Toki se pitää paikkansa, että olet kirjoittanut hyvin, jos mainitsemasi asiat ovat jotain mitä kukaan ei ole (ainakaan kovin usein) sanonut. Sitä en kiistä lainkaan, koska laatuahan ei mitata yksinkertaisissa vaakakupeissa, joissa monipuolisesti asioiden tarkasteleminen ei olisi yksi määrite laadulle. Toki lähtökohtasi on perusteltu (joskin itse psykologiaa usein ylimainostettuna joskin mielenkiintoisena huuhaana pitävänä osaltaan tietenkin erilainen), koska se ottaa huomioon sen mitä itsekin yritin ehkä heikonlaisesti välittää: oikea objektivismi on totaalinen mahdottomuus – mutta siksi siihen pitääkin oikeastaan pyrkiä. Se on sitten valintakysymys paljonko antaa minkäkin asian painaa kirjoittamisessaan ja enemmän kielenkäytön ja tyylin puolelle menevä juttu.

Ja en toki tarkoittanut tyyliä, että jos jostain ei pidä, niin siitä ei saa kertoa, joten siinä ollaan samoilla linjoilla myös. Se on minua tosin aina karsastuttanut, jos sanotaan, että “jos et pidä siitä, sitä ei tarvitse katsella/lukea/kokea jotenkin muuten loppuun asti” Miten sitten voi tietää, ettei pidä siitä, jos ei tsekkaa ensin? “Tee valintoja, äläkä katsele, jos ei miellytä.” Mutta entä jos pointti ei olekaan siinä, että ongelma jotenkin loppuisi, kun itse vain työnnän asian silmistäni (ja samalla pois mielestäni)? Voinhan pitää jotakin esimerkiksi yhteiskunnalliselta kannalta luotaantyöntävänä ja sitä kautta se koskee minuakin. Tämä nyt on ehkä kaukaa haettua monissa tapauksissa, mutta silti.

Tosin kommunikoin myös siltä kannalta, etten edes harrasta animea, joka on kulttuurinpiiri, josta olen huomannut jo moneen otteeseen lähestymistapani olevan jotenkin erilainen, vaikkakaan ei tietoisesti. Lähimmät omat kosketukseni japanilaiseen kulttuuriin tulevat enemmän kirjallisuudesta, joistakin yhtyeistä ja ennen kaikkea elokuvista. Huomaan vain, että Otakunvirka käsittelee usein itseänikin kiinnostavia kysymyksiä, joissa risteillään useinkin populaarikulttuurin ilmiöiden aiheuttamien asioiden välimaastoissa. Niin, ja kiitoksia kehuista ja itsellesi kirjoittamisen vaivasta.

Ai niin, ja vielä tuohon, että kaikkihan eivät ole kriitikoita. Tottahan se on. Silti, jos on olemassa jonkinlainen perusteltu mielipide ja tie, kyllä se silti keskustelussa pitäisi ottaa huomioon, on keskustelun osapuolina keitä tahansa. Luonnollisesti tietenkin yleinen mielipide vaikuttaa yleiseen vastaanottoon tehokkaastikin ja joskus jopa tekijöidensä mielipiteisiin, vaikka se olisi kuinka perustelematonta. Kuten (turhankin) usein olen kirjoitellessani jotain sanonut, demokratian vakavin ongelma: kaikki saavat äänestää, mutta kenenkään ei tarvitse perustella.

Kyllä ihmiset tajuavat korostamattakin, että kyseessä on henkilön oma mielipide, eikä mitään Jeesus-sanomaa, sen verran luottamusta kirjoittajallakin pitäisi olla itseensä. Se on kriitikon työtä ja sitä ei pitäisi hävetä ja pyydellä anteeksi. “Onhan se näinkin ja toisaalta näinkin” -todistelu tekee kaikista kirjoituksista helposti samanlaisia.

