Mutta joskus on pitempiä kausia jolloin niin ei käy, ja silloin tulee päivitettyä pelkillä lastuilla.

Hurtzin & Hatan & Moebiuksen & Fujiokan Pikku Nemossa, jonka animaattoreina toimivat mm. Disneyn Frank Thomas ja Ollie Johnson, ärsyttääkin vallan tuhottomasti kuinka yksikään hahmo ei puhuessaan lakkaa vipattamasta aataminomenaansa. Se on niin sietämätöntä, että en ole koskaan pystynyt katsomaan Pikku Nemoa kuin vain toisella silmällä. (Toinen tuskan aihe on että Winsor McCayta ei näy mailla halmeilla, mutta olisiko sitä rohjennut odottaakaan.) Totta kai Nemo nostaa päätänsä ja tuo leukaa eteen kuin Wendyn nuorin veli Peter Panissa, mutta se ikään kuin kuuluu asiaan.

Tietysti tuossa Disneyn 1900-luvun alun Höyrylaiva Villessä liike on kieltämättä epärealistista, “kumimaista” Desuconissa vierailleen Ryuusuke Imain sanoin, mutta silti kohtalaisen sulavaa ja hillittyä animen villeimpiin toimintakohtauksiin verrattuna.

Länsimaisella ja japanilaisella animaatioperinteellä on toki molemmilla hyvät ja huonot puolensa. On tosiaan enemmän rikkaus kuin häiriö, että animaatiota tehdään eri tavoin, kun kyseessä on niinkin ilmaisuvoimainen kerrontatapa. Sanoisin itse, että visuaalisesti kiinnostavimmat teokset löytyvät tässä jaossa animen puolelta (SHAFT mainiona esimerkkinä), mutta elokuvalaatuisen länsimaisen animaation liikesulavuus on aina takuuvarma paikka antaa silmien levätä ja kuolan valua – vaikka tyyli ei edes muuten kovin iskisi, on liike joka tapauksessa kaunista ja eläväistä.

Ja pitää tietysti muistaa, että vaikka Disneyn ja muiden läntisten studioiden animaatiotekniset erot saattavatkin olla olemattomia, nekin kuitenkin hakevat omaa yksilöllistä ilmettään värimaailman ja hahmodesignin yms. keinojen kautta samalla tavalla kuin animesarjat. Disneyn värienkäyttö esimerkiksi on yleisesti ottaen paljon kirkkaampaa kuin Foxin, ja Disneyllä on tapana liittää jokaiseen elokuvaansa hyvin erottuva visuaalinen tyyli varsinkin parin viime vuosikymmenen aikana (esim. Pocahontaksen maanläheisyys vs. Herkuleksen värikäs kulmikkuus vs. Lilo&Stitchin leppoisan täyteläinen pyöreys).

Yksi syy amerikkalaisen tv-animaation rapautumiseen saattaisi olla se teatterianimaatiota tiukemmat säännöt siitä, mitä saa näyttää (Tezukakin tuskaili sitä, että jotkut Astro Boy -jaksot olivat turhan “rankkoja” amerikkalaisille ja Kimba the White Lionkin kelpasi vain niin kauan kuin päähenkilö pysyi söpönä leijonan pentuna) ja se, että amerikkalainen animaatio ei yleensäkään ollut 60-80-luvuilla samalla tasolla kuin aiemmin. 70-luvullahan Disney alkoi kierrättää omaa animaatiotaan Aristokateissa ja Robin Hoodissa ja vuoden 1985 Hiidenpataa pidetään Disneyn siihen astisena pohjanoteerauksena. 60-luvulla anime alkoi vasta kehittyä siihen muotoon, minä se nykyään tunnistetaan Tezukan lisäksi myös Hayao Miyazakin ja Isao Takahatan ansiosta.

Sulavasta animaatiosta muuten, olenko ainoa, jonka mielestä 60-luvun Marvel-piirretyt saavat kämäisimmänkin anime-sarjan vaikuttavamaan yhtä sulavalta kuin Disneyn teatterianimaatiot? Niitä ei näköjään edes yritetty kummemmin animoida vaan kuvata lähes suoraan sarjakuvasivuja.

Paras todella staattinen anime, joka tulee mieleen on Tezukan perustaman Mushin viimeinen elokuva (Tezuka itse oli jo aiemmin häipynyt studiolta) on Kanashimi no Belladonna, jossa Paholaista esittää Akira Kurosawan ja Masaki Kobayashin leffoista tuttu Tatsuya Nakadai: http://www.youtube.com/watch?v=FPorlYagXp8