Mitä suuremmaksi ja näkyvämmäksi käy japanilaisen kulttuurin virta länsimaiseen kulttuuriympäristöön sitä valtavirtaisempaa siitä tulee, ja sitä nolompaa siihen yhdistämisestä tulee monille nuorille taiteilijoille – kyseessähän on pinnallinen lasten juttu, kuten kaikki tiedämme.
Näin ollen moni taiteilija pyrkii “pääseemään yli” “mangavaiheestaan” ja kehittämään “omaa” ja “vakavasti otettavaa” tyyliä. Näitä yksilöitä löytyy moneen junaan ja monia eri vakavuusasteita (jotkut saattavat osallistua conien taidekujille ja jopa tehdä sarjakuvia alan lehtiin, jotkut taas pitävät mieluummin reilua hajurakoa koko alaan), mutta suuressa osassa heistä on tunnistettavissa samoja yleispiirteitä, jotka tekevät tunnistamisesta varsin helppoa. Harvasta löytyvät kaikki nämä piirteet, mutta usein huomion kiinnittävät ensimmäisinä seuraavat seikat:
Toistaiseksi tunnetaan hyvin harvoja tästä asennevammasta parantuneita yksilöitä, joten tilannetta on syytä pitää lähes parantumattomana. Omahoito on myös lähes mahdotonta, koska oireilija ei luonnollisestikaan yleensä edes suostu myöntämään tilansa ongelmallisuutta. Mikäli havaitset yhden tai useampia näistä oireista jossakin tuntemassasi taiteilijassa, suosittelemme välittömäksi ensiavuksi hyvää seineniätm ja mitä tahansa kirjallisuutta joka auttaa laajentamaan käsitystä japanilaisen sarjakuvan kirjosta; Paul Gravettin Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on kenttätesteissä osoittautunut ehkä helpoimmin sulavaksi, eikä Mangan mestarit jää kauaksi jälkeen.
Parhaimmassa tapauksessa oireilija tulee huomanneeksi, että sillä mitä opettajat tai muut harhakuvalaiset sanovat ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä – on turhaa lähteä lätkimään taiteilijoiden tyyleille nimilappuja otsiin vain sen takia, että he ovat ottaneet vaikutteensa enimmäkseen yhdestä visuaalisten konventioiden koulukunnasta. Lampaan silmin kaikki ihmiset näyttävät samanlaisilta.
Muokkaus 11.6: Kappas, en kai vain ole herättänyt keskustelua?
Kirjoitukset (RSS)
Olen huomannut, että ne jotka todella tuntevat tietyn aihepiirin ovat vähemmän kärkkäitä antamaan jyrkkiä/alentavia/näin-se-pitää-tehdä kommentteja.
Kaikilla on stereotypioita (ihmisen maailmankuva kun perustuu arkkityyppeihin) ja mielipiteitä, mutta harvemmalla on viisautta käyttää niitä rakentavasti ja kykyä ymmärtää että asiat voi tehdä monella tavoin.
En pidä tavasta, jolla Limingan opettaja tai mangan/sarjakuvien dissaajat itseään ilmaisevat, mutta tavallaan ymmärrän heidän mielipiteidensä takana piilevän ajatuksen. Kun luo jotain, oli sitten taidetta, sarjakuvaa, musiikkia tms. olisi hyvä pyrkiä tuomaan tähän maailmaan jotain uutta. Ajatella omilla aivoillaan, pyrkiä kehittymään ja löytämään uusia katsantokantoja maailmaan ja ihmisenä olemiseen. Sitä toivoisi, että Suomen potentiaaliset manga-tyyliset artistit olisivat kunnianhimoisia ja haluaisivat tarpeeksi palavasti painaa puumerkkinsä mangan maailmaan, antaa sille jotain mitä japanilainen manga ei ole keksinyt. Hiiskatti, meillä on materiaalia vaikka mihin jos vain motivaatiota tiedon ja ideoiden hakemiseen löytyy.
Sen jos tekee niin minulta instant rispekt vaikka olisi kuinka massan suosima tyyli. Siinä ne kaksi kömpelöä kolikkoani.
