ITT: Overrated anime
Kirjoittaja: Tsubasa, aiheet: fandom, mielipiteet, sarjakuvakulttuuriOlen populisti mitä fiktion arvostamiseen tulee. Lähestyn teoksia yleensä sillä asenteella, että hyvin harva teos on rehellisesti huono; on vain erilaisia teoksia, erilaisia ihmisiä ja joko hyvin tai huonosti yhteensopivia ihmis-teos -pareja. Todella ala-arvoisilla teoksilla on viihdearvonsa kalkkunoina, ja ainoastaan loputtoman keskinkertaisuuden suossa tarpovat teokset joista kukaan ei oikeastaan nauti ovat loppupeleissä oikeasti huonoja. Samaan tapaan “yliarvostettu” on ärsyttävä sana jota viskellään ympäriinsä turhan kevyesti, koska se vihjaa sanojansa pitävän omaa näkökulmaansa objektiivisena: sen sanoja on puheena olevan teoksen laadun suhteen oikeassa, teoksesta pitävät taas väärässä.
Siteeraan tässä Yotsuba&-arvosteluani Otakusta 1/2008, koska siinä sivusin tätä asiaa mielestäni varsin onnistuneesti.
Se auttaa kuitenkin ymmärtämään erästä yksinkertaista perusasiaa, joka on hyvä tiedostaa etenkin Yotsuba&!sta puhuttaessa: täydellistä mangasarjaa ei ole olemassa, koska mikään ei voi koskaan miellyttää kaikkia. Täydellinen teos on mahdottomuus; mitä useampia jokin yrittää miellyttää, sitä enemmän kompromisseja se joutuu tekemään. Mikään sarja ei voi liioin koskaan tarjota kaikkea mahdollista, joten aina löytyy joku joka haluaisi viihteeltään jotain muuta.
Kaikki eivät voi pitää kaikesta, ja se tarkoittaa sitä että ei ole olemassa absoluuttista hyvyyttä eikä absoluuttista huonoutta: jos teos yrittää miellyttää kaikkia ja osua kaikkiin suuriimpiin yhteisiin nimittäjiin siitä tulee Code Geassin kaltainen sillisalaatti, joka tarjoaa metkaa viihdettä suurimmalle osalle katsojista mutta tuskin soittelee näiden sielunkieliä tarpeeksi tehokkaasti ollakseen juuri kenenkään lempisarja. Laajaskaalaisuudella menettää mahdollisuuden kulttisuosioon, mutta toisaalta tiukemmin kohdennettu sarja karsii pois suurimman osan niistä katsojista jotka putoavat ensisijaisen kohdeyleisön ulkopuolelle. Se ei silti tarkoita sitä että toinen teos olisi objektiivisesti ajatellen toista huonompi, vaikka niin subjektiivisesti saattaisikin vaikuttaa.
Kaikki eivät kuitenkaan ajattele näin.
Ensi alkuun hieman perspektiiviä. Tässä on lainaus jota Kekko siteerasi Desuconin animejournalismipaneelissa:
Jos ihmiset eivät lainkaan kiistele makuasioista, vaan hyväksyvät kaikenlaisia taideteoksia arvostelematta niitä, niin taiteen kvaliteetti kärsii. Se että ihmisillä on eri konkretisaatiot taideteoksesta, ei merkitse, että ne olisivat yhtä hyviä tai että ihmiset pystyisivät yhtä hyvin arvottamaan taideteoksia. Päinvastoin toisilla ihmisillä on hyvä maku, toisilla huono ja näiden välillä on skaala eriasteisia esteettisiä makuja. Makuasioista on kiisteltävä juuri siksi, että ihmiset oppisivat pitämään hyvistä taideteoksista.
Pellervo Oksala: Ihminen, kulttuuri ja taide – filosofisia yleisopintoja 4 (1978)
Tätä mieltä oltiin 70-luvulla. Nykyaikaisen journalismin ja kritiikin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä; ajattelutapaa jonka mukaan voisi olla olemassa hyviä ja huonoja makuja tai absoluuttisen hyviä teoksia pidetään nykyään elitistisenä ja pystynokkaisena.
Nykyäänkin on kuitenkin olemassa ihmisryhmä joiden mielestä tällaisessa ajattelutavassa ei ole mitään pahaa, ja tämä ihmisryhmä on nörtit. Syitä tähän voi lukea täältä, mutta tiivistettynä ne ovat että nörtit ovat paitsi sekä kuluttajina teoksiin hyvin henkilökohtaisesti suhtautuvia että myös perusluonteeltaan taipuvaisia pitämään omaa älykkyyttään ja makuaan parempana kuin muiden. Juuri nörttien joukossa kulkiessa on todennäköisempää kuin missään muualla kuulla vähättelyä “ja miljoona kärpästä ei voi muka olla koskaan väärässä.”
