Vanhaan hyvään aikaan
Kirjoittaja: Tsubasa, aiheet: animaatiokulttuuri, fandom, mielipiteetKatsoin So-Ra-No-Wo-Toa, ja tulin ajatelleeksi… jos Haibane Renmei tehtäisiin nyt, sanottaisiinkohan sitäkin tyhjänpäiväiseksi, juonettomaksi moetyttösarjaksi?
Ihmislajille on luontaista se että kokemuksen (=iän) karttuessa osa yksilöistä tulee kyynistymään, ja että näiden yksilöiden ajatusmaailmassa “ennen oli kaikki paremmin” -asenne tulee valtaamaan entistä suuremman prosenttiosuuden. Tämä johtuu osaltaan siitä, että ihmisen preferensseillä on tapana lukkiutua totuttuihin asioihin; osaltaan taas siitä, että lapsena omaksumisaste on korkeampi eikä tyyliseikkoja osaakaan kyseenalaistaa vielä niin paljoa. Jokainen joka on harrastanut animea riittävän kauan tietää omakohtaisesti, että tällaisia ihmisiä löytyy paljon myös tämän harrastuksen parista. (Sivupalkin kysely on tähän aiheeseen relevantti.)
Fandomissa tapaa säännöllisesti yksilöitä joilla on suuria ja mittavia (joskin yleensä helposti kumottavia) argumentteja siitä miksi ennen oli piirretytkin parempia kuin nykyään, ja miten nykyään animaattorit ovat laiskoja ja tuotantoa sanelee raha toisin kuin kultaisella 80-luvulla. (Tsih.) Valituksenaiheet ovat aina samat: milloin vanha anime oli parempaa tyyliltään, milloin tekniseltä laadultaan, milloin aiheiltaan. Yksi ei voi sietää nykyistä moe-estetiikkaa ja pehmeämuotoisia hahmodesignejä, toisen mielestä perseestä on 2000-luvun käsikirjoitusten hahmokeskeisyys tarinakeskeisyyden kustannuksella. Kuka kaipaa 90-luvun chibejä, hikipisaroita ja muita huumoritropeita, kuka miehisiä jättirobotteja.
Yhteistä näille kaikille valittajille tuntuu yleensä olevan se, että jokainen kausi on heidän mielestään edellistä huonompi, eikä mitään hyvää kuulemma enää löydy. “Moe on syöpä joka tappaa animen” oli vanha virsi jo kauan ennen itkuvirsiä K-ON!:in kakkoskaudesta – esimerkiksi silloin kaksi vuotta sitten kun kirjoitin aiheesta viimeksi. Itse en kyllä purematta niele väitettä siitä että jonkun teollisuudenalan tuotannon laatu muka voisi laskea tasaisesti vuosikymmenestä toiseen, mutta nörttilogiikkahan on tunnetusti todellisuutta uhmaavaa…
Ulkomaanmarkkinoista ja jenkkirahalla tehdyistä sarjoista povattiin pelastusta laskevan syntyvyyden aiheuttamalle parhaan katseluajan valtavirta-animen ja lastensarjojen menekin laskulle, ja sen kuplan puhjettua vuonna 2005 teollisuus kääntyi kotimaanmarkkinoille ja keskittyi myöhäisyön vähemmistöyleisöjen tavoitteluun – tämä on ihan totta.
Mutta jos haluaa katsoa kolikon kääntöpuolta voi suhtautua asiaan vaikkapa niin, että tämän ansiosta meillä on vähemmän Witch Hunter Robinin ja Ergo Proxyn kaltaisia “länsimaiseen makuun” tehtyjä pliisuja synkistelysarjoja ja enemmän Mononoken, Zetsubou-sensein, Bakemonogatarin ja Kuuchuu Burankon kaltaista mahtavaa trippailua – siis sarjoja jotka ovat riittävän japanilaisia kiinnostaakseen meitä, jotka olemme kiinnostuneet animesta juuri sen vierauden takia.
