Poteroita ja niistä ammuskelua
Kirjoittaja: Tsubasa, aiheet: fandom, media, mielipiteet, pseudomanga, sarjakuvakulttuuri, tapahtumat, teollisuusViime postauksessa sivusin japanilaisen ja länsimaisen tarinankerronnan kulttuurieroja. Alkuvuodesta sen sijaan pohdin nimenomaan japanilaisen ja eurooppalaisen sarjakuvan (amerikkalaisen poissulkien) sekä niiden kuluttajien välisiä kulttuurieroja; se saako näin tehdä on tietysti joidenkin mielestä kyseenalaista, mutta kenties olisi hyvä kuulla myös niiden eurooppalaisten sarjakuvakulttuurin kasvattien näkökulmaa asiaan?
Jean-Marie Bouissou kirjoittaa näin:
I followed Pilote to the last issue and Charlie Mensuel through university, but long before then my sisters, who through school had fought with me every Wednesday for the copy of Tintin and Spirou, had stopped finding any series which paid the slightest attention to the concerns of young women. On the other side of the world, the “Year 24 Flower Group” offered to Japanese girls of the same age mangas conceived and drawn by young women for young women. These had an aesthetic of their own, an attention to issues such as rape or unwanted pregnancy, and a female perspective on love and sex. In a highly macho society, where it was hard for girls to imagine a relationship on equal terms with a boy, these artists made good use of devices such as cross-dressing heroines, on the model of the celebrated “Lady Oscar” of Riyoko Ikeda’s Rose of Versailles, or relationships between teenage boys (shonen ai), which let the female reader identify either with the more effeminate or with the more virile. When their readers started working, their publishers invented “OL manga” (office lady manga). When they married they could read “ladies comics”, peppered with rosy romanticism and rather crude shonen ai – a brief escape from the routine of the housewife.
Young Frenchwomen had meanwhile given up on comics. As for the boys, the highbrow culture of Pilote vanished as its readers left university. During the 1980s Pilote, Charlie Mensuel and Hara Kiri / Charlie Hebdo declined and collapsed. Henceforth the publishers concentrated one-size-fits-all series “for children of 7 to 77 years”. Preeminent here were the indestructible Lucky Luke and Asterix: neither fish nor fowl, more than children’s comics but not truly grown-up, peppering childlish scenarios with a lots of humorous hidden meaning for the sake of their adult audience.
Anybody who has also followed this process will understand immediately why manga was destined to become a global product: it had something to offer audiences diverse in age, sex, and taste. Neither French nor American comics could provide such variety. Where are the French cartoonists capable of reviving a famous sextagenarian doctor abandoned at the time of Pilote? One of the sisters who fought with me for Tintin as a girl is now passionate for Syuho Sato’s Say Hello to Black Jack, a gritty view of Japanese hospitals as seen by a young intern.That, at the very least, is a good base to attack the global market.
Mitäpä tuohon nyt sitten enää sanoisi. “Ei millään ole mitään eroa, kaikki on vaan samaa sarjakuvaa, ei saa yrittää mitenkään erottaa tai määrittää, mitään “oikeaa mangaa” ei millään lailla mitenkään missään määrin voi ikinäkoskaan ollakaan nih!!!” kenties? Kaikki liittyy kiehtovalla tavalla kaikkeen.
Kirjoitus kannattaa lukea kuitenkin kokonaan, sillä se sisältää monia muitakin pointteja – kantavana teemanaan sen, että japanilainen kulttuuri sisältää jäykästä stereotypiastaan huolimatta vähemmän teennäistä puritanismia ja rajoittuneisuutta kuin länsimaiset yleensä.
Tämän (ja valtion monopolin puutteen) vuoksi japanilainen TV-viihde on alusta alkaen saanut olla vapaampaa kuin länsimainen, ja sen (ja Comics Coden puutteen) vuoksi myös lastensarjakuvat saavat olla rehellisen vulgaareja – eikä aikuisten sarjakuvien siten tarvitse olla korostetun rajuja ja synkkiä jotta ne tajuaisi aikuisten sarjakuviksi. Puhumattakaan siitä, että jatkuva lehtiensisäinen kilpailu pakottaa mangakat tekemään töistään kohdeyleisöään kiinnostavia ja myyviä välttääkseen potkut, tai saadakseen ylipäätään töitä – ja nämä teokset myös sitten myyvät.