Tämä tekstin inspiraationa oli tämä postaus ja sen synnyttämä keskustelu. One Piece on lännessä tunnetusti mielipiteenjakaja; jotkut vihaavat sitä sen ulkoasun vuoksi, jotkut taas sen käsikirjoituksen vuoksi, mutta joka tapauksessa on selvää että se ei nauti länsimaissa samanlaista absoluuttista kansansuosiota kuin kotimaassaan. Syykin on selvä: siellä se on valtavirtaan kuuluva lastensarja jota seuraavat vain ne jotka siitä pitävät, mutta täällä se kuuluu kategoriaan nimeltä “anime”, joten kaikki ne jotka katsovat animea kokevat olevansa velvoitettuja antamaan siitä mielipiteensä jos se nostetaan puheenaiheeksi. Luonnollisesti kuitenkin vain nörtit viitsivät kirjoittaa pitkiä sepustuksia siitä miksi eivät siitä pidä; koska nörteillä on säännönmukaisesti joko liian suuri tai liian pieni ego, ja molemmissa tapauksissa sen pönkittäminen omaa ylemmyydentuntoa kasvattamalla tuntuu houkuttelevalta.
Olen henkilökohtaisesti tavannut ihmisiä, joiden mielestä One Piece on liian lapsellinen ja että siinä huudetaan ja tapellaan liikaa.
Fuzakennassa esitetyt argumentit myötäilevät myös omia kantojani. One Piece on lastensarja, ja jos se ei onnistu viihdyttämään parikymppistä opiskelijaa se ei johdu siitä että se olisi “huono sarja”, vaan siitä että se ei yritäkään olla sarja parikymppisille opiskelijoille. (Vaikka se siitä huolimatta onkin kaikkien ikäryhmien ykkössuosikki…) Vastaavasti vaikkapa Monster, Planetes tai Mushishi ovat varmasti monen lapsen mielestä kuolettavan tylsiä, mutta se ei tarkoita sitä että ne olisivat “huonoja sarjoja” – vain sitä etteivät ne ole lastensarjoja. Millainen ihminen vaivautuu inttämään jonkun teoksen olevan huono, objektiivisesti huono, vaikka kirjaimellisesti miljoonat muut ihmiset ympäri maailmaa pitävät siitä ja löytävät siitä jotain joka miellyttää heitä? Vaikka se olisi Japanin suurimman mangalehden suosituin sarja?
Tiedätte vastauksen.
I remember being 8-14 years old. It wasn’t that long ago, really. I didn’t like seeing crying kids and retarded enemies (fuck Bebop and Rocksteady, bring on Shredder and Krang!). Perhaps I’d tolerate them more than I will now, but I always preferred tough good guys and cool bad guys. If I had to choose between Naruto and One Piece when I was eight years old, I’d have taken Naruto without a doubt.
Tähän voi tietysti sanoa kuten Baka-Raptor yllä. Mutta se ei muuta aiemmin mainittua tosiasiaa – on olemassa erilaisia ihmisiä ja erilaisia makuja, eivätkä kaikki 8-14-vuotiaat pojatkaan välttämättä pidä samoista asioista. Ja jos sanoo näin ja väittää edelleen teoksen olevan objektiivisesti huono (sen sijaan että myöntäisi mielipiteensä siitä olevan subjektiivinen) lähtee tielle, jonka päässä odottaa vain yksi mahdollinen perustelu: sen sanoja julistaa omaavansa, ja omanneensa jo lapsena, paremman maun kuin muut – ja että miljoona muuta eri mieltä olevaa ovat vain väärässä olevia kärpäsiä. Suhteellisen 70-lukulaista…
Sdshamshel tiivisti asian näin:
[I]t does bring up a recurring problem in the realm of anime discussion: Those who know little about a show’s content or genre discussing the work from a position of authority. I feel that it’s like criticizing a Power Rangers show for using spandex and rubber suits, or a harem anime for featuring lots of attractive girls.
- -
In summary, if you’re going to give a negative review of Twilight, you can complain about how you think the writing is awful. You can complain about characterization. You can complain about the portrayal of vampires in the story, or even lament the popularity of the suave, handsome vampire. What you can do but should not however, is complain about the fact that there are vampires in Twilight in the first place, because–Surprise!–this series is about vampires.
