Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan ernuja
Kirjoittaja: Tsubasa, aiheet: fandom, media, mielipiteet, tapahtumat30 prosenttia 15–29-vuotiaista suomalaisista on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista, uutisoi Helsingin Sanomat viime viikolla. YLE kertoi samasta aiheesta hieman paremmin taustoittaen mutta samalla vähän epätarkemmin. Digitoday päätti nostaa otsikkoonsa harrastuksen internetaspektin laillisuuksineen ja laittomuuksineen, Nelonen puolestaan teki aiheesta kokonaisen uutisvideon – mihinkäs muuhunkaan kuin yaoihin keskittyen! (Harvinaisen asiallisia vastauksia kyllä, pakko myöntää. Tuollaista kun näkisi skenevaikuttajienkin haastatteluissa…)
Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset – japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen – sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.
30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?
Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.
Asiaa kuitenkin selventää tietysti se, mistä mainitsin jo edellisessä kirjoituksessa: anime ja manga eivät loppujen lopuksi ole enimmäkseen mitään erityisen nörttiä kulttuuria, vaan enemmänkin hyvin normaalia populaarikulttuuria. Tämä saattaa tietysti tuntua aika omituiselta ajatukselta mikäli katsoo asiaa näin harrastajan perspektiivistä – cosplay, conit, fanitaide ja fanifiktio ovat kuitenkin aika nörttiä touhua – mutta kannattaa muistaa, että tässä ei puhuta vain meistä harrastajista. (Mikäli luet animeblogeja voinet pitää itseäsi jo melko syvällä tässä touhussa olevana…)
Itsensä harrastajiksi identifioivien ihmisten ulkopuolelta löytyvät ne kymmenettuhannet kasuaalit kuluttajat, jotka säännöllisesti katsovat uusimman jakson Narutoa Crunchyrollista tai ostavat uusimman Inuyashan kaupan lehtihyllyltä, mutta jotka eivät pidä niitä riittävän omistautumisen arvoisina jaksaakseen liittyä mihinkään alan yhdistykseen tai edes rekisteröityäkseen millekään foorumille. He ovat toki potentiaalisia uusia harrastajia – moni meistä varmasti tietää kokemuksesta miten vaivatonta on vajota huomaamattaan yhden tai kahden sarjan fanittamisesta siihen että tajuaa huoneensa varmaankin näyttävän “normaalien ihmisten” silmään varmaan aika oudolta – mutta suurin osa heistä jää sellaisiksi pysyvästi, tai aikanaan “kasvaa ulos” lempisarjoistaan löytämättä uusia tilalle.
Pointti kuitenkin on, että koska anime ja manga eivät ole mitenkään erityistä omistautumista tai vihkiytymistä vaativia harrasteita myös niiden länsimaisten kuluttajien jakautuminen noudattaa normaalia väestöpyramidimallia. Tähän tapaan:
Scififandomista tehtynä tämä kaavio olisi enemmänkin leveällä jalustalla seisova ohuttyvinen torni.
Tämä karkea jaottelu ei ilmene niinkään harrastuneisuuden vuosimääränä tai katsottujen sarjojen lukumääränä, vaan enemmänkin asenteena omaan harrastamiseen. Ihminen voi kokea yhdessä seurassa kuuluvansa yhteen luokkaan ja toisessa seurassa toiseen, ja näitäkin luokkia voi tietysti alkaa pilkkoa pienemmiksi jos haluaa. Mutta monesti on eittämättä totta, että ikä korreloi melko lailla suoraan sen kanssa mihin luokkaan henkilö kuuluu – jokainenhan kuitenkin aloittaa pohjalta, ja iän kasvaessa myös asenne muuttuu.
Kasuaalit kuluttajat ovat edellä mainitun kaltaisia ihmisiä, jotka nauttivat Japanin kulttuurin tuotteista sellaisenaan niitä mitenkään erityisesti harrastamatta. Tämä on täysin normaali tapa kuluttaa viihdettä, olkoonkin että etenkin Japanin animaatiotuotannot ovat viime vuosina siirtyneet entistä enemmän kohti suppeiden kohdeyleisöjen sarjoja ja poispäin mainstreamviihteestä. Siksi tämä ryhmä on myös suurin; siihen kuuluu kymmeniä tuhansia ihmisiä, arviolta ehkä kaksi kolmasosaa koko pyramidista.