Itselläni on jo pitkään ollut ihan periaatteena etsiä sekä hyviä että huonoja puolia arviointini kohteesta ja ennen kaikkea kyseenalaistaa itseni, koska lukiopsykologialla oli sen verran vaikutusta, että opin sen kautta ymmärtämään, miten helposti ihmisen ajatukset ohjautuvat esimerkiksi ensivaikutelmien ja aiempien kokemuksien perusteella. Pyrinkin nykyisin näkemään sen polun, jonka kautta olen päätynyt mielipiteeseeni. Otetaan esimerkiksi vaikka Sayonara Zetsubou-Sensei – Koko ajan sarjaa katsoessani olin varsin vaikuttunut siitä, miten sarja on toteutettu, mutta mitä pidemmälle pääsin, sitä vähemmän pidin siitä. Tässä kohtaa havaitsin siis fiiliksissäni sarjaa kohtaan ristiriidan, joten halusin selvittää, mistä se johtuu.

Tulin siihen johtopäätökseen, että kykenin näkemään sen alta, mistä en pitänyt, sellaisia arvoja, jotka mielestäni edustavat taitavaa kerrontaa. En pidä SZS:n korostetun episodimaisesta tarinasta, koska etsin kertomuksista jatkuvuutta, jonka avulla voin paremmin muodostaa tunnesiteen henkilöihin. Kuitenkin arvostan sitä, kuinka episodimaisuuden aiheuttamaa epäjatkuvaa rakennetta hyödynnetään esimerkiksi yleisön jatkuvuusodotusten murtamiseen, kuten kun cliffhanger-lopun jälkeinen jakso alkaa status quosta kuin ikinä ei olisikaan riiputtu kielekkeellä. Sarja toitottaa varsin oivaltavasti samalla, että tarinaa voi kertoa toisinkin kuin mihin olemme tottuneet (tässä tapauksessa olemme tottuneet siihen, että cliffhanger-lopun jälkeen seuraava jakso jatkaa samasta kohdasta ja kertoo, miten tapaus eteni ja päättyi, SZS taas kyseenalaistaa sen, onko odottamamme etenemismalli se ainoa oikea).

Tässä kohden kysymys ei ole siis ollenkaan siitä, että en luottaisi itseeni mielipiteeni kanssa. Päin vastoin kyse on siitä, että luotan itseeni fiktion arvioijana tarpeeksi, että uskon kykeneväni löytämään omien negatiivisten preferenssieni alta elementtejä, jotka luokittelisin jokseenkin objektiivisella maaperällä vahvoiksi kerronnan keinoiksi. Ja kuten sanottu, minun “objektiivinen” maaplänttini on todennäköisesti aivan eri kokoinen ja muotoinen kuin naapurin, koska loppujen lopuksi johdan niin objektiiviset kuin subjektiiviset arvoni nimenomaan omista sisäänkasvaneista arvoistani, en suinkaan mistään Platonin täydellisen objektiivisista ideoista.

Lisäksi arvio ei muodostu neutraalista “tää oli hyvä mut toisaalta huono” -vängerryksestä, jos sen pystyy perustelemaan tarpeeksi tarkasti ja yksilöllisesti (onko SZS-mielipiteeni muka samanlainen kuin mitä kaikki muut ovat kirjoittaneet sarjasta?). Tällaisessa lähestymistavassa toki on aina se vaara, ettei lopulta onnistu sanomaan yhtään mitään, mutta toisaalta lähestyt asiaa aivan eri näkökulmasta kuin minä. En ole ikinä lukenut hirveästi kunnollisia arvioita teoksista, joihin en ole itse tutustunut, koska minua ei ihmisten mielipiteissä kiinnosta niinkään se, olisiko tämä nimike tutustumisen arvoinen. Sen sijaan luen paljon kirjoituksia sellaisista teoksista, joihin olen itse tutustunut ja joista olen muodostanut mielipiteen, sillä painotan mielipiteiden vertailevaa ja teosta tutkiskelevaa puolta enemmän kuin niiden suositteluarvoa. Toisin sanoen se, mitä joku ajatteli ei ole minulle niin tärkeää kuin se, miksi hän ajatteli niin.

Olen lisäksi jo pitkään inhonnut tuota asennetta, joka monilla tuntuisi olevan: “Jos et pidä siitä, älä katso/kuuntele/lue, äläkä nyt ainakaan tule kertomaan meille muille kuinka paljon et pitänyt siitä.” Tokihan se ärsyttää ketä tahansa jos joku hiipparoi oman fandomin ulkopuolelta kaatamaan lokaa rakastetun asian niskaan, mutta kun tämä asenne tuntuisi harmittavan usein ulottuvan myös asialliseen kritiikkiin sen sijaan, että oikeasti otettaisiin huomioon, minkälaisia pointteja kerettiläinen mahtoi tuoda esille ja voisiko niissä olla jotain perää.