En sano että enemmistö on aina oikeassa, koska mitään “oikeaa” ei yksinkertaisesti ole olemassa. On olemassa vain yksittäisiä makuja ja samanlaisten makujen omaajien muodostamia ryhmiä – ja koska kaikki eivät ole uniikkeja lumihiutaleita ovat jotkut tällaiset ryhmät suurempia kuin toiset. Joskus yksilön maku korreloi suurimman osan samaan sukupuoli- ja/tai ikäkategoriaan kuuluvien muiden yksilöiden kanssa, toisinaan taas ei. Tällä tavalla saamme yksilöllisiä ihmisiä, jotka kenties lukevat myös sellaisia sarjakuvia joiden lukijakunnasta suurinta osaa heidän ikäisensä ja sukupuolisensa ihmiset eivät muodosta – mikä on kokonaan eri asia kuin “kuin mitä suurin osa heidän ikäisistään ja sukupuolisistaan lukee”, kuten hyvin tiedämme.
Tämän takia summittaisiksi markkinointikehyksiksi tarkoitetut japaninkieliset sanat “poika”, “tyttö”, “mies” ja “nainen” muuttuvat paikkansapitämättömiksi ja jopa ärsyttäviksi jos niitä käytetään ahtaina genreluokitteluina, jollaisiksi ne lännessä ovat muodostuneet – sen sijaan että ne olisivat vain sanoja jotka vihjaavat lähinnä missä päin lehtihyllyä niitä kantavan sarjan ilmestymislehti sijaitsee. Esimerkiksi itse olen lukenut viime viikkoina Yoko Kamion Cat Streetiä hyvällä halulla, vaikka en tiettävästi ole 12-17-vuotias tyttö.
Mutta enpä usko että vaikka se ei omaa venettäni kelluttaisikaan kokisin mitään valtavaa halua julistaa sen surkeutta maailmalle.
Ei näin.
Loading ...
Kirjoitukset (RSS)
Ei helvetti tuo One Piece, täysin yli-arvostetua paskaa, tietää siitä kun kaikki kossaa ja puhuu siittä. Sama juttu jonkun Hetalian kanssa, siis vittu oikeesti :D
Hieno asiaan liittyvä mailiosoitekin. ;)
Uwah, is there an English version of this post? I’m very interested
I’m afraid not.
But basically I’m just saying that I agree with you, that the concept of “good taste” and “bad taste” (and therefore also absolute “good works” and “bad works”) is something that professional journalism abandoned after the 70′s, that feeling that they are more educated and intelligent than most people is common nature to geeks, and that nevertheless their opinions concerning the quality of a creative work are no better than anybody else’s. (And that when that work is the most popular manga in Japan there is a wee possibility that they might be wrong if they claim that it’s objectively shit.)
>>ahtaina genreluokitteluina, jollaisiksi ne lännessä ovat muodostuneet
Olen ollut siinä käsityksessä, että nimenomaan Japanissa sukupuolten välinen jako on tiukka. Sain käsityksilleni vahvistusta, kun juttelin Japanista tutkimushommista palanneen kaverini kanssa. Hän kertoi, että jos ihmisten kanssa tuli puhetta mangasta, kannatti olla varovainen, mitä sarjoja mainitsee. Aikuisena miehenä hänelle oli aika noloa mainita lukeneensa Sailor Moonia tai Marmalade Boyta, koska sukupuolten välisen aidan vihreämmältä puolelta sarjoja lukevat lähinnä otakut.
Poikkeuksia tietenkin on, esim. Slam Dunk ja monet muut urheilusarjat ovat sosiaalisesti hyväksyttävää luettavaa kaikille.
Tämä ei tietenkään vaikuta sarjojen sisältöön yhtään mitenkään. Mutta eipä se sisältökään liiemmin vaikuta siihen, voiko siitä nauttia miehet vai naiset.
hurr nyysit sit kuvan multa
Kenties se jako on tiukka vain toiseen suuntaan? En ihmettelisi.
original screenshot do not steal
Mistä sarjasta eka kuva on?
Corvus: Kuten tsubasa sanoi, jako voi tosiaan päteä vaan toiseen suuntaan. Ollessani japaninmatkallani vierailulla erään japanilaisen perheen kotona, sekä perheen tytär että äiti mainitsivat fanittavansa Gintamaa. Tytär oli myös innokas One Piecen lukija. Asiaan saattaa toki vaikuttaa että perheeseen kuului veljiä, jotka myös lukivat mangaa…
(Higurashista tykkäsivät muuten myös :D)
Ja btw: One Piece on ihan *tun loistavaa, ja olen oikeassa, te ette, vaikka olisitte samaa mieltä.