Nyypäksi ihminen muuttuu siinä vaiheessa kun hän alkaa tiedostaa harrastavansa japanilaista kulttuuria. Japani alkaa muodostaa ihmisen preferensseissä itseisarvon, minkä takia kutsun tätä vaihetta myös ns. “Nippon sugoi” -vaiheeksi. Tässä vaiheessa harrastajan elinkaarta kritiikkitaso on matala, ja uusista asioista innostuminen on helppoa. Yaoi on parasta maailmassa koska se kyseenalaistaa sukupuolirooleja; anime on parasta maailmassa koska se on aikuisempaa kuin länsimainen animaatio; manga on parasta maailmassa koska siinä on oikeita tarinoita eikä jatkuvaa status quoa; j-rock on parasta maailmassa koska se on niin erilaista kuin länsimainen musiikki. Japani koetaan tärkeäksi osaksi omaa identiteettiä, eikä sitä pelätä näyttää arkielämässäkään.
Ennen pitkää nyypät sitten joko kasvavat ulos harrastuksestaan tai siirtyvät seuraavaan vaiheeseen, nörtiksi. Häveliäisyyden lisääntyessä ja usein myös elämäntilanteen muuttuessa harrastuksen julistaminen omalla ulkonäöllä jää monella vähemmälle, ainakin silloin kuin ei liikuta tapahtumissa tai muualla “omien parissa.” Myös tekijät ja kulttuuri teosten takana alkavat kiinnostaa. Kokemuksen mukana tullut kyynisyys voi valitettavasti näkyä myös muihin kuin omiin lempigenreihin kuuluvien teosten haukkumisena ja nyyppien mollaamisena, mutta toisaalta nörteissä on myös harrastajiston suurin potentiaali: heillä riittävästi kokemuspohjaa voidakseen käydä henkeviä, syvällisiä ja kriittisiä keskusteluja harrastamistaan teoksista ja niiden tekijöistä, mutta he ovat vielä riittävän ennakkoluulottomia laajentamaan horisonttejaan. Tämän lisäksi he ovat yleensä kiinnostuneita harrastuksestaan myös metatasolla, joten suurin osa skeneaktiiveista on heitä.
Iän kasvaessa ja elämäntilanteen edelleen muuttuessa nörtti muuttuu joskus vanhemmiten jääräksi. Uudet sarjat eivät enää kiinnosta niin paljon kuin ennen, ja keskusteluissakin kasvava osuus puheesta tuntuu olevan sen päivittelyä miten animessa ei enää ole niitä isoja hikipisaroita eikä chibejä, eikä kukaan enää edes facefaulttaile niin kuin silloin kun minääää olin nuori. Skeneaktiivisuus laskee ja kiinnostus uusien asioiden kokeilemiseen laimenee. Vielä toistaiseksi moni jäärä on vielä saapunut animen pariin aikoinaan scifianimen kautta, mikä saattaa entisestään supistaa preferenssejä.
Nämä luokittelut eivät, kuten sanottu, ole kiveen hakattuja. Huomionarvoisa seikka kuitenkin on, että animen ja mangan helpon omaksuttavuuden ja matalan tutustumiskynnyksen vuoksi uusia harrastajia tulee aina olemaan enemmän kuin vanhempia harrastajia. Tämä ei tietenkään ole ennenkuulumatonta nörtimpienkään harrastusten parissa – “vitun larppaajateinit” ja niin edelleen – mutta animen ja mangan parissa se näkyy erityisen selkeästi. Jos se ei tapahdu nyyppien harrastuksesta uloskasvamisen voimin se tapahtuu harrastajamäärien lineaarisen kasvun myötä: silloin kun entiset nyypät ovat kasvaneet nörteiksi on tilalle versonut entistä suurempi määrä uusia nyyppiä.
Tässä tullaankin sitten siihen ongelmaan, joka minut sai kirjoittamaan tämän postauksen: harrastajarakenteen aiheutettuun vinouttamiseen.
