaan – omista aikataulusyistä. Siksi siis tuollainen “korrekti” ilmaisu. Mitään muuta syytä ei ilmennyt, joten ei tullut edes mieleen sellaisia luetella. Jos hän on silloin tai myöhemmin pohtinut jotakin muuta, sen hän on pohtinut ääneti tykönänsä eikä meidän olen syytä siihen puuttua, edes silloin kun asiaa näin sivullisten taholta mainostellaan.
Mitä tulee “myyvyyteen panostamiseen”, voisi puhua myös “viihdyttävyyteen panostamisesta”. Kun lähtee tekemään lystiä seikkailua, tuloksena on toivottavasti lystiä seikkailua. Ehkäpä laatutietoiset asiantuntijasedät ja -tädit löytävät syvällisemmän viihdykkeensä muualta… Tämä siis ei mitenkään irvailevasti sanottuna.
Kaikkea sitä oppii! Kuulin tässä itsekin, että epävarmuudet olivat vain toissijainen syy. Muokataan.
Kuten tuolla ylempänä lukee, olen täysin tietoinen siitä että tarkoituksena on ollut tehdä lystiä ja nopealukuista seikkailua; sehän on itseisarvo sinänsä, jos kotimaista sarjakuvakenttää aiotaan kehittää. Pelkään kuitenkin, että laatutietoiset ja rajallisilla kulutusvaroilla varustetut nuoret kuluttajat päättävät nopean selailun perusteella hakea lystin seikkailunsa muualta; vaikkapa saman kustantajan julkaisemasta, hieman suuremmalla ammattitaidolla piirretystä ja/tai käsikirjoitetusta sarjasta parinkymmenen sentin päästä. Niistä ei liene pulaa.
Kannattaako kotimaisen tuotteen lähteä heti ensi alkuun kilpailemaan nimenomaan täsmälleen samoista taskurahoista? Se kuinka pitkälle päästään siniristipisteillä muiden avujen kustannuksella on minusta vähän kyseenalaista. Dramacon sopii esimerkiksi, koska se sekoittaa tavanomaista draamakomediaa ja shoujoromanssia otakukulttuuriin; jotain, jota ei ole koskaan aiemmin tehty.
Hyvä, että maailmasta löytyy vielä ihmeteltävää. Liika viisaus joskus kyynistää, mutta onneksi ei tässä tapauksessa.
“Kiinnostava” ja “myyvä” ovat toki kustannusbisneksessä(kin) lähisukua, mutta suomimangaa on ainakin toistaiseksi turha tehdä rahankiilto silmissä. Menestyminen tarkoittaa lähinnä sitä, että päästään omille ja saadaan tuotua alaa esille julkisuuteen. Ainakin jälkimmäisessä on onnistuttu varsin hyvin.
Parikin syytä tehdä “sitä samaa”:
1. Lapset ja varhaisnuoret ovat merkittävä mangan kuluttajaryhmä. Olisihan se jonkun mielestä ihquu vääntää poikarakkaustarinoita tai Syvällisiä, Tiedostavia ja Kantaaottavia sarjoja marginaaliyleisölle, mutta johtoporras tuskin kauaa katselisi tällaista harrastustouhua työajalla.
2. Antaa tulla hyviä stooreja ja piirtäjiä. Ei me kielletä eikä kovin paljoa olla torjuttukaan. On turha kuvitella, että aina on saatavilla jotakin mullistavia mahtiuutuuksia ja -ideoita sekä niiden toteuttajia.
Ja käytännössähän tuo hinku saada “jotain jota ei ole koskaan aiemmin tehty” tarkoittaa samalla “ei mitään shoonen-seikkailua”. Vaikka sanotkin olevasi tietoinen siitä, että tarkoituksena on ollut tehdä “lystiä ja nopealukuista seikkailua”.
“Kyllä mä tiedän mitä haluttiin tehdä mutta en mä sitä halunnut.” …niinkö?
Tietänet, että pyrin tunnistamaan laatua ja laaduttomuutta myös omien preferenssieni ulkopuolelta – eikä sillä että minulla olisi mitään shounenseikkailuja vastaan muutenkaan. Tässä tapauksessa teoksesta saattaa hyvinkin vielä kehittyä sellainen jota kehtaa verrata kaltaisiinsa, jos tekijät kiinnittävät huomiota sen ongelmakohtiin ja yrittävät parantaa niitä. Toivon mukaan niin käy.
Ja tuskin itsekään kiistät sitä, että missä tahansa muussa genressä olisi ollut huomattavasti vähemmän kilpailua – tuskinpa Otavakaan yliluonnollista kouludraamaa täysin harkitsemattomasti lähti julkaisemaan. Se ei tarkoita että valinta olisi huono; pelkään vain, että se tekee menestymisestä vaikeampaa. Vaikka se sitten tarkoittaisikin vain omilleen pääsyä.