Heei, siinä ensimmäisessä kuvassahan on Yamaguchi Cromartie High Schoolista dissaamassa Pootania! :D Olen kyllä ihan samaa mieltä siitä, että ihmisillä on erilaisia makuja ja siksi teoksia ei voi sanoa absoluuttisesti hyviksi tai huonoiksi. On kyllä olemassa tietynlaisia mittapuita, esim. jos teksti väittää hahmon olevan fiksu mutta kyseinen tyyppi käyttäytyy kuin idiootti koko ajan, karakterisaatio on huonoa, mutta sellaisia voivat lukijat antaa anteeksi ja silti nauttia teoksesta.
Ja kyllä epäilisin, että tyttöjen on sallitumpaa lukea poikien mangaa kuin poikien lukea tyttöjen mangaa. Koska miehet ovat niitä “perusihmisiä” ja siis heille räätälöidyt teokset ovat kaikille kelpaavaa viihdettä, kun taas naisten juttuja lukevat vain naiset, joten naisten mangoja lukevissa miehissä on jotain vikaa! (Kyllä, pet peeve issue.)
Edellä ilmennyt oletus, jonka mukaan Japanissa tyttöjen on hyväksyttävämpää lukea poikainmangaa kuin poikien tyttöinmangaa, on oikea.
Minä olen sillä kannalla että se objektiivinenkin laatu on olemassa ja se on arvostuksen kokonaismäärä kun tarkkailujakso lähestyy ääretöntä. Esimerkiksi jos joku Ludvig Vanin viisu on 300 vuoden ajan kaikkien mielestä hieno niin se saattaa sitä ihan oikeasti ollakin, mutta jos taas joku 50 Centin änkytys on unohdettu kymmenen vuoden päästä niin se oli joutava viikon erikoinen.
Ongelma tässä on tietysti se, että uusien taideteosten laatua ei pääse arvioimaan luotettavasti ennen kuin jokin varsin pitkä aikamäärä on kulunut, mutta sanotaan tuhannen vuoden päästä pääsemme varmaan aika tarkasti sanomaan oliko se Haruhi oikeasti hirveää paskaa vai mestariteos.
Tämän takia omassa blogissa on perusdisclaimerina alaotsakkeessa sana “subjektiivinen”. Ihan ottamatta kantaa siihen, onko sitä objektiivista hyvyyttä olemassa väitän itse, ettei kukaan ihmisyksilö tai mikään ihmisyksilöistä koostuva joukko pysty sitä määrittämään, sillä meidän on aika lailla mahdotonta päästä tarpeeksi ulos omasta ajatusmaailmastamme, jotta voisimme tarkastella täysin objektiivisesti juuri mitään kokemuksellisuuteen liittyvää – esimerkiksi viihteellisiä teoksia tai muuta taidetta.
Siitä huolimatta erotan itse mielessäni teosta arvioidessani sekä täysin subjektiivisen että objektiivisemman arvon tyyliin “En henkilökohtaisesti pitänyt tästä käänteestä, koska blahblah vaikka tunnistankin siinä selkeitä vahvuuksia, kuten jadajada.” Väitän toisin sanoen siis, että on olemassa enemmän ja vähemmän subjektiivisia arvoja, mutta niiden todellisen objektiivisuuden selvittämistä tärkeämpää on mielestäni sen perustelu, miksi pidän jotakin kantaa vähemmän riippuvaisena omista mieltymyksistäni kuin toista – koska minä vedän todennäköisesti viivan subjektisuuden asteiden välille aivan toiseen paikkaan kuin naapuri.
Mielestäni kuitenkaan sitä, että toinen pitää tiettyä sarjaa huonona, ei voi mennä kumoamaan itkemällä että “noob et ole kohderyhmää”, koska tällä tavalla saa älyttömän helposti negatoitua kaiken, mitä toinen on sanonut kyseisestä teoksesta, vaikka tämä olisi perustellut kantansa ihan kiitettävästi. Yhtenä argumenttina muiden rinnalla kohderyhmähutia voi toki käyttää, mutta monesti ihmiset vain ajavat sillä alas muiden eriäviä mielipiteitä (vaikka nämä olisikin esitetty totuuksina). Entä mitäs sitten, kun 12-v. poika kertoo kolmekymppiselle One Pieceä fanittavalle tädilleen, että sarja on syvältä?