Ja kenties myös poikkeavien taiteellisten ratkaisujen vuoksi.
Tietty on sitten niitäkin, jotka tykkäävät nimenomaan ei-japanilaistyylisistä animesarjoista, kuten vaikkapa tuo anonyymi tuolla ylempänä. Mutta siinä vaiheessa ollaankin jo melkein siinä vaiheessa että voisi kyseenalaistaa onko yksilö animen fani vaiko vain tietynlaisen animen fani. Toki sitäkään ei kiellä kukaan – mutta eikö se ole vähän niin kuin sanoisi itseään “italialaisten leffojen faniksi”, mutta valittaisi vain vuodesta toiseen siitä miten italialaiset ei enää tee kunnon leffoja (eli spagettiwesternejä)?
< naulapaa> Aina sitä kahtoo jotain uutta sarjaa jakson, masentuu ja katsoo sadannen kerran Cowboy Bebopin
Vanhan kunnon Sturgeonin lain mukaan 90 % kaikesta on paskaa, mutta vähemmän tunnettu jatko kyseiselle sanonnalle on se, että kaikki ovat aina eri mieltä siitä mitkä teokset muodostavat sen jäljelle jäävän kymmenen prosenttia. Niidel argumentoi että tästä yhden henkilön makua miellyttävästä kymmenestä prosentistakin on 90 prosenttia paskaa, mutta loputtoman kierteen uhallakin voisin väittää että siitäkin jäljellejäävästä kymmenestä prosentista ollaan varsin usein eri mieltä… Kuka tykkää yaoistaan höttöisenä ja romanttisena, kuka itkuisena ja angstisena. Yksi pitää äidistä, toinen tyttärestä – ja juuri nämä vaihtelevat preferenssit ovat suurin kulttuuria rikastava tekijä. Ilman niitä tehtäisiin vain yhdenlaista taidetta ja yhdenlaista viihdettä, ja maailma olisi sanoinkuvaamattoman tylsä.
Tietty on olemassa myös objektiivisia laatumittareita, kuten tekninen toteutus, mutta se sitten ei koskekaan enää sisältöä – ja siitäkin voidaan vääntää peistä, jos mennään sen puolelle mikä on tyylillinen tehokeino ja mikä budjetinsäästökikka. (Tässähän lama-ajan anime kunnostautui urakalla – ja nykyään SHAFT aikataulukriisiensä vuoksi.)
Kyllä 90-luvulla hömppäkomediatkin oli parempia.
Mutta miksi sitten osa harrastajista kyynistyy (tai vanhenee jääriksi, jos sitä jaottelua haluaa käyttää) ja osa ei? Spekuloisin sen johtuvan yksinkertaisesti siitä, että eri harrastajat etsiytyvät animen pariin eri asioiden vuoksi.
2ch:n kollektiivinen mielipide luokittelee otakut niihin jotka pitävät animesta ensisijaisesti siksi että pitävät animesta taidemuotona ja niihin jotka ovat enemmänkin hahmojen faneja – mutta länsimaiseen animenkatsomisyleisöön tarvitaan lisää luokkia. Meilläkin on niitä jotka pitävät animesta koska se on animea, ja lisäksi hahmo-otakuja (joskin vähemmän kuin Japanissa) – mutta lisäksi on myös niitä jotka etsivät animesta itselleen ensisijaisesti viihdettä; kenties korvaamaan länsimaisen TV-viihteen, kenties toimimaan sille lisukkeena.