Järeän stimuloiva teksti muuten.

Paatuneelle verihurtalle joku splatter saattaa olla aivan lällärikamaa, kun taas toiselle siitä voi tulla viikon painajaiset. Yhtenä selkeänä esimerkkinä Kenji Mizoguchin oikeasti erittäin hyvää Ugetsua ei lukemani perusteella pidetty kotimaassaan ainakaan ilmestymisensä aikaan yhtä hyvänä kuin lännessä, koska Japanissa sen kaltaisiin leffoihin oltiin jo paremmin totuttu.

Se on kriitikon työtä ja sitä ei pitäisi hävetä ja pyydellä anteeksi. “Onhan se näinkin ja toisaalta näinkin” -todistelu tekee kaikista kirjoituksista helposti samanlaisia. Kriitikon (ja ihmisten yleensäkin) kanssa pitää ja saa olla reilustikin eri mieltä, koska idea juuri on siinä: ihmiset kertovat mielipiteitään perustellusti ja niistä syntyy keskustelu. Kukaan ei sano, että tietty mielipide on oikea, mutta aika varmaa on, että vuosia kritiikkiä tehnyt ihminen on ammattilainen. Tämä ei tarkoita, että kaikki kriitikot olisivat oikeassa tai samaa mieltä tai että he eivät tekisi virheitä, mutta todennäköisempää on, että he katsovat asioita kypsemmin ja tarkemmin. Edelleen he voivat olla eri mieltä, mutta ideaalissa tilanteessa he osaavat myös perustella kypsemmin ja tarkemmin ja perustelulla juuri on eniten väliä. Muun väittäminen tarkoittaisi sitä, että kritiikki olisi turhaa, koska se olisi vain samojen asioiden kertomista toisille minkä he tietävät pienellä googlauksella tai päättelyllä itsekin.

Todennäköisesti myös nämä objektiiviset neuvot, joita annetaan subjektiivisen mielipiteen jälkeen menevät hukkaan. Jos kirjoittaja oikeasti osaa olla objektiivinen, katsoisi hän asioita myös itsensä kannalta objektiivisemmin ja osaisi nauttia niistä. Nyt tulee mielikuva lähinnä siitä, että teoksen arvioija arvaa joidenkin toisten pitävän jostain teoksesta, vaikka tällä itsellään ei syytä siihen olekaan. En minä arvauksia halua lukea,vaan mielipiteitä – objektivismin ja subjektivismin yhteensulautumia. Ja jos genreistä puhutaan, miksi arvostella jotakin, jos et ole koskaan pitänyt genrestä? Kyllä jokin järki sanoo, että jos ikänsä soulia ja fuusiojatsia kuuntelevalle annetaan käteen doommetal-levy, harvemmin siitä kumminkaan mitään mullistavaa _sanottavaa_ tulee, koska tämä ehkä tietää mitä soittimia musiikissa käytetään ja mihin musiikilla pyritään, mutta ei tiedä mistä on oikeastaan _kyse_. Raamit ovat paikallaan, sisällöntaju ei. Jos tulee sanottavaa, niin ok, siinä ei ole pahaa. Mutta useimmiten ei tule.

Tosin, minä taas edustankin elitistiskielifilosofista pilipalinäkökantaa, jonka mielestä kukaan ei ole väärässä oman mielipiteensä kanssa itsensä suhteen, mutta toisten suhteen taas voi ollakin. Erityisesti jos merkittävyydestä aletaan puhumaan. Ihmiset, jotka julistavat asioita klassikoiksi (eri asia kuin hyvyys) puolen vuoden jälkeen ovat useimmiten todistettavasti väärässä, koska teokset vaativat pidemmän ajan todistaakseen klassikkoarvonsa itse. Jo klassikko ihmisten keskenään sopimana sanana tarkoittaa jotain muuta, kuin puolen vuoden jälkeen edelleen hyvältä vaikuttavaa. Usein merkittävyys tarkoittaa sitä, että teoksessa on myös oltava jotain, joka on tunnistettavissa vuosienkin jälkeen ja pidettävissä vanhentumattomana, upeana. Kuten edellä samperi sanoikin.