Finncon-Animecon 2008:n Conzine #3. NovaJinx voi varmaan kertoa omat airsoftpiireissä koetut kokemuksensa siitä, miten harrastamisen organisoituessa ja yhdistyksellistyessä riittävän pitkälle aletaan olla kiinnostuneempia harrastuksen julkisivusta kuin itse harrastuksen tilasta…
Jostain syystä suomalaisessa animefandomissa on monin paikoin valloillaan tietynlainen nyyppien suosimisen henki – en nyt ala osoittelemaan sormella ketään tällä kertaa, mutta eivätköhän asianomaiset kuitenkin tunnista tämän piirteen itsessään. Tämä näkyy paitsi siinä että cosplaykisaamisesta halutaan pitää kisaaminen kaukana ja jakaa mieluummin esikoulumaisia “jee, kaikki voittivat” -kunniamainintoja myös siinä miten conien ohjelmatarjonta halutaan suunnata kävijöiden suurimmalle eri nuorimmalle osalle koska “yleisöllehän näitä tapahtumia tehdään”, ja jopa siinä miten nettifoorumien keskustelukynnys eli laatuvaatimukset tekstintuoton suhteen pidetään matalana. Osaltaan myös pääsymaksuttoman Animeconin perinne on madaltanut kynnystä harrastajaksi alkamiseen – ja se että “conikiusaaminen” on noussut puheenaiheena tapetille conien puheohjelmia myöten kertoo minusta myös ainakin jotain.
Voisin sanoa että tämä tekee skenestä vähemmän mukavan paikan kaikille muille kuin nyypille (viihdyttämättömien cosplaykisojen joissa 20 aloittelijaa käy sekunnin verran lavalla pyörähtämässä, tapahtumien mielenkiinnottoman ohjelmatarjonnan ja foorumien joissa yritykset syvällisempään keskusteluun hukkuvat “omat pöljät nimet animehahmoille” -ketjujen alle muodossa), mutta se argumentti olisi helposti väiteltävissä kumoon vasta-argumentilla “miksi sinua muka pitäisi palvella sen paremmin kuin nuorempia harrastajia?” Mutta toisaalta – eikö fandomin olisi kuitenkin hyvä tarjota sisältöä kaikille jäsenilleen? Ja tarjoaako tällainen fandom nyypille mitään virikkeitä uppoutua harrastukseensa cosplayta, hengaamista ja FFFightia syvemmälle?
Vastausta ainakaan viimeisimpään kysymykseen on lähes mahdoton antaa, ja varmaan se on monelle täysin merkityksetön – onhan noissakin varmasti monelle tarpeeksi. Mutta kenties tärkein kysymys kuuluukin näin: kuinka kauan skenessä aktiiviset ihmiset jaksavat olla aktiivisia ja järjestää tapahtumia, jos se tuntuu ilmaisen nuorisotyön tekemiseltä josta ei itse saa kuin “häilyvän tunteen siitä että kontribuuttaa skenen hyväksi”, kuten Lmmz asian ilmaisi aikoinaan?
Miten Nekocon eroaa esimerkiksi Animeconista. Olennainen osa alleviivattu.
Loading ...
Kirjoitukset (RSS)
Heh, airsoft-skenen suorastaan naurettavaksi menneestä yhdistysten suosimasta carebear-meiningistä voisi keuhkota sivukaupalla mutta pitäydyn siitä tällä erää. Sanottakoon vain, että kun pitkään underground-nörttiharrastuksena kärvistellyt laji yhtäkkiä saavuttaa hurjan suosion ja nimenomaan nyyppäluokka ylikuormittuu, alkaa toiminta tosiaan painottua tämän luokan tarpeiden mukaan. Niinpä viimein perustetut yhdistykset keskittyvät mm. tiukkojen virityssääntöjen ja turvallisuusvarmistelujen viilailuun, jotka taasen raivostuttavat nörtti-luokan veteraaneja.
Alun perinhän airsoft-yhdistyksistä toivottiin tehokasta välikättä pelipaikkojen hankkimiseen ja rakentamiseen, mutta varsin pian niissä keskityttiin palvomaan lajin julkiskuvaa ja “jee kaikki voittivat” -meininkiä. Kun ennen harrastuksessa vallitsi lämmin nörttipiirin tekemisen meininki ja kirjaamattomat herrasmiessopimukset, katsottiin nyt tarpeelliseksi ryhtyä asettamaan tiukkoja, joustamattomia rajoja yhteisen turvallisuuden nimissä. Luonnollisestikin kaltaiseni vanhemman polven kasvatti ei enää tunne oloaan kotoisaksi moisessa ympäristössä.
Mitä näistä säännöistä sitten loppujen lopuksi seurasi? En voi sanoa, että pelit olisivat olleet vuonna 2000 juuri yhtään sen vähemmän turvallisempia kuin ne ovat nykyään – lähinnä näitä tiukkoja rajoituksia perustellaan jossittelulla, mikä kyllä uppoaa nyyppien vanhempiin, kun nämä kersansa harrasteista tiedustelevat. Sellaista järjettömyyttä kuin pelialueelta bannaamista varsin kyseenalaisten rikkomusten vuoksi on jo alettu harrastaa (aikoinaan tällainen olisi ollut ennenkuulumatonta jopa selkeissä “godmode” -tapauksissa), puhumattakaan asenarikkakäytennöstä joka mukamas parantaisi offgame-alueen turvallisuutta.