Tietty nämä jälkimmäisetkin tyypit voivat olla kiinnostuneita animen (tai mangan) tuotannosta, tekijöistä, taustoista ja tekniikoista, mutta prioriteettiero on varsin olennainen; jälkimmäinen harrastajatyyppi nimittäin on paljon kahta muuta tyyppiä kiinnostuneempi teosten sisällöllisestä laadusta. Ja koska heille on tärkeää se miten hyvin sarjat istuvat heidän omiin preferensseihinsä he ovat myös kärkkäitä kyynistymään vallitsevien trendien muuttuessa. (Tietty varmasti osansa on myös sillä, että netissä jokainen on kärkäs vetämään ylleen viisastelevan ja kyynisen kriitikon roolin…)
DKellis esitti kyrpiintymisensä “fan”domin yltiönegatiivisuuteen näin:
Something I’ve been puzzled about ever since I discovered online forums and chats and fandoms (ie for fifteen years now) is the prevalence of being critical as a default mode, which strikes me as a little contrary to being, you know, a fan.
—
Am I allowed to give a judgement on a show before it has ended? Eyebrows were raised when I named Kampfer as my favourite show last season before the last few episodes, but I do not see any objections mentioned to people slamming Omamori Himari after… what, two episodes? Is there some sort of definable, distinct, discernible threshold of “good” or “bad” that is accepted by the vast majority of people? And if I am not in this vast majority, should I have to join with that majority? Won’t that contradict the message of “don’t follow the crowd” that I keep hearing when I profess my love of cute girls in anime? Which crowd is the crowd?
Sometimes I get the feeling that I am only allowed to have opinions in sets, rather than individually-packaged a la carte. If I like this, I should dislike that. If I like both, I am deviant.
Näillä linjoilla ajatellen voisi tietty tehdä sen päätelmän että ne jotka eivät ole tulleet animen pariin pitämään siitä lähes ehdoitta eivät ole faneja, vaan että liiallinen kriittisyys ja faniasenteen puute laskisi heidät kasuaalin kuluttajat tasolle. Ovatko he sitten otakuja lainkaan? Vaikea sanoa. Tietty fanit ovat läpi historian kiistelleet faniutensa kohteista, siitä ei pääse mihinkään… joten kenties kysymykseen ei vain ole olemassa yhtä oikeaa vastausta.
Ei sillä että sitä onneksi tarvitsisi pohtiakaan – jokainenhan voi toki kuluttaa ihan mitä lystää. Luojalle kiitos noitaminAsta!
Fuck yes! You are the best show ever!
Kirjoitukset (RSS)
Luojalle kiitos siitä, että noitaminA taipuu kaksisarjaiseksi! noitaminA-sarjoilla on kumminkin tapana olla oikeastikin keskimäärin muita parempia.
Kyllä ennen oli kaikki paskemmin. Kattelin tässä Slayersiä ja Utenaa ja kyllähän 90-luvulla kaikki tehtiin järjestelmällisesti ihan väärin. Elämme hyvää aikaa.
Pointti oli se, että vaikka henkilö sanoisi tykkäävänsä shounen-animesta, tuskinpa tämä kuitenkaan tykkää kaikista shounen-sarjoista yhtä paljon, vaan tälle henkilölle siitä shounen-animen “kasasta” jotkut ovat se 10% ja ne huonommat shounen-sarjat sitten se 90%. Yhteensä nämä KAIKKI shounen-sarjat ovat tämän henkilön animemaussa se 10%… Eli ne “parhaat shounen-sarjat” ovat henkilön kaikesta näkemästä animesta 1% (ja tietysti joku tykkää “vakavammasta shounenista” ja toinen “sekopäisemmästä shounenista”). Mutta joo, Gaussin käyrä ja Sturgeonin laki aiheuttaa kyllä melkoisia aivonyrjähdyksiä :-D
Nehän aiheuttavat osaltaan ilmiön jota itse kutsun kriitikon harhaksi: jos katsoo melkein mitä vain arvostelulehteä (Anime, Japan Pop, Pelit-lehti – kunhan vaan pisteytetään jotain) ja laskee lehdessä vaikkapa vuoden aikana arvosteltujen teoksien arvosanojen keskiarvon, tämä on lähes poikkeuksetta yli sen keskipisteen: esimerkiksi Pelit-lehti käyttää skaalaa 0 – 100, mutta vuoden aikana arvosteltujen pelien keskiarvo on noin 60 – 70 pistettä.