Nykyisessä journalismissa alituista väärän ja oikean välttämistä suositaan siksi, että ihmisten korostus omien mielipiteidensä mahdollisen pätevyyden suhteen on nykyään tabu. “No se on vain minun mielipiteeni” on nykyään tasa sama asia, kuin “Emme keskustele tästä enää koskaan, koska en halua arvojani kyseenalaistettavan järkevillä perusteilla.” Näin on, vaikka puhuja väittäisi taivaan olevan banaaninmuotoinen ja sylkevän visvaa klo 12.34. lauantaisin takapihan ankkalampeen, joka on merkki vetää ku klux -klaanin huppu päähän ja alkaa polttaa ristejä. Ja jostain syystä tämä kelpaa perusteluksi nykyään kaikille, vaikka ihmisiltä jää huomaamatta yksi asia: Jotta yhdellä mielipiteellä olisi väliä kellään muulle kuin sanojalle itselleen, se pitäisi osata perustella tavoilla, joka tavoittaa useimpien ymmärryksen ja joka on pienellä ajatusmaailman avartamisella myös muiden nähtävissä. Muuten mielipiteillä ei ole mitään väliä.

Siitä huolimatta erotan itse mielessäni teosta arvioidessani sekä täysin subjektiivisen että objektiivisemman arvon tyyliin “En henkilökohtaisesti pitänyt tästä käänteestä, koska blahblah vaikka tunnistankin siinä selkeitä vahvuuksia, kuten jadajada.” Väitän toisin sanoen siis, että on olemassa enemmän ja vähemmän subjektiivisia arvoja, mutta niiden todellisen objektiivisuuden selvittämistä tärkeämpää on mielestäni sen perustelu, miksi pidän jotakin kantaa vähemmän riippuvaisena omista mieltymyksistäni kuin toista – koska minä vedän todennäköisesti viivan subjektisuuden asteiden välille aivan toiseen paikkaan kuin naapuri.

Mielestäni kuitenkaan sitä, että toinen pitää tiettyä sarjaa huonona, ei voi mennä kumoamaan itkemällä että “noob et ole kohderyhmää”, koska tällä tavalla saa älyttömän helposti negatoitua kaiken, mitä toinen on sanonut kyseisestä teoksesta, vaikka tämä olisi perustellut kantansa ihan kiitettävästi. Yhtenä argumenttina muiden rinnalla kohderyhmähutia voi toki käyttää, mutta monesti ihmiset vain ajavat sillä alas muiden eriäviä mielipiteitä (vaikka nämä olisikin esitetty totuuksina). Entä mitäs sitten, kun 12-v. poika kertoo kolmekymppiselle One Pieceä fanittavalle tädilleen, että sarja on syvältä?

Samperin kommentista vielä sanottava, että pitkäikäisyys ja toistettavuus ovat minustakin yksi arvottava tekijä, mutta on muistettava, etteivät suinkaan kaikki ole viimeisen kolmensadan vuoden aikana pitäneet Beethovenista. Kulttuuri-ihmiset hyvin pitkälti, mutta entä kun Lontoolaisessa pubissa istuvat sinikaulustyöläiset Tom, Dick ja Harry ystävineen miettivät, että onpas hienostelevaa sontaa ja Nelli Oulusta haukottelee tylsistyneenä? Ovatko he väärässä? Ehkä he eivät ole kohderyhmää, joten heillä ei ole mitään oikeutta mollata elitistien hienoa musiikkia?

Ongelma tässä on tietysti se, että uusien taideteosten laatua ei pääse arvioimaan luotettavasti ennen kuin jokin varsin pitkä aikamäärä on kulunut, mutta sanotaan tuhannen vuoden päästä pääsemme varmaan aika tarkasti sanomaan oliko se Haruhi oikeasti hirveää paskaa vai mestariteos.

Ja kyllä epäilisin, että tyttöjen on sallitumpaa lukea poikien mangaa kuin poikien lukea tyttöjen mangaa. Koska miehet ovat niitä “perusihmisiä” ja siis heille räätälöidyt teokset ovat kaikille kelpaavaa viihdettä, kun taas naisten juttuja lukevat vain naiset, joten naisten mangoja lukevissa miehissä on jotain vikaa! (Kyllä, pet peeve issue.)