Kukaan YouTubea viime päivinä käyttänyt tuskin on voinut välttyä huomaamasta, että se on hiljan siirtynyt tukemaan laajakuvaformaattia. Ja se HD-laatukin (johon pääsee perinteisesti lisäämällä videon osoitteen perään &fmt=22) on nykyään aidosti HD eli 720p… Tällä laadulla voisi jo kohta melkein katsoakin jotain joutumatta kestämään “animea YouTubesta katsoville” tuhahtelevien naurun kohteeksi. HD-videolaatu toimii tosin luonnollisesti vain niissä videoissa jotka on alun alkaenkin ladattu 1280×720:n laadulla, ja h264-koodekin käyttäminen tulee tarkoittamaan melkoisen massiivista muistisyöppöyttä.
Tämän HD-materiaalin embeddaaminen onnistuu myös. YouTuben tarjoamalla oletuskoodilla se ei valitettavasti onnistu, vaan laatu on melko lailla huonompaa, joten optimilopputulos vaatii hieman koodin peukaloimista… toisin sanoen pätkän &ap=%2526fmt%3D22 lisäämisen embeddauskoodin molempien osoitteiden perään. Ja videon leveyttä on toki myös säädettävä, koska standardikooksi tarjotaan edelleen 425×344:ää. 680×500:lla lopputulos on tällainen:
Kokeilkaapa painaa sitä fullscreen-nappia. Jepjep…
Ja tarvitseeko enää muistuttaakaan, että animen tai minkään muunkaan katsominen videosaiteilta tai nettistriimeistä ei ole laitonta, koska siinä ei synny teoskopiota katselijalle kuin korkeintaan selaimen välimuistiin? (Sivuston ylläpitäminen tai striimin lähettäminen sen sijaan voi ollakin, mutta sehän ei ole katsojan vastuulla…) Puhumattakaan siitä, mitä tämä tulee merkitsemään netin ilmaisanimelle.
Risto Kuneliuksen kirjasta Viestinnän vallassa (2003) silmiin osui tämä kappale.
Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. – - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta “vapaan valinnan” voi kyseenalaistaa.
Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. – - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?
Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan – olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)
En juuri ostele suomalaisia animejulkaisuja – tai animea ylipäätään. Ehkä siksi että kuulun siihen sukupolveen, jolle animen ostaminen fyysisiksi esineiksi hyllyyn on yhtä pointittoman kuuloista toimintaa kuin sanomalehden tilaaminen kotiin, mutta enimmäkseen siksi että kotimaisten julkaisujen legendaarinen Laatu on pitänyt minut kaukana DVD-hyllyiltä.
Sanovat Hopeanuolen ja Weedin muodostavan Future Filmin animemyynnistä niin ylivoimaisen suuren osan, että muiden sarjojen laadunvalvontaan ei ole intressejä uhrata resursseja – eikä kääntäjäksikään ole tarvetta hankkia ketään legendaaristaHåkan Mäkelää kalliimpaa, mutta kyllä sitä osataan muillakin firmoilla: Sandrew Metronomen julkaiseman Kino’s Journeyn tekstitysten selkeät käännösvirheet (jotka näkyivät mm. ristiriitoina kuvan ja tekstityksen välillä) sekä säännölliset kirjoitusvirheet ja hajonneet ääkköset olivat vieraannuttaneet minut kotimaisten julkaisujen parista pysyvästi.
Huhujen mukaan ainakin hiljan julkaistuissa Hellsing Ultimate -levyissä polttavimmat laatuongelmat olivat kuitenkin hiljalleen karsiutuneet minimiin – ruudulla näkyviä tekstejäkin on kuulemma alettu jo kääntää! – joten kun kerran arvostelukappaletta tarjotaan niin mikäpä ettei. Käsittelyssä on siis tällä viikolla julkaistu kolmen levyn Serial Experiments Lain -boksi.
