Singaporessa viime viikonloppuna pidetty Anime Festival Asia on 45-50 000 52 000 kävijällään maailman suurin englanninkielinen animetapahtuma. Kävijämäärästään huolimatta se järjestettiin vasta toista kertaa – Suomen verran asukkaita Helsingin kokoisessa maassa vaikuttaa vähemmän yllätyksellisesti kävijämääriin aika kivasti, olkoonkin että se (yhdistettynä nimelliseen kymmenen euron pääsymaksuun) johtaa luonnollisesti myös aika isoon määrään uteliaita sivullisia. Blogosfäärin puolella conin etenemistä ovat seurasivat mm. Darkmirage, The Banzai! Effect sekä tietysti vieraana ollut Danny Choo itse. Myös ANN:n Justin Sevakis palloili paikalla, ainakin perjantaina ennen conia järjestetyssä ammattilaistapahtumassa. Kotimaista näkökulmaa coniin saa tiettävästi vain Novalta.

Riuvan residentti trolli tj_han kirjoitti alkuvuodesta pitkähkön rantin siitä, miksi katsoo tapahtuman olevan tuomittu. Hänen perusteluistaan voidaan olla montaa mieltä, mutta rivien välistä käy kuitenkin selväksi se että tapahtuma on erilainen kuin mikään länsimainen tapahtuma.

Loppujen lopuksi syy siihen on yksinkertainen.

Singapore voi olla englanninkielinen maa, ja se voi tuntua siltä kuin brittiläinen imperiumi olisi vain unohtanut palasen itsestään liian pitkäksi aikaa yksikseen sademetsään ja sen chinatown olisi päässyt kasvamaan vähän ennalta suunniteltua isommaksi. Se on kuitenkin siitä huolimatta osa Aasiaa, ja sen sosiaalinen kulttuuri on siinä määrin aasialaisen käytöskulttuurin kyllästämää, etteivät siellä järjestetyt tapahtumat vain voi olla täysin länsimaisten kaltaisia. (Saati asenteet. Kuinka moni länsimainen bloggaaja ehdottaisi animetapahtuman pelastukseksi cossaajien palkkaamista vähäpukeisiksi ständipimuiksi?)

Pienempi määrä ihmisiä kuin lännessä kehtaa lähteä kaupungille hassusti pukeutuneena, joten on luonnollista että näkyvistä cossaajista suuri osa suhtautuu siihen vakavasti – heidän joukkonsa on pienempi mutta laadukkaampi. Ihmiset ovat varautuneempia, joten spontaania sekoilua näkyy vähemmän. Mukana on enemmän vanhempia ihmisiä, joten nuorisofestivaalimaista tunnelmaa ei pääse syntymään. Länsimainen animetapahtuma on länsimainen ilmiö, aasialainen animetapahtuma puolestaan aasialainen.

Kolikon kääntöpuolella suomalaisen animetapahtuman kävijöitä (saati sitten ernuja) ei saa jonottamaan yhtä siististi, meluamattomasti ja tyynen kärsivästi kuin Comiketin kävijöitä…

Tai kuten tj_han kommenteissa itsekin toteaa:

Kip, there’s a big difference in the mindsets of the crowds. People in Singapore are not going there for multiple days if they aren’t going to see the concerts. We aren’t interested in meeting people because we already meet the same people all year round. Singaporeans just want the official (non doujin!) goods, star sightings and hot girls. They aren’t interested in panels and activities such as competitions, because of the Asian “lose face” mentality. Basically, they’re afraid of embarrassment.

- -

I’ve never been to an American con and always marvel at how tens of thousands of people line up to get in. I’m sure there are fundamental differences in what people expect though. What exactly do Americans do at cons? Because in Singapore, even in the older conventions, there are two main types of people – the participants aka cosplayers, and the gawkers which make up 90% of the crowd.

Viimeinen lause on helppo uskoa, kun katsoo vaikkapa nutcase23:n kuvia. Singaporelaiset ovat epäonnekkaita väliinputoajia – aasialaisia mutta eivät japanilaisia, limbossa vailla kunnollista maahantuontiteollisuutta Japanista mutta myös vailla länsimaistyylistä fanikulttuuria. Ei käy kateeksi.

Ei se nyt ihan näin mene. Onneksi.

Kun aletaan puhua mangan aitoudesta ja länsimaisesta mangasta keskustelu kulkee yleensä aina suunnilleen samaa rataa.