Vasta pääsin puhumasta tästä ihanasta suosikkiaiheestani omassa blogissani, kun joku vihdoinkin nostaa kissan pöydälle ja suostuu ilmaisemaan vitt– närkästyksensä näitä anonyymien taidekoulujen kasvatteja kohtaan.
(luvassa katkeran amatööripiirtäjän vuodatusta suoraan sydämestä)
Oksettavinta tässä on se, että liming— anonyymien taidekoulujen opiskelijat mielellään valittavat animen “geneerisestä” ja “itseään toistavaa” tyyliä, vaikka ironisesti monen mangatyylistä luopuneen tuotanto muistuttaa aivan vieressä seisovan taidekaverin piirustuksia. Minulla oli tämä pakollinen “anime on ihan paskaa, ja niin on sen fanitkin”-vaihe ~14-vuotiaana (onnistuin ihan totta pääsemään sen yli!), mutta että yli 20-vuotiaat aikuiset ihmiset jaksavat jönköttää suu vaahdossa mangan vammauttavasta luonteesta…?
(Niin, tietysti he ovat valtuutettuja lausumaan painavan sanansa, onhan heillä kokemusta.)
Ja tietenkään tekniikan ja yksinkertaisten perusasioiden osaaminen jää täysin puolitiehen, osaan oikeasti nimetä useamman tapauksen jotka eivät kahden vuoden aikavälillä ole kehittyneet minkään vertaa, koska haaskaavat aikaansa saman sisäsiittoisen taidejenginsä miellyttämiseen hartiakuvilla peikoista ja muista trendikkäistä suomalaisen mytologian olennoista.
Ja harhakuvassa sekä koulun kuvistunnilla ollaan polvillaan, kun Rosamarie-Evelina ilmaisee itseään kuvallisesti, ylitsevuotavan kehumisen sokaisena. Pistämiesi linkkien mukaan vaikutteiden otto kaikesta muusta on okei, kunhan se ei ole, hyh, animetyyliä.
Sitten vielä hieman käytännön esimerkkiä. Tunsin aikoinani erään limin— anonyymin taideopiskelijan joka oli varsinainen ns. textbook example tällaisesta itsensä kieltävästä “korkeamman asteen” (kusipäisestä) taiteilijasta. Korosti jatkuvasti omaa, individualistista tyyliään (joka oli kopioitu idoleilta), eikä hän haaskannut kallista aikaansa tuollaiseen lapselliseen animuroskaan™. Tämä elämää tärkeämpi seikka piti tuoda kaikille tietoon mahdollisimman perusteellisesti. Ja silti kaapissa luettiin Sailor Moonia ja luoja ties mitä, mutta sehän nyt menee vain viattomasti “nostalgisuuden” piikkiin, enhän mä siis normaalisti mitää mangaa, siis hei halooo kaverit…
Tulee äkkiäkin mieleen tätä potevia ihmisiä. Kysymys on usein heikosta itsetunnosta, jos ei kestetä, että joku harhalainen leimaa työn huonoksi, koska se on “mangaa, massatyyliä ja siksi epäomaperäistä”. Sarjakuvaa pidetään muutenkin jonakin suurempana taiteena ja manga on “massoille halpatuotettua viihdettä”. Voihan viihdekin olla hyvätasoista. Ja onko kaikki länsimainen sarjakuva taidetta?
Välillä tuon nimeltämainitsemattoman taidekoulun opettajien juttuja kuunnellessa tulee sellainen tunne, että tämän takia suomalainen sarjakuva kiinnostaa vain pieniä piirejä, kun potentiaalisista populaarisarjakuvailijoista koulutetaan niin taiteellisia että! “Manga on massakulttuurin pahin demoni, manga me ensinnä hakataan ulos näistä uusista opiskelijoista!”.
Olen sen ikäinen, että graafisen tyylin haun aikaan manga oli (ja on toki yhä) tosi hienoa. Se oli hienoa omissa silmissäni ja otin siitä vaikutteeni. En sano töitäni mangaksi, koska itse käytän termiä vain japanilaisista sarjakuvista, olivat tyyliltään mitä hyvänsä, mutta on samantekevää, jos joku muu niitä mangaksi kutsuu. Enkä kiellä sitä, kyllähän tyylini on “geneeristä animutyyliä”, sanoivat kaverini mitä tahansa.
