Aikoina muinaisina – ennen vuotta 2009, siis – conien puheohjelmia ei ollut tapana videoida ja laittaa jakoon kaikelle kansalle.
Satunnaisia armopaloja toki löytyy. Animecon III vuonna 2004 oli ensimmäinen tapahtuma josta julkaistiin muutama luentonauhoite (joskin ilman havainnemateriaalia puolet vitseistä menee ikävästi ohi). Seuraavassa Animeconissa Helsingissä 2006 julkaistiin jokunen cosplayvideo ja kunniavieraan luento, joskin ikävän kaukaa kuvattuna ja huonolla äänenlaadulla.
Katsojienkin kuvaamia videoita toki löytyy muutamia. Tämä on kahdeksaan osaan pilkottu Kempin luento mainitusta vuoden 2006 Animeconista. Se on ladattu YouTubeen seuraavana vuonna – kuinka moni muistaa sen vielä?
Jessus, Paasitorni oli ahdas. Ja kuuma.
Yleisö nauraa vanhahtavalle ysärityylille, yltiödramaatisuudelle ja kehnolle tarinankerronnalle, mutta Kemppi tuntuu pääsevän vain vaivoin yli siitä että hänen mielestään tuotantoarvot ja ulkoasu määrittävät onko jokin hyvä vai ei – jopa sellaisissa tapauksissa joissa videonäytteet edustavat tarinankerronnan pohjanoteerauksia, kuten Amon Sagan tapauksessa. Mitä nyt yltiöpäinen fanservice kelpaa myös kriteeriksi. Hmm hmm.
Luennon seuraavana vuonna Jyväskylän Animeconissa esitetystä jatko-osasta ei tunnu löytyvän videota. Kaikeksi onneksi siitä on kuitenkin tallella edes äänite, jonka voi ladata koko 70-minuuttisessa ja 58-megatavuisessa komeudessaan tästä. Juna- tai automatkojen ratoksi!
Arana ehti kirjoittaa Bakumanin seksismistä yhtä ja toista ja niidel jatkoi aiheesta yleisesti, joten minun ei ilokseni tarvitse jatkaa enää siitä aiheesta.
Sen sijaan voisin tehdä muutaman huomion siitä, miten sarjan tapahtumat ylipäätään tuntuvat liittyvän tekijöidensä, piirtäjä Tsugumi Ohban ja käsikirjoittaja Takeshi Obatan omakohtaisiin kokemuksiin mangantekijöinä.
Ihmiset oppivat eri tavoilla. Jotkut oppivat parhaiten immersiolla, uppoutuen opittavaan asiaan kunnes sisäistävät sen. Toiset oppivat visuaalisesti, muistaen kokeessa oikean vastauksen kunhan vain muistavat miltä sen sisältänyt aukeama näytti kirjassa.
Mutta joskus muistia pitää huijata, ja silloin erilaiset muistisäännöt astuvat peliin.
Niitä kannattaa toki käyttää monen muun elämää helpottavan asian tapaan turvaverkkona eikä riippumattona, koska ne eivät sovi pitkäaikaiseksi ratkaisuksi. Kaikeksi onneksi ihmismieli on kuitenkin rakennettu niin, että riittävä määrä kertausmääriä huijaa muistia pitämään jotain asiaa tärkeänä, jolloin kainalosauvana käytettävä muistisääntö jää ennen pitkää turhaksi. Avainasemassa on riittävän kertausmäärän saavuttaminen, ja siinä muistisäännöt ovat paikallaan.
Kierrätys on päivän sana! Joten tällä kertaa saatte katsoa Desuconin luentoni.
Ajattelin alun perin itse asiassa postata luennon muistiinpanot tekstinä siten kun ne kirjoitin, koska netissä on huomattavasti mukavampi lukea tekstiä kuin katsoa puolentoista tunnin mittaista videota. Tajusin tekstiä katsoessani kuitenkin, että se sopii blogipostauksesti varsin huonosti. Tekstinpätkät ovat lyhyitä, ja lähes jokaisen kappaleen jälkeen tulisi tulla YouTube-video. Äänenlaatu olisi varmasti siten parempi, mutta sellainen määrä upotettuja videoita olisi vain linkkimädän kerjäämistä.
Sain jokin aika sitten valmiiksi myös videoiden tekstittämisen (ensimmäisen klipin myös englanniksi, mutta muut ovat edelleen työn alla), koska parissa kohtaa molotan harvinaisen nopeasti ja epäselvästi. Yritän korjata asiaa DesuTalksiin mennessä…
Huomasin kaksi asiavirhettä. Toinen oli se että sanoin vahingossa Viralia Kaminaksi (korjasin sen tekstityksiin), mutta huomaatteko toisen?
Tämä on varsin yksinkertainen juttu. Onkohan se jopa niin yksinkertainen, että moni ei ole ikinä tullut ajatelleeksi sitä?