(Sattumoisin Lainista julkaistiin tänään juttu myös ANN:ssä. Lukekaa ihmeessä, jos sarjan sisältö itsessään kiinnostaisi enemmänkin kuin mitä sitä tässä puin.)
Suurin osa tuntenee “uncanny valleyn” käsitteen, jonka mukaan ihmisen reaktion positiivisuus notkahtaa rajusti edessä olevan objektin ollessa hyvin ihmisen kaltainen mutta ei kuitenkaan riittävästi käydäkseen aidosta ihmisestä. Tämän takia pehmolelut ovat suloisia mutta nuket tietyissä olosuhteissa karmivia, ja ihmisenmuotoiset robotit koetaan usein pelottavammiksi kuin teollisuusrobotit. Tämä pätee myös alkeelliseen 3D-animaatioon, ellei se ole Itse Valtiaiden tapaan selkeän karrikoitua.
Mielenkiintoista kyllä hieman samantapaisen ilmiön voi havaita myös teoksista pitämisen suhteen; se millä todennäköisyydellä tietty teos miellyttää tiettyä yksilöä on usein karkeasti ottaen verrannollinen siihen miten paljon teos liittyy yksilön henkilökohtaiseen elämään. Tästä saa karkeasti ottaen tällaisen diagrammin:
Toisin sanoen sekä lukijaan henkilökohtaisesti vetoavat aiheet että puhdas fantastisuus vetoavat lukijoihin lähes universaalisti siinä missä fantasiaa ja/tai scifiä arkirealismiin sekoittavat teokset, kuten vaikkapa Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytär, ovat tuomittuja kulttimaisempaan suosioon. Eksoottisella realismilla – kuten vaikkapa japanilaiseen kulttuuripiiriin sijoittumisella – sen sijaan tuomitsee itsensä hyvin pitkälti pienemmän yleisön kamaksi, olkoonkin että tuo yleisö saattaa olla hyvinkin innokas ja kulutusaltis.
Käyrän kulun tarkka määritteleminen lienee turhaa, koska se on pitkälti veteen piirretty viiva vailla tarkkoja mittareita. Jätin sen oikean pään kuitenkin hieman alemmaksi kuin vasemman, koska scifi ja fantasia purevat nuoreen lukijaan keskimäärin varsin hyvin sen tarkemmasta kohderyhmittelystä riippumatta siinä missä omakohtaisilla kokemuksilla pelaaminen vaatii ainakin jossain määrin tiettyä kohdeyleisörajoittelua – jos ei muuten niin edes sukupuolten välillä.
Kaaviota ei tietenkään voi lukea yksiselitteisesti, koska teokset ovat monesti hyvin monisyisiä siinä mitä ne käsittelevät. Esimerkiksi Harry Potter yhdistelee tavallisen koululaisen arkea fantasiaan suistumatta maagisen realismin puolelle (kenties sisäoppilaitosmiljöönsä vuoksi?), joten siinä yhdistyvät käyrän molemmat huippukohdat – ilmiön suosio ei ole mikään ihme. Sama pätee myös aika moneen nuorille suunnatuun mangasarjaan, puhumattakaan siitä että niissä on usein mukana myös eksotiikkaa Japanin kulttuurin muodossa. Näiden kahden ilmiön rinnastaminen ja niiden suosion pohtiminen ei vaadikaan kauheasti aivotyötä.
Liian spesifillä kohdeyleisöryhmittelylläkin on tietysti haittansa – nimeltä voisi mainita esimerkiksi tapauksen, jossa muuan nuori lukija kyllästyi Ai Yazawan Nanaan sen jälkeen kun “homma meni kotileikeiksi.” Todennäköisesti lukijan omaan elämäntilanteeseen sopivat rockkonsertit, poikaystävät ja kämppiksen kanssa eläminen – mutta raskaudet ja avoliitot muodostuivat turn-offiksi, koska ne erkaantuivat liian kauaksi hänen omasta arkielämästään. Moni muukin manga on suunnattu nimenomaan tietyssä elämäntilanteessa elävälle kohdeyleisölle; esimerkkejä löytyy.