Jos joskus sairastun, saa ja pitää tulla potkimaan khyl.
Tämä ilmiö on kyllä tullut vuosien varrella tosiaan havaittua suomalaisessa nuorisopiirtäjäjoukossa.
Anime/mangatyylin kompastuskivi on sen näennäinen helppous – parilla peruskikalla saa kasvoista usein aika mangamaiset ja “ihan hienot”. Valitettavasti sitten ongelmia alkaa tulla, kun kuvaan pitäisi saada jotain muutakin, kuten vartaloa, liikettä, taustaa tai tehdä useamman kuvan sarjakuvaa. Se, että osaa piirtää animepäitä, ei vielä tee Taitelijaa(tm).
Siinä mielessä kyllä “mangavaiheesta yli kasvaminen” voikin olla tervelliistä, että se usein indikoi tekijän huomanneen että kuvissa pitäisi keskittyä muuhunkin kuin animetyylisiin kasvoihin. Mutta toki tämä pitäisi nähdä siten, että laajennetaan, ei korvata, aiempaa tekniikkaa ja tyyliä.
Hyväksi piirtäjäksi kun ei pääse muuta kuin piirtämällä paljon ja ennen kaikkea monipuolisesti. Ja taidot toki rapistuvat myös nopeasti (ml. mangatyyli), jos niitä ei käytä…
“Välillä tuon nimeltämainitsemattoman taidekoulun opettajien juttuja kuunnellessa tulee sellainen tunne, että tämän takia suomalainen sarjakuva kiinnostaa vain pieniä piirejä, kun potentiaalisista populaarisarjakuvailijoista koulutetaan niin taiteellisia että! “Manga on massakulttuurin pahin demoni, manga me ensinnä hakataan ulos näistä uusista opiskelijoista!”.”
Itsellä taas on ollut käsitys että sarjakuvalinjat ovat nimenomaan hyvin myönteisiä mangan suhteen. Tietenkin opettajien sekaan mahtuu kaikenlaisia mielipiteitä, mutta mulle ei koskaan tullut oloa että Limingassa olisi yritetty piestä mangatyyliä pois.
Vaikka enhän tiedä siitä millaista meno nykyään on. Jonkin verran on kantautunut huhuja kiistoista, jotka eivät johtuneet mangavaikutteista itsestään vaan siitä että ei osallistuta opetukseen tai ylipäätään kokeilla mitään uutta. Ja opiskelijan nimenomaan pitäisi kokeilla uusia välineitä, harjoitella mallipiirustusta ja olla monipuolinen, olivat vaikutteet sitten mistä tahansa.
Tekijänoikeuslaki edellyttää lainatun kuvan tekijän mainitsemista. Noita oheisia on käytetty lain ja kohtuullisen hyvän tavan vastaisesti.
Nostan käteni ylös! Jo yläasteen kuviksentunneilta kuului opettajan taholta vihjailua, että tämä manga-tyyli ei kannata eikä ole hyvä. Myöhemmin siirryin taidekouluun jossa ystävieni huomautukset “selvästä mangatyylistä” jatkuivat.
Aloin vältellä tätä tyyliä kuin ruttoa. Minua hävetti se tapa, jolla muut leimasivat työni ja puhuivat väheksyen teoksistani. (“Joo noi sun työt on muuten hienoja, mutta sulla on vähä tommone… oma tyyli.”) Arvatkaapa huviksenne, pääsinkö manga-tyylistä kuitenkaan koskaan irti? Se ei ole puhdasta tyyliä, mutta kyllä siitä näkee mistä vaikutteita on saatu…
Nyt jälkeenpäin minua harmittaa se tapa, jolla yritin miellyttää ympärilläni olevia “kultturelleja” ihmisiä yrittämällä muuttaa tieten tahtoen tyyliäni. En ole taiteilija, en ole tainnut koskaan ollakaan sellainen.
Minä olen sarjakuvapiirtäjä.