Samperin kommentista vielä sanottava, että pitkäikäisyys ja toistettavuus ovat minustakin yksi arvottava tekijä, mutta on muistettava, etteivät suinkaan kaikki ole viimeisen kolmensadan vuoden aikana pitäneet Beethovenista. Kulttuuri-ihmiset hyvin pitkälti, mutta entä kun Lontoolaisessa pubissa istuvat sinikaulustyöläiset Tom, Dick ja Harry ystävineen miettivät, että onpas hienostelevaa sontaa ja Nelli Oulusta haukottelee tylsistyneenä? Ovatko he väärässä? Ehkä he eivät ole kohderyhmää, joten heillä ei ole mitään oikeutta mollata elitistien hienoa musiikkia?
Arana mainitsi objektiivisen ja subjektiivisen erottelun arvostelua tehtäessä. En ole ammattilainen, mutta jokusenkin arvion joskus itse rustanneena: en ole koskaan kannattanut tällaista toimintaa minkään arvostelun kohteena olevan asian kanssa, koska kritiikin idea on juuri se, että kerrot puhtaasti oman mielipiteesi jossa sinun pitää jo valmiiksi tajuta se, että _pyrit katsomaan asiaa myös objektiivisesti mielipiteessäsi_. Mikä kriitikko ei anna omaan mielipiteeseensä vaikuttaa objektivismin (ja joo, objektivismi on mahdotonta, mutta objektivismin oletuksen)? “Tämä oli hyvin tehty, mutta en pidä siitä, koska…” Mitä tuon koskan jälkeen voi tulla, jos se oli hyvin tehty? Mikä itu kritiikissä sitten on, jos se tarjoaa kaksi päinvastaista vastausta ja lukija jää arpomaan, että kumpaakohan tässä pitäisi uskoa? Jos se oli hyvin tehty, se on hyvin tehty ja ihmisen maussa on silloin vikaa, jos tämä ei sitä näe – tai enemmänkin, tämän ei silloin pitäisi arvostella teosta. Ideaali olisi pitää kaikista erilaisista tyylisuunnista, jonka jälkeen erottelu tyylisuunnan sisällä olevien teosten välillä ja oman mielipiteensä kertominen niistä helpottuu. Kyllä ihmisen tajuavat korostamattakin, että kyseessä on henkilön oma mielipide, eikä mitään Jeesus-sanomaa, sen verran luottamusta kirjoittajallakin pitäisi olla itseensä.
Se on kriitikon työtä ja sitä ei pitäisi hävetä ja pyydellä anteeksi. “Onhan se näinkin ja toisaalta näinkin” -todistelu tekee kaikista kirjoituksista helposti samanlaisia. Kriitikon (ja ihmisten yleensäkin) kanssa pitää ja saa olla reilustikin eri mieltä, koska idea juuri on siinä: ihmiset kertovat mielipiteitään perustellusti ja niistä syntyy keskustelu. Kukaan ei sano, että tietty mielipide on oikea, mutta aika varmaa on, että vuosia kritiikkiä tehnyt ihminen on ammattilainen. Tämä ei tarkoita, että kaikki kriitikot olisivat oikeassa tai samaa mieltä tai että he eivät tekisi virheitä, mutta todennäköisempää on, että he katsovat asioita kypsemmin ja tarkemmin. Edelleen he voivat olla eri mieltä, mutta ideaalissa tilanteessa he osaavat myös perustella kypsemmin ja tarkemmin ja perustelulla juuri on eniten väliä. Muun väittäminen tarkoittaisi sitä, että kritiikki olisi turhaa, koska se olisi vain samojen asioiden kertomista toisille minkä he tietävät pienellä googlauksella tai päättelyllä itsekin.
Todennäköisesti myös nämä objektiiviset neuvot, joita annetaan subjektiivisen mielipiteen jälkeen menevät hukkaan. Jos kirjoittaja oikeasti osaa olla objektiivinen, katsoisi hän asioita myös itsensä kannalta objektiivisemmin ja osaisi nauttia niistä. Nyt tulee mielikuva lähinnä siitä, että teoksen arvioija arvaa joidenkin toisten pitävän jostain teoksesta, vaikka tällä itsellään ei syytä siihen olekaan. En minä arvauksia halua lukea,vaan mielipiteitä – objektivismin ja subjektivismin yhteensulautumia. Ja jos genreistä puhutaan, miksi arvostella jotakin, jos et ole koskaan pitänyt genrestä? Kyllä jokin järki sanoo, että jos ikänsä soulia ja fuusiojatsia kuuntelevalle annetaan käteen doommetal-levy, harvemmin siitä kumminkaan mitään mullistavaa _sanottavaa_ tulee, koska tämä ehkä tietää mitä soittimia musiikissa käytetään ja mihin musiikilla pyritään, mutta ei tiedä mistä on oikeastaan _kyse_. Raamit ovat paikallaan, sisällöntaju ei. Jos tulee sanottavaa, niin ok, siinä ei ole pahaa. Mutta useimmiten ei tule.