Entä pelipaikat sitten? Eräs Itä-Suomen alueen loistavimmista paikoista makaa tyhjillään pitkin vuotta koska siitä vastaava yhdistys ei ole kiinnostunut enää itse pelien järjestämisestä, muttei tahdo luovuttaa vastuuta millekään muulle taholle (kun ei olis turvallista). Muutenkaan mitään järisyttävää kehitystä pelipaikkatilanteen suhteen ei näytä juuri tapahtuneen alueyhdistysten myötä.
Olkoon tässä vähän alkajaisiksi.
Mitenkään syvällisemmin asiasta kirjoittamatta, tyydyn myötäilemään kirjoitusta ja olemaan samaa mieltä. Tämä osui täysin naulan kantaan oman ernuvihani kanssa.
Ei nyyppiä vihata tarvitse, ne ovat luonnollinen asia. Jokainen meistä on joskus ollut nyyppä.
Se vain että niitä ei tarvitsisi myöskään tieten tahtoen suosia, koska niitä tulee olemaan tarpeeksi joka tapauksessa… mangan ja animen matalasta sisäänpääsykynnyksestä johtuen.
No viha on kieltämättä hieman karski sana… Tunteet vaan nousevat pintaan ajatellessani sitä kiljuvaa laumaa ympärilläni, kun pusken hikeä ja koitan selvityä seuraavalle paneelille hengissä läpi myyntipöytien. Tottahan se on, että melkoinen nuubi sitä on itsekin aikoinaan ollut, mutta olisihan se mukavaa saada hieman vakavampaakin ohjelmaa coneille. Nykyään tulee coneilla käytyä lähinnä katsomassa meininkiä ja nappaamassa muutama alppa mukaan. Mielestäni vakavemmat ohjelmat voisivat riipiä nyyppien joukosta potentiaaliset harrastajatkin paremmin.
Juu, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Saahan sitä toki sanoa että ohjelmatarjonnassa pyritään tarjoamaan kaikille kaikkea, mutta jos se ei näy lopputuloksessa (vaikkapa ohjelmavastaavan laiskuudesta johtuen) niin eipä sillä kauheasti merkitystä ole.
Minusta tapahtuman tekemisen pitäisi edelleen olla sen tekijöiden vastuulla – myös ohjelmasisällön (eli ohjelmanpitäjien löytämisen) osalta. Fandomin laiskuutta ja ihmisten vähäistä halukkuutta tulla tarjoutumaan itse voi itkeä, mutta tuskinpa siitä apua on.
Kieltämättä tuossa airsoftaajien touhussa voisi nähdä analogiaa siihen, mitä pahimmat mielikuvat (eivät siis todellisuus!) Animeunionista pari vuotta sitten olivat. Joka tapauksessa uskoisin, että viimeistään parin viikon takaisen kokouksen myötä animefandom on kääntynyt toiseen suuntaan (parempaan? Aika näyttää). Iso ero tietenkin on sekin, että airsoft on pakostakin joukkuelajia, joten siinä “scene” muodostuu juurikin tiimeistä (vrt. animeyhdistys/-yhteisö), kun taas japanilaista popkulttuuria voi aivan hyvin harrastaa yksin kotonaan kenenkään tietämättä.
Tästä kirjoituksesta jäi uupumaan vielä se havainto, että jos ajattelee “japanilaisen populaarikulttuurin harrastajia” ja ottaa otokseksi esim. Animeconin kävijät, niin porukka on vieläpä segmentoitunut erilaisten kiinnostusten pohjalta, joista jokaisella on oma fandom-pyramidinsa. Selkeimmin ehkä voidaan erottaa EGL-väki ja j-rockia kuuntelevat omakseen, mutta myöskin cosplayn puolella lienee paljon väkeä, joita ei kovin syvällisesti sarjojen sisältö kiinnosta – pukujen tekemisen kikat ja kisaamisen säännöt kylläkin.