Elitistinyyppä A huutaa naama punaisena että vain japanilainen manga on mangaa; ekumeniaspede B heittelee takaisin määritelmäpyyntöjä siitä millaista sarjakuvaa piirtäisi vaikkapa japanilainen mutta lännessä kasvanut tekijä tai länsimainen mutta Japanissa kasvanut tekijä; pseudomanganpiirtäjä C sanoo väliin että ainakin hän itse käyttää mieluiten vain sanaa “sarjakuva”, ja että on hassua että niin moni elitistinyyppä kuitenkin piirtelee itsekin mangatyylisiä hahmoja; kustantaja D sanoo että eikös nyt kaikkea voisi sanoa mangaksi kun sehän kuitenkin tarkoittaa lähinnä tiettyä tapaa myydä ja kuluttaa sarjakuvaa; kustantaja E nokittaa että eivät he ainakaan ole mitään omaa tuotantoaan ikinä mangaksi sanoneet, ainoastaan mangavaikutteiseksi… ja niin edelleen. Jossain vaiheessa joku ehkä linkittää keskusteluun tietoja länsimaisista piirtäjistä mangapiirtäjien avustajina, ja keskustelun toinen osapuoli alkaa hekottaa että näihin teoksiin pitäisi sitten varmaan lätkäistä varoitustarra “saattaa sisältää länsimaisen ihmisen kädenjälkeä”, heh heh.

Suurin ongelma tässä keskustelussa on se, että kaikki osapuolet puhuvat eri asioista. Elitistinyyppä puhuu niistä tarinoista ja hahmoista joita rakastaa ja joiden kaltaisia hänen ei ole onnistunut löytämään länsimaisista yritelmistä; ekumeniaspedelle on aivan sama miksi sarjakuvaa kutsutaan koska hän lukee sarjakuvaa siksi että se on sarjakuvaa; sarjakuvantekijä ei haluaisi leimautua “mangapiirtäjäksi”; kustantajilla on eri julkaisuohjelmat ja motiivit määritelmiensä takana. Mangan määritelmiä on yhtä monta kuin väittelijääkin.

Sarjassamme “hulluja tiedemiehiä”…

Japanin kuuluisin keksijä on 80-vuotias tohtori Yoshiro NakaMats: mies jolla on sulkina hatussaan eniten patentteja koko maailmassa – kolme kertaa enemmän kuin niiden määrässä kakkossijaa pitävällä Edisonilla, minkä hän muistaa mainita jopa käyntikortissaan – ja 144 vuoden elinikätavoite.

Hän väittää keksineensä myös super-Viagran jolla kääntää Japanin syntyvyys nousuun, laitteen jolla kääntää Pohjois-Korean ohjukset takaisin sinne mistä ne ovat tulleetkin sekä ilmaston lämpenemistä vastustavan keinon tuottaa energiaa vedestä. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat kuntoilu, neljän tunnin yöunet, politiikkaan pyrkiminen (toistaiseksi tuloksetta), kameroiden haistelu ja jokaisen ateriansa dokumentoiminen (mitä hän on tehnyt viimeiset 38 vuotta). Hän saa parhaat ideansa veden alla vain sekunnin murto-osien päässä hukkumisesta, minkä vuoksi hän sukeltaa vedenkestävän lehtiön kanssa.

Hän ei ole kuitenkaan pelkkä naapureitaan radio-ohjattavilla autoilla ahdisteleva tusinaeksentrikko: hänen keksintöihinsä kuuluvat (ainakin hänen väitteidensä mukaan) mm. CD-levy, faksi, karaokekoppi, pachinkoautomaatti, taksin taksamittari, syntetisaattori ja digitaalikello. Useimmin hänestä kerrottava tarina kertoo kuinka hän keksi keksi disketin vuonna 1952 ja lisensoi sen IBM:lle 1979, joka toi sen markkinoille samana vuonna. IBM kertoo firmalla olevan hedelmällinen ja pitkäkestoinen suhde tohtorin kanssa, mutta ei kommentoi asiaa enempää.

NakaMats väittää ettei ole järin varakas mies koska käyttää kaikki rahansa saman tien uusiin kehitysprojekteihin – mutta hänen valtavassa, energiataloudellisesti omavaraisessa talossaan sijaitseva firmansa Dr. NakaMats Innovation Institute työllistää joka tapauksessa yli sata tutkijaa. (Yksi talon vessoista on päällystetty kullalla – ja sen portti on tietysti 200 tuuman levykkeen näköinen.) Hänen nimellään myydään Japanissa mm. lukuisia terveyselintarvikkeita; hän opettaa filosofiaa Tokion Yliopistossa, josta hän itsekin aikoinaan valmistui; kampanjoidessaan viimeksi Tokion pormestariksi hän sai yli 90 000 ääntä.

Tietty voi olla että hänen kriitikkonsa ovat oikeassa, ja että hän on vain egomaaninen versio Tri Tolosesta – mies, joka elää vuokraamalla vierashuoneitaan höperöille faneilleen jotka ostavat hänen terveystuotteitaan kiskurihintaan. Mutta mielenkiintoinen mies hän näyttäisi olevan siitä huolimatta…