Tosin, minä taas edustankin elitistiskielifilosofista pilipalinäkökantaa, jonka mielestä kukaan ei ole väärässä oman mielipiteensä kanssa itsensä suhteen, mutta toisten suhteen taas voi ollakin. Erityisesti jos merkittävyydestä aletaan puhumaan. Ihmiset, jotka julistavat asioita klassikoiksi (eri asia kuin hyvyys) puolen vuoden jälkeen ovat useimmiten todistettavasti väärässä, koska teokset vaativat pidemmän ajan todistaakseen klassikkoarvonsa itse. Jo klassikko ihmisten keskenään sopimana sanana tarkoittaa jotain muuta, kuin puolen vuoden jälkeen edelleen hyvältä vaikuttavaa. Usein merkittävyys tarkoittaa sitä, että teoksessa on myös oltava jotain, joka on tunnistettavissa vuosienkin jälkeen ja pidettävissä vanhentumattomana, upeana. Kuten edellä samperi sanoikin.
Nykyisessä journalismissa alituista väärän ja oikean välttämistä suositaan siksi, että ihmisten korostus omien mielipiteidensä mahdollisen pätevyyden suhteen on nykyään tabu. “No se on vain minun mielipiteeni” on nykyään tasa sama asia, kuin “Emme keskustele tästä enää koskaan, koska en halua arvojani kyseenalaistettavan järkevillä perusteilla.” Näin on, vaikka puhuja väittäisi taivaan olevan banaaninmuotoinen ja sylkevän visvaa klo 12.34. lauantaisin takapihan ankkalampeen, joka on merkki vetää ku klux -klaanin huppu päähän ja alkaa polttaa ristejä. Ja jostain syystä tämä kelpaa perusteluksi nykyään kaikille, vaikka ihmisiltä jää huomaamatta yksi asia: Jotta yhdellä mielipiteellä olisi väliä kellään muulle kuin sanojalle itselleen, se pitäisi osata perustella tavoilla, joka tavoittaa useimpien ymmärryksen ja joka on pienellä ajatusmaailman avartamisella myös muiden nähtävissä. Muuten mielipiteillä ei ole mitään väliä.
Näinhän sen pitäisi toimia. Mutta niin kuin sanoin ongelma tulee siitä että netti ei ole täynnä journalisteja, vaan rageavia nörttejä joista on mukavampaa vuodattaa omien preferenssiensa kyllästämää tajunnanvirtaa kuin ajatella asioita edes hivenen objektiivisesti…
Elokuvakriitikoista Tapani Maskula ja Roger Ebert ovat molemmat sanoneet hieman eri sanoin sanoneet, että kriitikon ei kuulu olla makutuomari vaan kirjoittaa sellainen arvio, josta lukija voi päättää onko elokuva mahdollisesti katsomisen arvoinen. Käytännössä objektiivisuus on mahdotonta, koska kenelläkään ei ole aikaa katsoa kaikkia mahdollisia sarjoja, leffoja tai lukea kaikkea mangaa ja teoksen kokemiseen vaikuttaa paitsi oma kulttuuritausta, elämän kokemus että tuttujen teosten määrä ja laatu.
Paatuneelle verihurtalle joku splatter saattaa olla aivan lällärikamaa, kun taas toiselle siitä voi tulla viikon painajaiset. Yhtenä selkeänä esimerkkinä Kenji Mizoguchin oikeasti erittäin hyvää Ugetsua ei lukemani perusteella pidetty kotimaassaan ainakaan ilmestymisensä aikaan yhtä hyvänä kuin lännessä, koska Japanissa sen kaltaisiin leffoihin oltiin jo paremmin totuttu.
Lamourhaaja: Kuten Tsubasa sanoikin, kaikki eivät ole kriitikoita, joten objektiivisten arvojen lähestymistä ei ainakaan nettikulttuurissa voi pitää täysin oletusarvoisena. Minä pidän kyllä itseäni jonkinmoisena kriitikkona (joskaan en missään nimessä ammattilaisena), joten minuun vuodatuksesi kyllä sopii.
Kyllä ihmiset tajuavat korostamattakin, että kyseessä on henkilön oma mielipide, eikä mitään Jeesus-sanomaa, sen verran luottamusta kirjoittajallakin pitäisi olla itseensä. Se on kriitikon työtä ja sitä ei pitäisi hävetä ja pyydellä anteeksi. “Onhan se näinkin ja toisaalta näinkin” -todistelu tekee kaikista kirjoituksista helposti samanlaisia.
