Viime postauksessa sivusin japanilaisen ja länsimaisen tarinankerronnan kulttuurieroja. Alkuvuodesta sen sijaan pohdin nimenomaan japanilaisen ja eurooppalaisen sarjakuvan (amerikkalaisen poissulkien) sekä niiden kuluttajien välisiä kulttuurieroja; se saako näin tehdä on tietysti joidenkin mielestä kyseenalaista, mutta kenties olisi hyvä kuulla myös niiden eurooppalaisten sarjakuvakulttuurin kasvattien näkökulmaa asiaan?
I followed Pilote to the last issue and Charlie Mensuel through university, but long before then my sisters, who through school had fought with me every Wednesday for the copy of Tintin and Spirou, had stopped finding any series which paid the slightest attention to the concerns of young women. On the other side of the world, the “Year 24 Flower Group” offered to Japanese girls of the same age mangas conceived and drawn by young women for young women. These had an aesthetic of their own, an attention to issues such as rape or unwanted pregnancy, and a female perspective on love and sex. In a highly macho society, where it was hard for girls to imagine a relationship on equal terms with a boy, these artists made good use of devices such as cross-dressing heroines, on the model of the celebrated “Lady Oscar” of Riyoko Ikeda’s Rose of Versailles, or relationships between teenage boys (shonen ai), which let the female reader identify either with the more effeminate or with the more virile. When their readers started working, their publishers invented “OL manga” (office lady manga). When they married they could read “ladies comics”, peppered with rosy romanticism and rather crude shonen ai – a brief escape from the routine of the housewife.
Young Frenchwomen had meanwhile given up on comics. As for the boys, the highbrow culture of Pilote vanished as its readers left university. During the 1980s Pilote, Charlie Mensuel and Hara Kiri / Charlie Hebdo declined and collapsed. Henceforth the publishers concentrated one-size-fits-all series “for children of 7 to 77 years”. Preeminent here were the indestructible Lucky Luke and Asterix: neither fish nor fowl, more than children’s comics but not truly grown-up, peppering childlish scenarios with a lots of humorous hidden meaning for the sake of their adult audience.
Anybody who has also followed this process will understand immediately why manga was destined to become a global product: it had something to offer audiences diverse in age, sex, and taste. Neither French nor American comics could provide such variety. Where are the French cartoonists capable of reviving a famous sextagenarian doctor abandoned at the time of Pilote? One of the sisters who fought with me for Tintin as a girl is now passionate for Syuho Sato’s Say Hello to Black Jack, a gritty view of Japanese hospitals as seen by a young intern.That, at the very least, is a good base to attack the global market.
Mitäpä tuohon nyt sitten enää sanoisi. “Ei millään ole mitään eroa, kaikki on vaan samaa sarjakuvaa, ei saa yrittää mitenkään erottaa tai määrittää, mitään “oikeaa mangaa” ei millään lailla mitenkään missään määrin voi ikinäkoskaan ollakaan nih!!!”kenties? Kaikki liittyy kiehtovalla tavalla kaikkeen.
Kirjoitus kannattaa lukea kuitenkin kokonaan, sillä se sisältää monia muitakin pointteja – kantavana teemanaan sen, että japanilainen kulttuuri sisältää jäykästä stereotypiastaan huolimatta vähemmän teennäistä puritanismia ja rajoittuneisuutta kuin länsimaiset yleensä.
Tämän (ja valtion monopolin puutteen) vuoksi japanilainen TV-viihde on alusta alkaen saanut olla vapaampaa kuin länsimainen, ja sen (ja Comics Coden puutteen) vuoksi myös lastensarjakuvat saavat olla rehellisen vulgaareja – eikä aikuisten sarjakuvien siten tarvitse olla korostetun rajuja ja synkkiä jotta ne tajuaisi aikuisten sarjakuviksi. Puhumattakaan siitä, että jatkuva lehtiensisäinen kilpailu pakottaa mangakat tekemään töistään kohdeyleisöään kiinnostavia ja myyviä välttääkseen potkut, tai saadakseen ylipäätään töitä – ja nämä teokset myös sitten myyvät.
Systematic pre-publication in serial form and the continuing control of popularity via dokusha kado – feedback forms inserted into the weeklies, allowing readers to rank each series – obliges mangaka to “stick” in the imagination of their readers. This readership is predominantly teenage – and there is no question that teenagers of every country are much more interested in a thousand and one ways of making out and losing their virginity than in the pun-filled adventures of Asterix.