Tämä taas johtuu siitä, että pelin arvostellut henkilö on aina henkilö, joka tykkää ko. alan peleistä. Se on sinällään tietysti fiksua: jos minä arvostelisin jonkun futismanageripelin, antaisin sille noin 5 pistettä, koska lähestulkoon vihaan futismanageripelejä. Tässähän ei olisi järkeä, koska tuskin kukaan futismanageripeleistä pitämätön sellaista ostaisi. Mutta jos henkilö pitää futismanageripeleistä, tämä luultavasti yliarvostaa sen, koska vertaa sitä kaikkeen muuhun… Tai, kääntäen, jos minä arvostelen jonkun Civilization vitosen, vertaan sitä “kaikkiin peleihin” ja totean, että “no sinne 0 – 20 pisteen ryhmään menee lähinnä futismanageripelit”, joten pitämäni pelin arvosanaa buustaa ne “huonot” pelit.
Ja koska kaikki toimivat näin – enemmän tai vähemmän tietoisesti – arvosanajakauman keskiarvo vinoutuu sinne 70 pisteen tuntumaan. Tämä taas on mahdotonta, koska kiitos herra Gaussin, keskiarvoisia pelejä pitäisi olla suhteessa eniten, mutta kriitikon harhan takia eniten onkin “vähän keskiarvoa parempia” pelejä ;)
Ja jos kyse on valtavasta läjästä teoksia joihin arvostelijat ovat jo tutustuneet aiemmin (esimerkiksi mangaa), niin tokihan sieltä poimitaan arvosteltaviksi ne joita pidetään esittelemisen arvoisina. Sama ilmiö…
En harrasta mangaa tai animea kovinkaan paljon mutta minulla on paljonkin sanottavaa oldschoolin pitämisestä parempana. Itse olen juuri se tyypillinen 90′s Kid joka vannoo NESin nimeen ja rakastaa Ankronikkaa ja Turtleseja, niiden kanssa kun kasvoi niin on jopa antanut niille oman, erillisen elämän siitä mikä niillä ns. oikeasti on. Se on kai hyvä tiedostaa jos on näin emotionaalinen ettei mene ja möläyttele hölmöyksiä kuten “ennen tehtiin paremmin”
Oikeastaan nyt tuli mieleen yksi sarja jota katson näin suuremmalla iällä vain siksi koska se on niin hauskaa miten HUONO se oli. Starzinger. Täytyy kyllä möntää että suurin osa siitä miksi se on huono on ääninäyttelijöiden syytä, mutta sen animaatiokin kierrättää ja.. on vaan välistä yksinkertaisesti “derp”. Siskon kanssa välillä otetaan VHS esiin ja nauretaan itsemme puolikuoliaiksi kun Prinsessa Auroran ääninäyttelijä unohtaa osuutensa ja yksi miesääninäyttelijöistä joutuu tuuraamaan, pingottaa äänensä kimeäksi ja vinkaisee “Katsokaa!”. Tai kun protagonistit, Kokko, Korkki ja Haka taistelevat ja ääninäyttelijät unohtavat aseiden nimet ja korjaavat toisiaan, kaiken tullessa nauhalle! Kaipa joskus se että jokin on vaan niin huonoa on myös katsomisen arvoista? Ainakin hyvässä seurassa.