Tahdon kiittää blogin kirjoittajaa mainiosta kirjoituksesta.
Kyllä, se että olen lainannut näitä kuvia tekijöitä mainitsematta on todellakin laitonta.
Sen sijaan voidaan miettiä, miksi olen niin tehnyt – olisin hyvin yksinkertaisesti voinut liittää mukaan tekijät akkreditoivat kuvatekstit, nimetä tiedostot heidän mukaansa ja vaikka tehdä kuvista linkit kunkin sivustolle. En kuitenkaan tehnyt niin, koska järjellä ajatellen olisi mielestäni ollut huomattavasti epäkohteliaampaa aiheuttaa heidän sivustoilleen tulvaa uusista kävijöistä, joilla on mahdollisesti jo valmiiksi negatiivinen asenne heitä kohtaan. En kuitenkaan käyttänyt heitä mitenkään mairittelevan stereotyypin esimerkkeinä.
Tyylistä kuitenkin tunnistaa…
Kunhan tässä nyt ei mennä siihen ettei tyyliä saisi kehittää mihin suuntaan haluaa ilman syytöksiä. Ja sitä, mitä yhdelle “eksyneelle lampaalle” sanottiin, on vaikea ohittaa: koska 10 000 muuta piirtää samaa, on vaikea erottua. Piirtäjälle voi olla huomattavasti edullisempaa kehittää tyyliään pois geneerisestä mangasta, aivan samalla tavalla kuin Disney-tyyliä tekevän voi olla vaikea erottua muusta massasta.
Ja negatiivinen asenne ns “mangatyyliä” kohtaan on ikävä fakta, piirtäjien vastareaktio oli odotettavissa. Työn hakeminen on taas yksi juttu, mutta lukijoidenkin mielipiteillä on väliä silloin kun sarjakuvaa tehdään luettavaksi.
Mutta teet niin tai näin, aina väärin päin…
…Olettaen, että tietää kenestä on kyse. Siksi “uusista.”
Vähän säälittää mutta kai tuosta kasvetaan.
Vau, kun munkin piirustus pääsi tähän merkintään. Mut olishan toi tekijöiden mainitseminen vähintään kohteliasta.
En ainakaan itse tunnista itteäni tästä tekstistä, mutta ei ole tarkoituskaan.
Aina parempi niin.
Kirjoituksessa kuvailtu ihmistyyppi on valitettavan tuttu.
Itsekin Lim… taidekoulussa opiskelleena on pakko mainita, että kokemus oli yllättävän ahdistava. Kaikki se hah-hah-hauska, vitsikkääksi puettu urputus “mangatyylistä” alkoi jossain vaiheessa nakertaa ihan tosissaan.
Mikä siinä on, jos joku piirtää “manga-tyylillä”? Se on sen oma asia eikä kenenkään muun. Minua itseäni oksettaa kun nään ns.”anti-otakuja” mollaamassa niitä jotka piirtävät sillä tyylillä. Ei ihme et suurin osa meistä pitää matalaa profiilia, kun vastassa on mitä kummallisimilla syillä varautuneilla Manga-tyylin vihaajia.
Itse kykenen sanoo et piirrän manga-tyylisesti, Mut silti omalla tyylillä JA olen YLPEÄ siitä! Minä en pelkää sanoa et piirrän “manga-tyylillä”. Pieni kritiikki kyllä on aina paikallaan, mutta asillinen sellainen.
Hahaa! Arvakkaas huvikseen kuinka paljon meitä “mangapiirtäjiä” on limingassa tänä vuonna. Luulempa että suuremmat “manga-pelot” ovat karisseet ihmisistä.
Onhan totta että manga ispiroitunut tyyli on helppo leimata lapselliseksi, mutta se johtuu vain semmoisista asioista kuin tietämättömyydestä ja suomeen tuodun mangan tai mangainspiroituneen sarjakuvan nuorille suunnatusta, mahdollisesti jopa isosilmäisestä, tyylistä.
Itse olen olen “mangatyylin” suurkuluttaja, ikää on 22 ja en ole lopettamassa. Meitä on paljon, kunhan odotatte niin näette.