Vietän loppuviikon Internetin tavoittamattomissa ja jo muutaman viikon ajan kypsynyt kirjoitus mangan aitouteen ja pseudouteen liittyen jäi viimeistelemättä, joten tämä on vain perinteinen täytepostaus. Jonkinlaiseen säännöllisyyteen sitä kuitenkin pitäisi pyrkiä, kuten Desuconin paneelissa peräänkuulutinkin…

Mutta otsikkoon viitaten, tuleeko kenellekään mieleen kahta sellaista sarjaa joiden fandomit todennäköisesti voisivat olla yhtään vähemmän päällekkäisiä kuin K-ON! ja Hetalia? Siitä huolimatta maailmasta löytyy ainakin yksi ihminen, joka pitää molemmista niin paljon että on viitsinyt kuluttaa useampia päiviä tämän videon tekemiseen.

Se miten paljon hikisten nörttien moe ja tyttö-/naiskatsojiin uppoava söpöilyshoujo loppujen lopuksi eroavat katsojan näkökulmasta toisistaan voisi olla mielenkiintoinen aihe vaikkapa paneelille johonkin coniin. Miksi tytön on noloa myöntää katsovansa moesarjoja? Mitä naispuolinen katsoja saa moesta irti? Tai toisinpäin – uppoaako perusshoujo enää nykypäivän miesnörtteihin, kun moeakin on tarjolla? Ja mihin väliin fujoshit parituksineen sopivat?

Muokkaus 3.8: Viddlerissä ollut video näemmä poistui; tilalle saatte kökkölaatuisen YouTube-version. Alkuperäinen löytyy Niconicosta.

Eräässä vanhassa MAD-lehden parodiasarjakuvassa muuan Pokémonin hahmoista sanoi olevansa kyllästynyt siihen, että he pysyvät paikoillaan ja heidän ympärilleen piirretään vauhtiviivoja. Tämän mieleenmuistuminen ja Amphin hiljattainen kirjoitus animaation realismista ja epärealismista kasvonilmeiden suhteen sai minut pohtimaan mitä muita eroja länsimaisen ja japanilaisen animaation välillä on. Muitakin kuin vain ne ilmeisimmät, siis.

Alkuperäisen Æon Flux -animaation ohjaaja Peter Chung sanoi aikoinaan amerikkalaisen (lähinnä Disneyn) ja japanilaisen animaation eron olevan samantapainen kuin klassisen ja modernin maalaustaiteen välillä. Se on perustavaa laatua oleva ero lähestymistavassa ja suhtautumisessa animaatioon ilmaisuvälineenä, joka ei tee toisesta animaatioteoksesta toista huonompaa mutta johtaa kovin erilaisten teosten syntymiseen.

Æon Flux – hyvin epäamerikkalainen animaatio ollakseen amerikkalainen. Muutenkin kuin vain kuvakulmien suhteen.
Lue lisää »

Yksi toissapäiväisen A-studion otsikoista oli hieman levottomuutta herättävä, mutta loppujen lopuksi itse juttu oli kuitenkin varsin neutraali; Animeconista kertovaan loppukevennykseen oli vain lähdetty hakemaan vähän erilaista näkökulmaa kuin se tavallinen äimistely- ja pällistelysellainen, ja se näemmä sattui heijastumaan otsikkoon asti vähän turhankin kärjistetyssä muodossa. Ja lolitamuoti kummastuttaa näemmä toimittajia edelleen nimensä taksonomialla.

Areenasta jakso poistuu parin päivän päästä, joten linkataan sen sijaan YouTube-versio.

“Animelapsi” on varsin mielenkiintoinen halventava kattotermi… Melkein yhtä hilpeä kuin “animisti.” Onneksi Finnconin heput eivät pääse kertoilemaan juttuja animefandomista medialle – omia termejään tietysti käyttäen – enää pariin vuoteen.

Faniudesta ja halveksunnasta

Kaikki tämä teki Haruhi Suzumiyasta sleeper-hitin, megasuosikin ja ilmiön. Ja kuten kaikki riittävän suositut teokset se sai myös kasapäin halveksujia ja vähättelijöitä, jotka vähemmistöasemastaan huolimatta tuntuvat välillä olevan huomattavasti faneja äänekkäämpiä. Osansa tähän on tietysti perinteisellä “kaikkia suosittuja massailmiöitä täytyy pilkata” -mentaliteetillä, mutta loppujen lopuksimahdollisia syitä on lukuisia.

Antiharuhisteja tuntuisi olevan karkeasti ottaen kolmenlaisia: “Hyi yäk minkä näköinen sarja” -tyyppiä (lopetti katsomisen ensimmäiseen jaksoon), “Eihän tästä tajua mitään” -tyyppiä (viitseliäisyys ei riitä epäkronologiseen seuraamiseen) ja “Onhan se ihan kiva, mutta ei siinä mitään sen kummempaa sisältöä ole” -tyyppiä. Näistä viimeinen on yleisin, rationaalisin ja siten myös onneksi helpoin väittelykumppani. Keskustelut näiden tapausten kanssa ovat antaneet viitteitä seuraavasta:

Lännessä itseään “otakuiksi” sanovista monilla on itse asiassa hyvin mundaani maku viihteen suhteen – otakuja heistä tekee vain se, että animen ja mangan aktiivinen kuluttaminen määrittelee länsimaisen ihmisen sellaiseksi ilmeisen automaattisesti. Niinpä moni heistä ei esimerkiksi pidä moesta, vaikka Japanissa koko sikäläinen hahmokulttuuriotakuus rakentuu nykyään sille. Kun näille miehekkäiden testosteronimättöjen ja korkeaotsaisten unilääkesarjojen ystäville valkenee, että vuosikymmenen parhaaksi mainittu ja joka puolella hypetetty sarja onkin pohjimmiltaan tuota halveksuttavaa moea ei ole ihmekään, että he tuntevat itsensä petetyiksi – puhumattakaan siitä, että nätin kuoren alta ei sitten paljastunutkaan mitään sen ihmeellisempää kuin teknisesti taitava ja käsikirjoituksellisesti kunnianhimoinen muttei kuitenkaan perusasetelmaltaan mitenkään tavaton sarja sen maailmojamullistavan messiassarjan sijaan, jollaisen kuvan sen ympärille kehkeytynyt fanikulttuuri siitä saattaa antaa.