Systematic pre-publication in serial form and the continuing control of popularity via dokusha kado – feedback forms inserted into the weeklies, allowing readers to rank each series – obliges mangaka to “stick” in the imagination of their readers. This readership is predominantly teenage – and there is no question that teenagers of every country are much more interested in a thousand and one ways of making out and losing their virginity than in the pun-filled adventures of Asterix.
Täällä lännessäkin.
Kirjoitukset (RSS)
Niin.
Olisi kyllä mielenkiintoista luoda syväluotausta siihen, että mikä on nimenomaan se juttu, joka tekee mangasta mangaa, tai että miksi JUURI SE vetoaa ihmisiin niin hyvin. Tuskin se on pelkkä hetken huuma, tai sitten se hetken huuma on kestänyt aika kauan ja on vieläpä aika globaali.
Mutta en kyllä allekirjoita väitettä japsiviihteen vapaudesta. Hyvin usein animesta poistetaan tai vähennetään offensiivista materiaalia ja hyvin usein esimerkiksi väkivaltaa vähennetään (http://noodle.stc.cx/images/hannyavertaa.jpg Kenshinistä yksi esimerkki) – varmasti esitysajalla ja kanavalla on väliä, mutta veikkaan, että takana on myös Japanin lait.
Ja mitä mangaan tulee, sehän on erittäin markkinaohjautuvaa. Ei siinä tietysti mitään vikaa; sarjoista tulee helvetin suosittuja ja raha virtaa Kodanshan kirstuun. Eri asia taas on, kuinka paljon artistin ~taiteellisille visioille~ jää tilaa ja kuinka monta helmeä on menetetty sen vuoksi, että kustannustoimittaja on tullut sanomaan että “nyt teet näin ja laitat tournament arcin että saadaan lisää lukijoita tai sarja loppuu tähän”. Kolikolla tietysti on kääntöpuolensa, koska ilman minkäänlaista kustannustoimittajaa saadaan Metal Gear Solid 4:n kaltaisia interaktiivisia elokuvia…
Ne vampyyrijutut vaan tappo mun kiinnostuksen Gantziin. :P
Niin no, luonnollisestihan TV-viihde on kesympää (ja kesytetympää) mangaan verrattuna.
Mutta en nyt tarkoittanutkaan nimenomaan sitä seksi-, väkivalta- ja kauhupuolta, vaan sisällön soveliaisuutta yleisesti. Esimerkiksi pieru- ja vessahuumorihan kiinnostavat tunnetusti nimenomaan ala-asteikäisiä ja seksihuumori yläasteikäisiä, mutta näinpä vain niitä täällä (lähes yksinään) edustava Myrkky piti kukkahattumafian vaatimuksesta sijoittaa sinne Ärrän ylähyllylle pornolehtien viereen. Ja mites kävikään Dragon Ballille?
Tuossa artikkelissahan noita mangan suosion syitä perusteltiin kulttuurieroilla aika perusteellisesti; esimerkiksi sillä että – ainakin länsimaisesta näkökulmasta – japanilaiset arkirealistiset teokset ovat toisaalta paljon elämänmakuisempia kuin länsimaiset vastineensa (sikäli kun niitä on), toisaalta spekulatiivisen fiktion osalta paljon mielikuvituksellisempia kuin länsimaiset vastineensa.
Ja oma osansahan on varmaan sillä, että kun niitä angloamerikkalaisen viihteen kliseitä on kulutettu jatkuvalla syötöllä 50-luvulta asti niin japanilaiset kliseet saattavat tuntua yllättävän tuoreilta… ainakin parinkymmenen vuoden ajan.
Voisi kuvitella, että kaikkein rasittavinta on seistä näiden kahden poteron välissä kun kummaltakin suunnalta ammuskellaan.
Olen saanut saman käsityksen kuin Niidel, eli tekijöillä ei Japanissa välttämättä ole täyttä vapautta omiin töihinsä. Ei välttämättä aina länsimaissakaan, joudutaan ehkä tekemään myönnytyksiä. Mutta voi olla, että länsimaissa piirtäjillä on loppupeleissä enemmän vapauksia, vaikka aiheet ovatkin perinteisesti olleet rajatumpia ja kesympiä. Mangan myötä useammat piirtäjät ovat alkaneet lisätä töihinsä elokuvamaista kuvakerrontaa, mutta tämä rajoittuu usein alppareihin, sillä julkaisukanavia 20 sivun pätkille ei helposti löydä.