Anikin sivistyneen keskustelun alue Arcadia oli hyvä mutta lyhytikäiseksi jäänyt yritys nostaa foorumin tasoa. Valitettavasti se kompastui omaan nokkeluuteensa; ihmiset lähtivät lähestymään sitä väärältä kannalta ja yrittivät hieman teennäisestikin lisätä viesteihinsä sisältöä ja pituutta, mistä syystä sinne kirjoittamisen kynnys nousi lopulta vähän turhankin korkeaksi ja ketään ei lopulta enää kiinnostanut. Oireellisintahan kaikessa oli loppujen lopuksi kuitenkin se, että “pintaa syvemmältä” keskustelemiseen ylipäätään tarvittiin erillinen rajattu alue.
Sillä välin Kvaakin manga-alueella on viimeiset pari vuotta ollut tasaisen hiljaista, mutta keskustelu saavuttaa ajoittain varsin mielenkiintoisiakin sfäärejä – jo siitäkin syystä että aikuisten ihmisten prosenttiosuus keskustelijoista on suurempi. Viime aikojen kiinnostavin keskustelu keriytyi parin Suomessa kasvaneen sarjakuvantekijän, parin Suomessa kasvaneen sarjakuvanlukijan ja yhden Japanissa kasvaneen sarjakuvanlukijan välille siitä, mitä sanan “manga” sopii tarkoittaa. Saisiko sitä käyttää fumettin ja beedeen kaltaisena alkuperämaata leimaavana sanana ollenkaan, vai onko sillä niin selkeästi tunnistettava muotokielensä että se pitäisi ymmärtää tietynkaltaista sarjakuvaa merkitseväksi termiksi?
Vahvin argumentti jälkimmäisen kannan puolesta tuntuu olevan se, että japanilaisen japanilaiselle yleisölle tekemää sarjakuvaa ja länsimaisen länsimaiselle yleisölle tekevää japanilaistyylistä sarjakuvaa on mahdoton erottaa toisistaan – mitä itse sanoisin varsin kyseenalaiseksi väitteeksi, koska vaikutteet johtavat niiden ottajassa hyvin harvoin täysin alkuperäisen kaltaiseen lopputulokseen. Esimerkiksessä klassisessa W.I.T.C.H.-tapauksessa italialaisten piirtäjien mangalukemistoistaan saamat vaikutteet näkyvät lähinnä käsikirjoituksessa ja hahmosuunnittelussa, eivät niinkään sarjakuvakerronnassa tai sivusommittelussa itsessään. Silloinkin kun länsimainen tekijä pyrkii tietoisesti rakentamaan teostaan myös näiltä osin esikuviaan vastaaviksi eron näkee yleensä ainakin taustojen ja harmaasävyjen käytössä.
Mutta entäs sitten kun piirtäjänä on aidosti japanilaisessa sarjakuvantekokulttuurissa koulittu ihminen, mutta käsikirjoittajana länsimainen?
Tänään Tsukicon jatkuu edelleen, ja mitä ilmeisimmin ihmisillä on siellä kivaa. Itse kuitenkin vietän tämän vilkkaan viikonlopun kuitenkin Oulussa, joten ohjelmaan kuului jälleen kerran perinteinen (joskin tällä kertaa vain yksipäiväinen) Animeseminaari.
Oriconin listauksen mukaan Strike Witchesin ensimmäinen DVD on myynyt lähemmäs 11 000 kappaletta sen jälkeen kuin se julkaistiin syyskuun 26. päivä. Yli 10 000 myytyä DVD:tä pidetään nykyään animen suhteen poikkeuksellisen menestyneen sarjan rajana.
Esittäisin tämän listan vertailuna, mutta täytyy myöntää etten kuollaksenikaan tajua miten sitä luetaan. 10 961 kappaletta kuitenkin, selvästi… Listaa luetaan näin:
*Sijoitus anime-DVD:iden joukossa (*sijoitus kaikkien DVD:iden joukossa) *myyty tällä viikolla **myyty yhteensä **viikkoja listalla
Edellinen yli 10 000 kappaletta myynyt Gonzon sarja oli Vandread vuonna 2001, joten toista tuotantokautta voitaneen pitää käytännössä varmana – mikäli juoni ei sitä jo valmiiksi vihjaillut. Tämä osoittanee myös lopullisesti sen, että animen tulevaisuus on ilmaisuudessa – joskin hieman eri tavalla kuin tulin spekuloineeksi. Tärkeintä on luoda fanikanta, joka on valmiina käyttämään rahaa fanituksensa kohteeseen – oli se sitten oheistuotteita tai (sumuttomia) DVD:itä.