Kävi juuri tässä vähän aikaa sitten toisinpäinkin, eli jokin on lapsena täyttä paskaa, mutta aikuisiällä huomaakin sen arvon ja idean, kun muistin nauraneeni lapsena itseni puolikuoliaaksi sille miten nolo sarja Rose of Versailles oli(eli Lady Oscar suomeksi) ja päätin katsoa nostalgian nimissä sen kokonaan koska se oli aika lyhyt(41 jaksoa?) Siinä kävikin niin että olin jo kasvanut isoksi, seurustellut, eronnut ja tunneälyni oli kasvanut suurinpiirtein jatkuvasti menkoissa olevan, epävakaan teinitytön tasolle ja jaksoin katsoa jopa sen kun kaksi naista piti kiukuttelumykkäkoulua kolmen jakson ajan. Lopulta sarja kävi niin dramaattiseksi ja minulla oli niin paljon tunnetta siinä etten pysty katsomaan sitä loppuun koska tiedän itkeväni viikon putkeen. Lapsena en olisi tähän pystynyt.
Suosikkisarjani on kyllä yhä se sama mikä minulla on “ikuisesti” ollut – Alfred Jodocus Kwak, mutta katsonkin sarjoissa aina hahmoja ja maailmaa ja siinä sarjassa oli hyvin paljon sellaista mitä ei monessa muussa lapsiyleisölle tehdyssä ole näkynyt vieläkään. Esim. päähenkilö vanhenee sarjan edetessä, syntymästä varhaiseen aikuisikään, päähenkilö on orpo mutta sitä ei vatvota ja päähenkilöstä kasvaa onnellinen ja tunneälyinen yksilö.. Olen etsinyt samantapaista jo vuosia mutta ei ole tullut vastaan vaikka päähenkilö on pahuksen ankka!
Tulipa taas varmaan pelkästään rupateltua heh. Mutta multa mietteenä se että mestariteoksia ei tule kovin usein historiassa.. mutta silti ihmiset varmaan rakastuu siihen mitä niiden äiti käytti TV-lapsenvahtina eikä siihen mestariteokseen.
Mut joo, Tetris oli paras peli ikinä, ne grafiikat, ne grafiikat… Sitäpaitsi te kakarat olitte vielä vaipoissa kun Aerith kuoli, te ette ymmärrä mikä on hyvää ellette itkeneet kanssani kun se kuoli!!1
Minä tiedän! Minä tiedän! Postauksen ekaan ajatukseen kätkeytyy kompa, jonka nimi on Yoshitoshi ABe. Muuten sekä Haibane Renmei että Sora No Woto (en jaksanut kirjoittaa erikoistuttamistavuviivoja) ovat ei-niin-räiskyvällä budjetilla tehtyjä.
Lienee varmaan itsensä korostamista todeta, etten mä katso animea, koska se on viihdettä, vaan koska se on hyvin/mielenkiintoisesti piirrettyä. Ehkä sitten olen marginaalissa.
Uusin ANNCast muuten alleviivaa tätä pointtia mielenkiintoisesti.
Siinä 5:50 alkaen tyypit tulevat yksimielisesti siihen tulokseen, että koska he eivät näe Hanamaru Kindergartenilla olevan mitään syytä olla olemassa he mieluummin toivoisivat että se ei olisi, ja että “tähän on tultu: on niitä ihmisiä jotka pitävät Hanamaru Kindergartenista, ja sitten me muut.” Toista se oli silloin ennen vanhaan kun toimintasarjoja oli enemmän – silloin heidän kymmeneen prosenttiinsa tietysti kuului enemmän sarjoja, eli “anime oli parempaa.” Aukotonta logiikkaa.
Heh, lähinnä liittyen tuohon So-Ra-No-Wo-To:on ja muihin vastaaviin, jotkut eivät osanne ottaa animea vastaan sopivalla asenteella. Lähinnä partaani olen naureskellut, kun joka paikassa whinetetään juuri tuota “moe tulee ja tappaa kaikki”.