Itselläni on jo pitkään ollut ihan periaatteena etsiä sekä hyviä että huonoja puolia arviointini kohteesta ja ennen kaikkea kyseenalaistaa itseni, koska lukiopsykologialla oli sen verran vaikutusta, että opin sen kautta ymmärtämään, miten helposti ihmisen ajatukset ohjautuvat esimerkiksi ensivaikutelmien ja aiempien kokemuksien perusteella. Pyrinkin nykyisin näkemään sen polun, jonka kautta olen päätynyt mielipiteeseeni. Otetaan esimerkiksi vaikka Sayonara Zetsubou-Sensei – Koko ajan sarjaa katsoessani olin varsin vaikuttunut siitä, miten sarja on toteutettu, mutta mitä pidemmälle pääsin, sitä vähemmän pidin siitä. Tässä kohtaa havaitsin siis fiiliksissäni sarjaa kohtaan ristiriidan, joten halusin selvittää, mistä se johtuu.
Tulin siihen johtopäätökseen, että kykenin näkemään sen alta, mistä en pitänyt, sellaisia arvoja, jotka mielestäni edustavat taitavaa kerrontaa. En pidä SZS:n korostetun episodimaisesta tarinasta, koska etsin kertomuksista jatkuvuutta, jonka avulla voin paremmin muodostaa tunnesiteen henkilöihin. Kuitenkin arvostan sitä, kuinka episodimaisuuden aiheuttamaa epäjatkuvaa rakennetta hyödynnetään esimerkiksi yleisön jatkuvuusodotusten murtamiseen, kuten kun cliffhanger-lopun jälkeinen jakso alkaa status quosta kuin ikinä ei olisikaan riiputtu kielekkeellä. Sarja toitottaa varsin oivaltavasti samalla, että tarinaa voi kertoa toisinkin kuin mihin olemme tottuneet (tässä tapauksessa olemme tottuneet siihen, että cliffhanger-lopun jälkeen seuraava jakso jatkaa samasta kohdasta ja kertoo, miten tapaus eteni ja päättyi, SZS taas kyseenalaistaa sen, onko odottamamme etenemismalli se ainoa oikea).
Tässä kohden kysymys ei ole siis ollenkaan siitä, että en luottaisi itseeni mielipiteeni kanssa. Päin vastoin kyse on siitä, että luotan itseeni fiktion arvioijana tarpeeksi, että uskon kykeneväni löytämään omien negatiivisten preferenssieni alta elementtejä, jotka luokittelisin jokseenkin objektiivisella maaperällä vahvoiksi kerronnan keinoiksi. Ja kuten sanottu, minun “objektiivinen” maaplänttini on todennäköisesti aivan eri kokoinen ja muotoinen kuin naapurin, koska loppujen lopuksi johdan niin objektiiviset kuin subjektiiviset arvoni nimenomaan omista sisäänkasvaneista arvoistani, en suinkaan mistään Platonin täydellisen objektiivisista ideoista.
Lisäksi arvio ei muodostu neutraalista “tää oli hyvä mut toisaalta huono” -vängerryksestä, jos sen pystyy perustelemaan tarpeeksi tarkasti ja yksilöllisesti (onko SZS-mielipiteeni muka samanlainen kuin mitä kaikki muut ovat kirjoittaneet sarjasta?). Tällaisessa lähestymistavassa toki on aina se vaara, ettei lopulta onnistu sanomaan yhtään mitään, mutta toisaalta lähestyt asiaa aivan eri näkökulmasta kuin minä. En ole ikinä lukenut hirveästi kunnollisia arvioita teoksista, joihin en ole itse tutustunut, koska minua ei ihmisten mielipiteissä kiinnosta niinkään se, olisiko tämä nimike tutustumisen arvoinen. Sen sijaan luen paljon kirjoituksia sellaisista teoksista, joihin olen itse tutustunut ja joista olen muodostanut mielipiteen, sillä painotan mielipiteiden vertailevaa ja teosta tutkiskelevaa puolta enemmän kuin niiden suositteluarvoa. Toisin sanoen se, mitä joku ajatteli ei ole minulle niin tärkeää kuin se, miksi hän ajatteli niin.
Olen lisäksi jo pitkään inhonnut tuota asennetta, joka monilla tuntuisi olevan: “Jos et pidä siitä, älä katso/kuuntele/lue, äläkä nyt ainakaan tule kertomaan meille muille kuinka paljon et pitänyt siitä.” Tokihan se ärsyttää ketä tahansa jos joku hiipparoi oman fandomin ulkopuolelta kaatamaan lokaa rakastetun asian niskaan, mutta kun tämä asenne tuntuisi harmittavan usein ulottuvan myös asialliseen kritiikkiin sen sijaan, että oikeasti otettaisiin huomioon, minkälaisia pointteja kerettiläinen mahtoi tuoda esille ja voisiko niissä olla jotain perää.