Live a Live oli kirjassa vain latteahko täyteluku, mutta KyoAni teki siitä Haruhin persoonaa valottavan sarjan avainkohdan. Konserttikohtaus on jäljennetty lähes leikkaus leikkaukselta Nobuhiro Yamashitan ylistetystä elokuvasta Linda, Linda, Linda (2005).

Mokaajat ammutaan aamunkoitteessa

Tuotannon laadusta puhuttaessa Kyoto Animation on ehdottomasti nyky-Japanin animaatiostudioiden terävin kärki: välianimointia ei ole ulkoistettu Koreaan, ja yhden sekunnin freimimäärä on kuin kultaisen 80-luvun lamaa edeltäviltä ajoilta. Alkujaan vuonna 1981 perustettu, vuosikymmeniä animaatioalihankkijana toiminut studio nousi otakuyleisön suurempaan tietoisuuteen vuonna 2003 Full Metal Panic? Fumoffulla, jonka pääanimaatiostudiona se toimi ensimmäisenä työnään itsenäisenä yhtiönä. Jo tätä ennenkin sen laadun olivat panneet merkille ne studiot joille se oli tehnyt töitä – mm. Sunrise ja Pierrot – ja niiden tiedetäänkin uudelleenjärjestäneen joidenkin sarjojensa jaksojärjestyksiä saadakseen jonkin tärkeän jakson KyoAnin animoitavaksi.

Vasta päästyään tuottamaan animesarjan kokonaan itse studio kuitenkin räjäytti pankin: Keyn visual noveliin perustuva Air (2005) oli TV-sarjalta niin ennennäkemätöntä jälkeä, että jotkut vitsailivat KyoAnin työntekijöiden myyneen talonsa sen rahoittamiseksi. Sen laadusta kertoo paljon se, että se oli monien mielestä paremmin animoitu kuin Toein samana vuonna tuottama elokuvasovitus samasta tarinasta. KyoAni on kuitenkin jatkanut laadullisesti samalla linjalla siitä lähtien; en tiedä uhrataanko sen ovien takana pikkuvauvoja demoneille vai mitä, mutta osansa asiaan on varmasti ainakin sillä että se ei perinteisesti ole työskennellyt kuin yhden projektin parissa kerrallaan.

(Toisin sanoen ne jotka eivät tykänneet Bamboo Leaf Rhapsodyn animaatiojäljestä saavat syyttää K-ON!:ia. Where’s you god now?)

Tätä kirjoittaessani viimeinen Animecon pariin vuoteen on täydessä käynnissä. Itse jätän tapahtuman tällä kertaa vaihteeksi kokonaan väliin, mutta jotenkin tuntuu siltä että tapahtumaa tullaan muutenkin dokumentoimaan ansiokkaasti – usealla suunnalla tunnutaan olevan jo lähtökuopissa.

Sillä välin voisin jatkaa viimeviikkoisella Haruhi-linjalla ja postata tänne parissa osassa Otakussa 3/2007 ilmestyneen juttuni kyseisestä sarjasta – oli tarkoitus tehdä se jo aikaa sitten, ennen toisen kauden alkamista, mutta muut kiireet painoivat päälle ja se tavallaan jäi väliin. Juttu on kirjoitettu 2007 enkä ole muutaman kommentin lisäämistä lukuunottamatta päivittänyt tekstiä julkaisemisen jälkeen, joten monet siinä mainitut asiat ovat tietysti jo vanhentuneita. Perustelut kuitenkin pitänevät vettä edelleen.

Kakkoskausi oli juttua kirjoitettaessa vain kaukana horisontissa siintävä epävarma kajastus, ja sitä on odotettu kuin kuuta nousevaa monta vuotta. Parhaillaan se on kuitenkin venyttämässä Endless Eightiä viisijaksoiseksi, mitä pitäisin jo selvänä merkkinä siitä että sikariportaasta on jaeltu tiukkoja toimintaohjeita (jotka eivät varmaankaan ole olleet ihan kaikkien mieleen tuotannon puolella). Tähän asti Kyoto Animation on tunnettu pilkuntarkoista sovituksistaan, joten se että nyt otettaisiin tällaisia taiteellisia vapauksia ja uhrattaisiin puoli tuotantokautta sivutarinalle joka alkuteoksessa selvitettiin ensimmäisellä kerralla… on vain vaikea uskoa. Kenties tämäkin asia selviää meille tulevina kuukausina.

Mutta se toisesta kaudesta. Palataan takaisin alkuun.

Mikä tekee teoksesta suositun? Animesarjoista puhuttaessa arvosteluilla on käytännössä olematon merkitys, sillä nykymaailmassa sana hyvyydestä ja huonoudesta kiertää suusta suuhun paljon niitä nopeammin. Tuotantoarvot ovat yksi tärkeä tekijä: animaatioon uhrattu vaiva ja raha, musiikki ja tunnetut tekijät ovat avainasemassa sarjan suosion synnyttämisessä ja vakauttamisessa. Ne eivät kuitenkaan ole niitä koukkuja, jotka luovat ilmiöitä.