Cosplay-kisojen tasoista tai palkinnoista en sano mitään, mutta aiempien conien ohjelmissa ei sinällään ole tietoisesti painotettu uusien harrastajien suosimista (lukuunottamatta “mitä on anime/manga/yaoi/whatever” -tyyppisiä esitelmiä, jotka muodostavat yleensä alle 5% koko puheohjelmasta). Ohjelman sisältö ja lähestyttävyys on ollut ohjelmanjärjestäjästä itsestään kiinni. Jos ohjelmantekijä itse on pyramidin “nyyppä” -asteella, niin silloin ohjelma tuskin voi olla sisällöllisesti “nörtin” tasolla. “Jääriä” puolestaan on sen verran vähän, että jos he pitäisivät omalla tasollaan esityksiä, ne todennäköisesti keräisivät sen verran vähän yleisöä, että luento voidaan muuttaa samantien seminaariksi oluttuopin äärellä iltabileissä :)
Ilmeisesti siis tässä peräänkuulutetaankin “nörttien” ohjelmaa: innostunutta, kohtuullisessa määrin asiantuntevaa mutta kuitenkin kaiken tasoiseen yleisöön uppoavaa. Tämän ohjelman vähäisyys aiemmissa Animeconeissa selittyy jo ennenkin mainitsemallani liian vähäisellä ohjelmavastaavien ja potentiaalisten ohjelmantekijöiden kommunikaatiolla, mutta ehkä näistä on jotain opittu tuleviin tapahtumiin. Ja ehkä uusia “nörttitasoisia” ohjelmantekijöitä alkaa olla vähitellen enemmänkin.
Ei nyt pelkästään ohjelmaa eikä pelkästään coninjärjestämistäkään, vaan yleistä asennetta fandomin ja sen kehittämisen suhteen. Haluaako sitä ylläpitää foorumia joka on sellainen että siellä on itse mukava keskustella, vai sellaista jossa “muut” (=nuoremmat) mellastavat? Haluaako sitä järjestää tapahtumaa itselleen ja vertaisilleen vai “muille”? Saako sellaisesta fandomtoiminnasta pitemmän päälle mitään irti, vai johtaako se sen kokemiseen askareeksi tai ikäväksi velvollisuudeksi, joka sitten puolestaan johtaa ennen pitkää mielenkiinnon loppumiseen?
Mikäli Animeunionin historiasta ja Animeconin järjestäjäpulasta mitään voi päätellä, niin kyllä johtaa…
Itse asiassa uskoisin yhden syyn airsoft-skenen harhautuneeseen tilaan olevan juurikin se, että sen tämä joukkuepohjainen rakenne on viime vuosina särkynyt. On totta, että laji oli vahvasti tiimipohjainen aikoinaan mutta juuri tämä nyyppäsegmentin kasvu jostain syystä aiheutti tiimi-instituuttien häviämisen. Uskoisin nimenomaan tiimien tekevän asioista huomattavasti demokraattisempia, sillä yhden tiimin on huomattavasti helpompi tuoda ääntään esiin kuin yksinäisen harrastajan. Esimerkiksi täällä Itä-Suomessa on jo hyvin todettu se fakta, ettei vanhemmankaan polven harrastajaa juuri yhdistyksissä kuunnella ja nuorempia ei senkään vertaa. Mutta tämä ei sinänsä liity aiheeseen, joten ei siitä sen enempää.
Minua tässä “tehdään pienille kivaa” -asenteessa häiritsee eniten se, että siitä on melkein mahdotonta olla luisumatta äärettömän vähättelevään asenteeseen. Toki on ihan luonnollista pitää itseään vähän parempana kuin isoa osaa muista, mutta ryhmäyttämisajattelu esimerkiksi nyt vaikka “meihin vanhempiin, kokeneempiin, maltillisempiin ja fiksumpiin” ja “noihin pieniin, ymmärtämättömiin, kirkuviin fanityttöihin” on omiaan kärjistämään asenteita suuntaan ja toiseen. Se toinen ryhmä alkaa helposti näyttää pelkästään stereotyypiltä ja sitten inhotaan ja vähätellään nyypiöitä, jotka eivät kuitenkaan tajua mistään mitään, mutta ehkä ne joskus tuosta aikuistuvat.
Ei nyt ole varsinaisesti tarkoitus syytellä ketään, mutta siinä vaiheessa, kun ajatellaan, että “hyvää hyvyyttämme järkkäämme lapsille, kun ei ne itse osaa”, ollaan jo automaattisesti vähättelemässä omaa fandomia ja vielä pahempaa – isoa kasaa yksilöllisiä ihmisiä.