Järeän stimuloiva teksti muuten.
Arana: Ymmärrän pointtisi, joskin olen edelleen sitä mieltä, että lukiessani voin erittäin mieluusti lukea kärkevääkin, mutta hyvin kirjoitettua tekstiä, vaikka olisin nähnytkin teoksen ja haluan saada selville mitä mieltä kirjoittaja siitä on. Mikään ei estä kärkevästikin sanovaa henkilöä käymään myllertävää keskustelua pääni sisällä juuri vastakkaisten mielipiteidensä tähden – enkä tässä nyt halua promotoida provokaatiota, joka haisee vähän vääränlaiselle populismille.
Toki se pitää paikkansa, että olet kirjoittanut hyvin, jos mainitsemasi asiat ovat jotain mitä kukaan ei ole (ainakaan kovin usein) sanonut. Sitä en kiistä lainkaan, koska laatuahan ei mitata yksinkertaisissa vaakakupeissa, joissa monipuolisesti asioiden tarkasteleminen ei olisi yksi määrite laadulle. Toki lähtökohtasi on perusteltu (joskin itse psykologiaa usein ylimainostettuna joskin mielenkiintoisena huuhaana pitävänä osaltaan tietenkin erilainen), koska se ottaa huomioon sen mitä itsekin yritin ehkä heikonlaisesti välittää: oikea objektivismi on totaalinen mahdottomuus – mutta siksi siihen pitääkin oikeastaan pyrkiä. Se on sitten valintakysymys paljonko antaa minkäkin asian painaa kirjoittamisessaan ja enemmän kielenkäytön ja tyylin puolelle menevä juttu.
Ja en toki tarkoittanut tyyliä, että jos jostain ei pidä, niin siitä ei saa kertoa, joten siinä ollaan samoilla linjoilla myös. Se on minua tosin aina karsastuttanut, jos sanotaan, että “jos et pidä siitä, sitä ei tarvitse katsella/lukea/kokea jotenkin muuten loppuun asti” Miten sitten voi tietää, ettei pidä siitä, jos ei tsekkaa ensin? “Tee valintoja, äläkä katsele, jos ei miellytä.” Mutta entä jos pointti ei olekaan siinä, että ongelma jotenkin loppuisi, kun itse vain työnnän asian silmistäni (ja samalla pois mielestäni)? Voinhan pitää jotakin esimerkiksi yhteiskunnalliselta kannalta luotaantyöntävänä ja sitä kautta se koskee minuakin. Tämä nyt on ehkä kaukaa haettua monissa tapauksissa, mutta silti.
Tosin kommunikoin myös siltä kannalta, etten edes harrasta animea, joka on kulttuurinpiiri, josta olen huomannut jo moneen otteeseen lähestymistapani olevan jotenkin erilainen, vaikkakaan ei tietoisesti. Lähimmät omat kosketukseni japanilaiseen kulttuuriin tulevat enemmän kirjallisuudesta, joistakin yhtyeistä ja ennen kaikkea elokuvista. Huomaan vain, että Otakunvirka käsittelee usein itseänikin kiinnostavia kysymyksiä, joissa risteillään useinkin populaarikulttuurin ilmiöiden aiheuttamien asioiden välimaastoissa. Niin, ja kiitoksia kehuista ja itsellesi kirjoittamisen vaivasta.
Ai niin, ja vielä tuohon, että kaikkihan eivät ole kriitikoita. Tottahan se on. Silti, jos on olemassa jonkinlainen perusteltu mielipide ja tie, kyllä se silti keskustelussa pitäisi ottaa huomioon, on keskustelun osapuolina keitä tahansa. Luonnollisesti tietenkin yleinen mielipide vaikuttaa yleiseen vastaanottoon tehokkaastikin ja joskus jopa tekijöidensä mielipiteisiin, vaikka se olisi kuinka perustelematonta. Kuten (turhankin) usein olen kirjoitellessani jotain sanonut, demokratian vakavin ongelma: kaikki saavat äänestää, mutta kenenkään ei tarvitse perustella.
[...] kirjoitteli viime elokuussa mangan ja animen arvostamisesta. Koska me täällä Bubukuutin norsunluutornissa elitisteinä arvostamme Parempaa Animea ja Mangaa, [...]