Ja mikä olisikaan parempi tapa saada sarjalle paljon katsojia (ja potentiaalisia faneja) kuin jakaa sitä ilmaiseksi netissä? Taktiikka tuntuu toimivan; marraskuussa pidettävä Strike Witches -doojintapahtuma わたしにできること kaavaili itsestään aluksi 30 circlen laajuista, mutta circlejä kertyi deadlineen mennessä loppujen lopuksi 114. Se ei kenties ole ihan vielä seuraava Reitaisai, mutta aika näyttää…
Olen viime päivinä kuunnellut tätä 8.10. julkaistua singleä harvinaisen paljon. Mistäköhän mahtaa johtua…
Audio clip: Adobe Flash Player (version 9 or above) is required to play this audio clip. Download the latest version here. You also need to have JavaScript enabled in your browser.
(Olenko koskaan tullut maininneeksi kuinka rakastan Hiromi Konnon kykyä salamannopeisiin äänialanvaihteluihin?)
* * * * *
Sivumainintana; avasimme tässä hiljan Desuconin lipunmyynnin. Rannekkeensa kannattaa kaikin mokomin ostaa mahdollisimman aikaisin – paitsi että se tulee halvemmaksi myös sisään pääsee nopeammin, koska paikan päällä tulee olemaan useampia lunastuspisteitä kuin myyntipisteitä.
Kaikkein sujuvin vaihtoehto on tietysti varata ranneke ja käydä lunastamassa sen varauskoodilla varauslippu Tsuki- tai Traconista, jolloin Desuconissa pääsee sisään käytännössä jonottamatta; voin nimittäin luvata viivakoodin bliipauttamisen ja rannekkeen ranteeseenlyömisen olevan niin nopea toimenpide, että jonoa ei juuri ehdi syntyä…
Jason “Manga” Thompson kertoo LJ:ssään, kuinka Hiro Mashima oli jälkeenpäin pyytänyt valokuvia hänestä hänen haastateltuaan tätä San Diego Comic-Conissa – hän kun halusi piirtää hänet sivuhahmoksi Fairy Tailiin.
Ja näin tapahtui; voitte lukea koko luvun One Mangasta. Thompsonin mukaan “pulisongit ovat oikein, mutta tuollaista antennia minulla ei kyllä ole”, ja että on kunnia saada tulla päähenkilön turpaanvetämäksi.
Ja nyt kun mangacameot tulivat puheeksi – muistanko muuten ihan väärin, vai löytyykö muuan Anime-lehden entinen toimittaja Shinshi Doumei Crossin bonusyonkomasta haastattelemassa Arina Tanemuraa?
Suomalaisen sensaatiolehdistön osoitettua häkellyttävän hyvää makua ja palattua uusimman ampumavälikohtauksen jälkeen ennenkuulumattomalla vauhdilla uutisoimaan taas kansan jokapäiväisistä sirkushuveista on hyvä muistaa aina välillä, että muualla asiat ovat monin paikoin huonommin – ainakin mitä animeen tulee.
Ja muistattehan toki ystävämme Kanadan? Tietysti muistatte, kukapa sen voisi unohtaakaan.
TVA on quebecilainen sensaatiokanava, jollaisen kaltaisia meillä Suomessa ei onneksi ole; sen linja ja laatu muistuttavat melko paljon jenkkiläistä Foxia (joka meillä tunnettaneen parhaiten mm legendaarisesta Mass Effect -kohusta, PlayStation Pornable -jupakasta ja Hackers on steroids -tapauksesta) joskin ilman sen poliittista sitoutumista. Ja toissa viikolla se lähetti jutun mistäs muustakaan kuin hentaista! Tässä – vain ranskaksi valitettavasti.
MikuMikuDance -animaatio-ohjelman versio 3.0 julkaistiin elokuun loppupuolella. Uutena lisäyksenä siihen saatiin 2chanin Vocaloid-perheeseen synnyttämä harmaahiuksinen Haku Yowane; kaikkien niiden onnettomien vocaloidinkäyttäjien avatar, jotka eivät parhaista yrityksistäkään huolimatta onnistu saamaan Mikua laulamaan kunnolla. Hän on huonoja laulutaitojaan angstaava sakepullonhalailija (moee~), ja videontekijät ovat ottaneet hänet ilolla omakseen – NicoNico on jo täynnä videoita joissa hän esiintyy.
Mutta tämä nimenomainen video tipautti minut silti tuolilta. Tunnistatte varmaan kappaleen ja koreografian…
Huoh. Miksi Japanilla on kunnia maailman hauskimmasta musiikkivideosta, Suomella taas kaikkien aikojen huonoimmasta? Vocaloid-versio ei pärjää alkuperäiselle edes väriskaalan 70-lukulaisuudessa.
Loading ...
Kirjoitukset (RSS)