Nyt odotellaan sitten vain ensimmäistä suomimangaa, joka ei pohjaa pohjoismaiseen mytologiaan… Kenties Sangatsunkin kannattaisi järjestää kilpailu?
Ok, en varsinaisesti halua kiistellä. Kyllä, kilpailu olisi pienempää vaikkapa yliopistomaailman sijoittuvien romanttisten komedioiden alalla. :->
Ja kisa kannattaa varmasti järjestää, jos haluaa järjestää kisan. Ja julkaista antologian. Mutta se oli jo tehty…
Sarjan piirtojälki on melko sutaistu ja suoraan sanoen surkea. Joka harmittaa melkoisesti kun sarjaa lukee.
En moiti Elli Puukangasta siitä että sarjan piirtojälki on surkea. Minun mielestä hän on lahjakas mutta kiireessa tulee surkeaa jälkeä. Tarina taas on huono alusta mutta lopussa paranee jo paljonkin. Itse en ole lukenut kovinkaan tarkkaan vartijat kirjaa vainvilkaisut toisin kuin veljeni joka pitää sarjaa ihan ok:na. Tarina on ihan ok mutta se on mielipide asia.
En hauku Valkamaa ollenkaan vaan sanon mielipiteeni. Onhan se ihan hieno että suomalaista mangaakin tehdään minulla ei ole sitä mitään vastaan. Molemmat ovat tehneet kovasti töitä joten sanon etten hauku kumpaakaan sarjan tekiää. Tämä minun mielipiteeni enkä hauku sarjaa paskaksi joten turha kiivastua jos sanon mielipiteeni suoraan.
Kovasti luetaan kuin piru Raamattua, en ole vastaavaa analysointia nähnyt muissa sarjakuvajulkaisuissa. No, ehkä anime ja mangafanit ovat samanlaisia kuin sotasarjakuvien lukijat, hommat pitää näyttää perinteisiltä ja “oikeilta”, japanilaiselta. Kalevala on mielestäni aiheena sopiva mistä ammentaa aineksia ihan siinä missä kokki kolmonen tekemässä graavilohta yliopistokampuksen keittiössä.
Joku lukee sarjakuvia siksi että pitää niistä itse sarjakuvaformaatin takia, joku taas pitää vain tietystä osasta koko sarjakuvan kenttää. Ja usein jälkimmäisessä on syynä se, että on tottunut lukemaan sellaisia teoksia jotka noudattavat tiettyjä lainalaisuuksia ja tyyliperinteitä. Olen jutellut monien sellaisten amerikkalaisten kanssa, jotka ovat lukeneet lähinnä oman maansa sarjakuvia ja joille esimerkiksi ranskalais-belgialaiset sarjakuvat ovat tyyliltään, aiheiltaan, julkaisumuodoltaan ja visuaaliselta kieleltään niin vieraita, etteivät ne kuulemma juuri kiinnosta.
Toki eri kulttuureistä peräisin olevia vaikutteita voidaan myös sekoittaa (ks. Kasumi), mutta tämä vaatii tekijältä tietoja paitsi siitä mitä nämä lainalaisuudet ovat myös siitä miksi ne toimivat ja miksi niitä ylipäätään käytetään.
Jos näin ei ole, vaikutelma on usein vain lähinnä myötähäpeää aiheuttava – kuin apina jolle on opetettu pöytätavat, mutta joka silti pöydästä noustuaan alkaa keinua kattokruunussa.
Varmaan suurin osa länsimaista ja japanilaista perinnettä yhdistelevistä sarjakuvista on näitä “myötähäpeää” aiheuttavia. Usein käy niin että kun tekijä yhdistelee mangan ja länsimaisen sarjakuvan perinteitä, tuloksessa on jonkun mielestä jotain vikaa: piirrostyyli on liian japanilaista tai sitten liian vähän, ruutujako ei noudata orjallisesti mangan sääntöjä tai on liian länsimainen tai mitä milloinkin. Katu-uskottavuutta saa lähinnä silloin jos vähintään isomummon juuret ovat Aasiassa.
Toki suurin osa tekijöistäkin on aloittelijoita/harrastelijoita, mutta silti jotain ehkä kertoo se että “pseudosarja” huomataan lähinnä silloin kun sitä haukutaan, ja mitään muita sarjakuvia ei silloin jakseta ruotia niin perinpohjaisesti. Aivan totta, kliseisestä valtavirtamangasta kopioitua persoonatonta sarjakuvaa näkee ihan liikaa, mutta välillä vakiintuneista käytännöistä poikkeava lähestymistapa voi poikia jotain hyvääkin.
No, oma moka jos on niin jämähtänyt ettei uskalla tutustua mihinkään uuteen jos se on “erilaista kuin mihin on tottunut”… jos uskaltaa, voi kummasti löytää uusia juttuja, kuten länsimaiset aikoinaan löysivät mangan tai Osamu Tezuka länsimaisen animaation. :/