Käyrän oikeasta reunasta löytyy myös muuan kiehtova mutta looginen kahtiajakautuneisuus, joka on kuitenkin sen verran selkeä että se ei vaadi omaa kaaviotaan: yleensä negatiivisiksi luokitellut asiat aiheuttavat lukijassa usein positiivisen reaktion silloin kun niistä ei ole omakohtaisia kokemuksia (jolloin ne putoavat eksoottisuuden alueelle). Se että ne eivät sitä tee mikäli kokemuksia löytyy ei liene mikään ihme – esimerkiksi perheväkivallan uhri todennäköisesti tarttuu mieluummin johonkin hieman eskapistisempaan kuin teokseen perheväkivallasta.
Mutta kiintoisinta tässä ilmiössä on se, että se pätee myös hyvinkin suppeisiin asioihin – esimerkiksi teoksen hahmojen luonnetyyppeihin. Muistamme kuinka Genshikenissä Sasahara ei halunnut valita erogeissä pikkusiskohahmoja, koska ne toivat hänelle mieleen hänen oman rasittavan pikkusiskonsa – sisaruksettomilla muilla otakuilla ei tällaisia fantasiaa ryppääviä rajoituksia ollut. Samaan tapaan vaikkapa tsunderehahmot harvemmin miellyttävät sellaisia, jotka tuntevat ärhäköitä tyttöjä tosielämässä. Näettehän kaavan?
Tässäpä mielenkiintoiselta vaikuttava uutinen. Maco-Ching Ishiharan Big Comic Spirits -lehdessä 2000-2007 ilmestynyt manga The 3-Mei-sama on saamassa OVA-sovituksen, mikä ei tietenkään ole mikään ihme kun ottaa huomioon että siitä on tehty jo kuusi näyteltyä… mitä lie. DVD:itä kuitenkin on kuusi.
Mutta jännää tästä tekee sen, että koko homman idea on pelkästään kolme työtöntä kaverusta jotka hengaavat yömyöhään diner-ravintolassa juttelemassa niitä näitä. Näytelmäsovituksen pääosanesittäjät Ryuuta Satoo, Yoshinori Okada ja Takashi Tsukamoto tulevat palaamaan rooleihinsa seiyuuina, kuin myös ruokalan henkilökunta. Julkaisupäivä on helmikuun neljäs.
On pakko myöntää, että en ole teokseen tutustunut. Mutta se kuulostaa eittämättä kovasti Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanilta – vain huomattavasti vähemmän jahkailevalta ja artsulta. Mikä lienee hyvä asia.
2chan on ääretön ja absoluuttinen; sen anonymiteetti on ensimmäistä kertaa mahdollistanut pidättyväisille japanilaisille murtaa julkisesti ulkokuorensa ja vuodattaa ilmoille todelliset ajatuksensa. 99 % kaikesta sen sisällöstä voi olla sitä itseään, mutta tässä kuohuvassa alkulimakeitoksessa sikiää nerokkuuden siemeniä ja kulttuuria; Densha Otokon legenda niistä menestyksekkäimpänä.
Vajaan kahden vuoden olemassaolonsa aikana myös rekisteröitymisen vaativa videosivusto Nico Nico Douga on saavuttanut samanlaisen merkittävän aseman (tullen viitatuksi niin animesarjassa jos toisessakin, fanituotoksista nyt puhumattakaan), ja kulttuuria syntyy myös siellä; anonyymit kommentit rullaavat ruudun ylitse ja saavat aikaan samanlaisen anarkistisen yhteisöllisyyden tunteen kuin 2chanissa. Kommenttien väriin, nopeuteen ja ajankohtaan voi vaikuttaa, joten jotkut luovat niistä työläitä kuvioita, jopa ASCII-kuvia. Video ei koskaan tule olemaan samanlainen kahdella katsomiskerralla.