“Ei nyyppiä vihata tarvitse, ne ovat luonnollinen asia. … Se vain että niitä ei tarvitsisi myöskään tieten tahtoen suosia, koska niitä tulee olemaan tarpeeksi joka tapauksessa”
Riippuu harrastuksesta. Mangalla ja animella tietysti menee nyt hyvin, mutta esimerkiksi amerikkalainen sarjakuva on vähä vähältä kadonnut omaan persereikäänsä viimeiset 20 vuotta. Samaan kastiin kuuluu mm. roolipeliharrastus, siis juttuihin jotka olivat joskus elinvoimaisia mutta keskittyivät palvelemaan vain pientä, uusiutumatonta ydinfanien joukkoa tyhmien massojen sijaan.
Pikemminkin voisi sanoa että nimenomaan niitä nyyppiä pitää erikseen houkutella, jääräkanta kyllä pärjää koska nyypistä tulee aikanaan jääriä.
Mangalla ja animella ei mene hyvin pelkästään nyt, vaan – kuten tuolla alussa kirjoitin – kyse on harrastettavien asioiden perustavanlaatuisista eroista.
Nörttiharrasteisiin nyyppiä pitää houkutella, mutta animen ja mangan pariin ei; ne osaavat houkutella itselleen riittävästi uusia kuluttajia ihan itsekin, minkä myös tapahtumissa näkee. Tämä kirjoitus on kirjoitettu anime- ja mangafandomin näkökulmasta.
En jaksanut millään lukea tutkimusta loppuun, vaikka se sinänsä hieman kiinnostikin. Huomasin hyvin pian olevani ulkopuolinen, vaikka piirroselokuvia on tullut katseltua lapsesta asti. Vasta myöhemmin niihin liitettiin käsite anime, monille se oli/on merkittävä tekijä, allekirjoittaneelle ei. Tietysti sen jälkeen oli helpompi etsiä ja tutustua vastaavaan tarjontaan, mutta ilman titteliäkin olisin viihteestä nauttinut. Varsinkin näin myöhemmin ajateltuna, kun on selvinnyt, että itseä kiinnostavaa tarjontaa on sitten kuitenkin lopulta hyvin vähän tarjolla.
Koska en lukenut tutkimusta loppuun, niin voin puhua omiani. Nopealla vilkaisulla en kuitenkaan löytänyt varsinaista juttua VHS-julkaisuista, joita on siis Suomeenkin mahtunut aika monta. Eivät ne olleet animea, vaan lasten piirroselokuvia. Pikkukakkosen sarjat mainittiin, mutta sitten hypättiin suoraan Pokemoniin ja 2000-luvun anime-sarjoihin, joilla subtv kiusasi. Tähän väliin mahtui kuitenkin iso nippu VHS-julkaisuja, sanon sen vielä kerran.
Tutkimukseen oli myös liitetty itkua (kommentteja) kiusaamisesta alan tapahtumissa. Jos olisi Pekka Perujätkä valinnut Cosplayn sijasta vaikka pienoismallikerhon tai partion, niin kiusaaminen olisi edelleen kuvioissa. Ei ole kovin uusi ja erikoinen juttu, joukossa tyhmyys tiivistyy.
Hieman myös huvitti BitTorrentin maininta, se kun on vasta 2000-luvun lapsia. Kyllä animea on liikkunut netissä “aina”, eikä sen saaminen ole vaatinut edes suuria ponnisteluja.
Japanilainen kulttuuri on kiehtonut muuta maailmaa “aina”, nyt se ehkä kiinnostaa erikoisen nuorta osaa väestöstä. Tosin onko se mikään ihme, nyky-yhteiskunta vaatii lapsia kasvamaan liian nopeasti. Japanilainen populaarikulttuuri tarjoaa keinon olla lapsi hieman pidempään. Perse edellä puuhun..
Minun kirjoitukseni saattaa mennä hieman aiheen sivuun, mutta kirjoitanpa silti.
Olen enimmäkseen samaa mieltä Tsubasan kanssa. Itse olen hieman vanhempi harrastaja ja minua eivät kiinnosta conit, koska ne ovat enimmäkseen sunnattu nuoremmalle yleisölle. Minua eivät haittaa lapset, jotka pyörivät jaloissa ja kirkuvat tai kuumuus tai monta kerrosta rappusia, vaan se, että ohjelmisto ei useimmiten ole ollut kiinnostava. Ehkä olen vallan kiero ja nirso ihminen, mutta useimmiten conien ohjelmatarjonta on se minkä avulla päätän, että jaksaisiko sitä matkustaa jonnekin tapahtumaan vai ei. Itse en ohjelman tuottamiseen tahdo ruveta, kun ei aika riitä.