Sehän riippuu tietysti ihan siitä millaisista vapauksista puhutaan – maan kulttuurin suomista vapauksista vai maan julkaisukulttuurin suomista sellaisista. Alapäähuumori ja yksiulotteiset tyttöhahmothan saattavat monessa suuremmassa shounenlehdessä olla melkeinpä pakollisiakin – tai Bakuman-linjalla jatkaakseni…
Kontrastina mainitulle sovinnaisuuden eroille voi tietysti muistaa, että jenkeissähän nyt voi julkaista mitä häröilyjä tahansa, ja se löytää kohdeyleisönsä undergroundpiireistä joka tapauksessa. Japanissa taas ne undergroudpiiritkin ovat kaupallistuneita, ja omakustanteetkin pyrkivät imitoimaan kaupallisen sarjakuvan tyyliä… ja todellista undergroundia löytääkseen joutuu kaivamaan tooodella syvälle.
Mitenkäs BD-kulttuurissa tällainen kuriositeetti kuin Pikku Piko? Poikkeus vahvistaa säännön, teennäisen mukakesyä vai mihin asetetaan?
Lehtipistevertailun ongelma on toki sekin, että Suomessa on perinteisesti myyty huomattava osa sarjakuvasta – aku ankkaa lukuunottamatta – kirjakaupoissa, ei lehtimyymälöissä. Vasta manga on oikeastaan tuonut laatusarjakuvan lehtipisteisiinkin, tosin eri asia sitten on että huomaako suuri yleisö tätä. “Markettimanga” -termi meille ainakin jo saatiin, vaan onpa marketissa myyty jo Gunnmia ja Nanaakin kaikenlaisten pseudojen rinnalla.
Siis Gunnmiahan myytiin pelkästään kirjakaupoissa ja divareissa. Aiheeseen jotenkin liittyen, minua ärsyttää lähes aina, kun luen jostain ville hännisten ja vastaavien kirjoittavan vääristyneestä (=liian mainstream) tai yksipuolisesta tarjonnasta. Hiroshiman poika on hyvä mutta mutta vasta Dragon Ballin ja Ranman ansiosta on saatu lähivuosina mm. Nanaa, Yotsubaa ja Death Notea suomeksi.
Niin, sinällään on vähän ikävää että jotkut käsittävät markettimangan olevan negatiivinen termi. Minusta se on ehdottomasti positiivinen sellainen, koska se viestii samanlaisen terveen sarjakuvakulttuurin rakentumisesta kuin Japanissa on… sellaisen kulttuurin, jossa sarjakuvaa ei ole piilotettu kirjakauppojen sarjisosastoille pois niin kukkahattutätien kuin potentiaalisen kohdeyleisönsäkään silmistä. Laatusarjakuvaakaan.
Eivätpä taida Ranskan sarjakuvahyllyt kyllä täynnä Pikku Pikon kaltaista pikkukallehuumoria olla… ja eikös jokaisessa albumissa vieläpä lue, että niin isosta kuin pienestäkin Pikosta voivat nauttia niin isot kuin pienetkin? :)
Titeuf? Kuuluu olleen kovin suosittu. Ranskasta ja Belgiasta löytyy kyllä sarjakuvaa niin laidasta laitaan, että kyllä sinne sitä pervoiluakin mahtuu, eikä tarvitse edes kaivautua underground-puolelle. Onhan “beedee” muutenkin perinteisesti täynnä fanipalvelua, joskin naisille suunnattu sellainen tuntuu jäävän taka-alalle.
Vapaudesta: olen melko varma siitä, että usean hyvän mangasarjan takana on pätevä kustannustoimittaja. Voihan sellaisesta tulla lähinnä rasite ja hyvien ideoiden pilaajakin, mutta varsin moni lienee ammattitaitoinen, sekä alansa että yleisön tunteva. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että tekijä saa kannustusta ja hyviä ideoita sekä tarinan kokonaisuuteen että yksittäisiin kohtauksiin. Ja varmasti myös hyvää oppia työtavoista (ne taiteilijaretkut tarvinnevat sitä kipeästi :-).
Tämä siis nimenomaan Japanista ja sikäläisistä toimittajista. Täällähän me ollaan lähinnä menestyvien taiteilijoiden mielistelijöitä ja tuntemattomien torpedoitsijoita. Tai jotain.