“Katsojat viihdyttävät toisiaan silloinkin kun videot ovat tylsiä”, sanoo Nico Nicon omistavan Niwango-yhtiön ideamiehekseen palkkaama 2chanin perustaja Hiroyuki NishimuraWiredin haastettelussa. “Nico Nico Douga on täyttä ajanhukkaa. Mutta ajanhukka on Japanin erikoisala.”
Laiska velttoilija Nishimura – tai “Hiroyuki”, kuten häntä netissä ihailevasti kutsutaan – opetti jäykälle kansalle kuinka rentoutua ja purkaa paineitaan netin kautta. “Amerikkalaisissa elokuvateattereissa ihmiset nauravat ääneen, kun elokuvassa on hauska kohta”, sanoo Niwangon johtokunnan jäsen Tomohito Kinose. “Japanissa sellaista ei näe. Mutta jos penkkien edessä olisi näppäimistöt, kaikki kirjoittaisivat kuin hullut.”
Vaikka enin osa parhaimmistosta kopioidaan lopulta YouTubenkin puolelle on yleensä kuitenkin parasta mennä suoraan alkulähteille, vaikka se vaatiikin aluksi pientä viitseliäisyyttä. Lmmz tulikin sanoneeksi että Japanilla on tällaisissa asioissa miesylivoiman suoma etu puolellaan, mutta veikkaisin että eroja on muitakin; YouTubessa on kuitenkin monin verroin enemmän käyttäjiä, mutta samankaltaisia fanituotoksia, mashuppeja, remixejä eikä viime kädessä myöskään nörttiorkestereita näy läheskään samanlaisessa mittakaavassa. Lienevätkö japanilaiset nörtit vain tottuneempia osallistumaan omaan fandomiinsa kuin länsimaiset – vai pohjaako ero Nico Nicon yhteisölliseen rakenteeseen (videon lataaja voi lisätä videoon pysyvien kommenttien lisäksi mm. äänestyksiä ja automaattisen siirtymän toiseen videoon, ja myös muut kuin videon lataaja voivat muokata sen tageja), joka tekee siitä paljon muutakin kuin vain YouTube-kopion?
Sivustosta avattiin hiljan myös kiinan-, saksan- ja espanjankieliset versiot, mutta näitä kieliä osaamattomille loogisin reitti lienee japaninkielisen sivuston kautta rekisteröityminen. Ohjeita löytyy netistä muutamia, mutta ne kaikki ovat jossain määrin vanhentuneita, joten ajattelin joutessani tehdä omani. Tähän suuntaan siis:
Kaikki kohkaavat siitä että Kozue Amano on aikeissa aloittaa uuden mangan. Naoki Urasawan kolmisen viikkoa sitten julkistettu ja toissaviikolla Kodanshan Morning-lehdessä alkanut uutuus Billy Bat sen sijaan on jäänyt otakupiireissä vähemmälle huomiolle
Urasawaa ennen lukeneille ja hänen tyylinsä tunteville voi Billy Bat olla aluksi pienoinen kulttuurishokki. Julkaistujen mainosten mukaan Urasawa palaisi siinä 40-luvun Amerikan kultaisten seikkailusarjakuvien aikaan – aikaan, jolloin Batmanit ja Teräsmiehet kamppailivat vielä suosiosta Mikki-hiirten ja Felix-kissojen kanssa. Diili Kodanshan kanssa Urasawan muita mangoja julkaisevan Shogakukanin sijaan vihjaili lisäksi siitä, että kyseessä saattaisi olla vielä asteen verran hänen muita mangojaan synkempi sarja.
Lopputulos muistutti kuitenkin lähinnä Teräshiiren ja Blacksadin hivenen retardia ristisiitosta.
Kirjoitukset (RSS)