K-on:ista itse pidin ja taidanpa kun inspis iskee, katso myös tuon So-Ra-jne:n. Luettakoon minut sitten helposti miellytettäväksi, mutta itse tykkään. Saa sopivasti jotain muuta ajateltavaa tässä kylmässä ja julmassa oikeassa maailmassa. (Tiedän, olen eskapisti)
So-Ra-jne on jännästi samantapainen sarja kuin Strike Witches – päältäpäin katsoen on vaikea uskoa että sillä olisi yhtään mitään sisältöä, koska siltä se vain näyttää.
Mutta lähempää tarkasteltuna sieltä paljastuukin kaikenlaista jännää, joka on huolellisesti piilotettu sinne kaiken moeilun alle (ettei se häiritsisi pelkkää eskapismiannosta hakevia katsojia). Tässä tapauksessa se on kiehtovalla tavalla japanilaista ja kristillistä kuvastoa sekoitteleva maailmankuva – ja vähän muutakin, jos ei pelkää ylitulkinnan vaaraa…
Ensimmäisen kappaleen kysymykseen vastatakseni, Haibane renmei tuskin saisi tyhjänpäiväistä leimaa vielä tänäkään päivänä, mutta hyvin erilainen sarja se voisi olla johtuen sen tehneen studion poismenosta.
Haibane on myös luonteeltaan erilainen kuin sora no woto, Aben sarja tai ei, haibanessa on jo lähtötilanteessa vahva koukku odottamassa katsoja, kun sora no woto vaatii katsojalta meklarimenttaliteettiä, halua investoida, aikaa tässä tapauksessa.
K-on käsittelystä huolimatta sora no woto on toisinaan kaunista ja lohduttavaa katseltavaa, ja erityisesti itselle iski Amazing gracen trumpettisovitus siihen liitettyine kuvituksineen, luoden toivoa huomiseen.
Mutta jos tyhjänpäiväisyydesta puhutaan, kuulostaako tarina avaruustalkkareista äkkiseltään yhtään jännittävämmältä, taikka viihdyttävämmältä?
Muutoin puhe ja kitinä nykyanimen tilasta hieman pohdituttaa, kun tuntuu että laatu ei mielestäni ole dramaattisesti laskenut, mutta omaperäiset ideat ovat kyllä käyneet vähiin. Nykyään onkin ehkä kyse siitä kuinka onnistuneesti vanhoja konsepteja pystytään soveltamaan. Esimerkkinä lainauksissa mainittiin jo Kämpfer jota itse pidin kovasti viihdyttänä (pehmolelut onkin ennakkotilattuu), kunhan ei erehtynyt aktivoimaan aivojen analystiosiota. Kuluvasta kaudesta itse seuraan monta sarjaa, ja kaikissa on jotain omat ongelmansa, mutta ei varsinaisesti kuolettavia sellaista.
Tässä lie monella harrastajalla ongelma, eli tähän harrastukseen ei osaa suhtautua viihteenä, vaan sen pitää olla jatkuvaa mind-fuck elämystä. Muistan yhä kun puoliammattilaisarvostelijan uraa aloittelin, kun tuli vanhemmalta harrastajalta nootti, että “se katsoo kaiken mikä vastaan tulee, ihailtavaa mutta helvetin tyhmää”. Myönnän kyllä itsekkin että ei tämä välttämättä viisain tapa ole asioita tehdä, mutta olenpahan oppinut tekemään omat johtopäätökseni, joskus päinvastaisen mikä yleinen mielipide on, pelkästään omaksi ilokseni.
Joten jos katson animea ja osaan arvostaa sitä yhtenä viihteen muotona, erinäisine genreineen – jos se teekee minusta jotenkin vähemmän arvostetun harrastajan, niin olkoon näin, eipä ole minulta mitään pois.
[...] But leaving that aside, looks like the plot is finally on the move somewhere which hardly is a bad thing. I’ve noticed people still bitching about how SoraWoto is just like K-ON! and worthless moe shit. Frankly I’m too tired to even try to argue with that anymore so instead I’ll just leave you with an interesting piece of thought by my Finnish colleague Tsubasa: [...]