Hymyileminen ei muutenkaan ole ikinä ollut itäaasialaisissa kulttuureissa niin merkittävässä asemassa kuin se länsimaissa on. Jokainen on varmasti kuullut japanilaisten firmojen aikoinaan (kenties nykyäänkin?) järjestäneen työntekijöilleen hymyilykursseja – samaan tapaan kuin suomalaiset firmat ovat kouluttaneet työntekijöitään small talkin ja eurooppalaisen poskipusuetiketin saralla. Mutta tästä huolimatta monen japanilaisen hymy näyttää länsimaiseen silmään teennäiseltä.
Hymyilyn sijaan Aasiassa on totuttu tunteiden näkyvän silmistä, ja tällähän animehahmojen suurisilmäisyyttäkin on monelle ihmettelijälle perinteisesti perusteltu. Nyt kun asiaa alkaa ajatella – kuinka monesti dramaattisissa kohtauksissa rajataan kuva nimenomaan hahmon silmiin?
Ja miltähän ulkomaalaisten silmäilmeet japanilaisista näyttävät?
Fanituotokset ovat kiehtova ilmiö. Ne tekevät yksisuuntaisesta kulttuurintuottamisesta Lawrence Lessigin sanoin “read/write-kulttuuria”; ne saattavat synnyttää draamaa tai seksuaalista jännitettä sinne missä sitä ei alkuteoksessa ole, tai jatkaa tarinaa suuntiin joihin alkuteoksen tekijä ei sitä ole halunnut viedä. Tietysti sen luomaa mahdollisuutta käytetään niin idässä kuin lännessäkin enimmäkseen masturbaatiomateriaalin luomiseen, mutta helmiä löytyy aina.
Tämä tuli mieleeni, kun luin alkuvuodesta Takotuboyan juonellisesti mielenkiintoista erodoojinshia Requiem 5 A Dream. Kuten Nova aikoinaan sanoi siinä porno tuntuu paikoin jopa päälleliimatulta ja irralliselta; vaikuttaa siltä että tekijä on halunnut kertoa oman näkemyksensä hahmoista ja niiden eräästä mahdollisesta tulevaisuudesta (joka on kaanonin puitteissa täysin realistinen – joskin tietysti sarjan genren johdosta täysin mahdoton), mutta on joutunut myös varmistamaan että joku ostaakin sitä.
Kaikki fanikulttuurin tuotteet eivät tietenkään synny maailmaan ihan itsestään.
Takako Shimuran vesivärityöt ovat perhanan nättejä. Kahdesta nuoresta transsukupuolisesta kertovasta Hourou Musuko -mangasta on tulossa
Aoi Hanan vanavedessä animekin tammikuussa, joten se saa edustaa tässä syvällistä laatusarjaa.
Olen populisti, kuten olen aiemmin maininnut. En usko absoluuttiseen sisällöllisen laadun käsitteeseen, vaan siihen että on olemassa erilaisia ihmisiä, erilaisia preferenssejä ja tarpeita sekä erilaisiin preferensseihin ja tarpeisiin vastaavia teoksia.
Lisäksi uskon, että itsensä korottaminen Laatusarjoista nauttivaan älylliseen eliittiin on pitemmän päälle hupsua, koska aina löytyy joku jolla on vielä elitistisempi ja omasta mielestään kypsempi maku kuin sinulla. Koska sisällöllinen laatu on näin ollen aina subjektiivinen mittari voi teos lopulta olla absoluuttisen huono vasta, jos ei ole olemassa yhtään ihmistä joka pitäisi siitä.
Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö tiedostaisi sitä, että joidenkin teosten taiteelliset ambitiot ovat korkeammalla kuin toisten, kuten Arana aikoinaan pohti. (Tämä menee sen “erilaisiin tarpeisiin vastaamisen” alle.) Tämäkin on tunnetusti joillekin ihmisille vaikea käsite sisäistettäväksi, koska “animehan on vain halvalla tuotettua bulkkiviihdettä, lol.”
Ja sitähän se monesti onkin. Tällä ajattelutavalla lankeaa kuitenkin perinteiseen “anime on genre” -perspektiiviharhaan – johon pudonneena saattaa olla vaikea nähdä metsää derivatiivisilta täytesarjoilta. Kuinka moni esimerkiksi USA:ssa joka vuosi alkavista sadoista TV-sarjoista on oikeasti kahvitauoilla puhututtavaa kamaa ja kuinka moni pelkkää asiansa ajavaa bulkkiviihdettä?
Kustannusala on kärsinyt laman kourissa siinä missä muutkin teollisuudenhaarat, kuten viime vuosien uutisista on varmaan itse kullekin käynyt ilmi. Tänä vuonna kaikki kolme suurta kustantamoa ovat ilmoitelleetmiljarditappioista – Shueisha teki punaista 4,18 miljardia jeniä, Kodansha 5,72 miljardia jeniä, Shogakukankin ilmeisesti aika lailla.
Olisi tietysti naiivia olettaa, että kaikki tämä on seurausta vain siitä, että japanilaisetkin ovat nykyäänalkaneetwarettaa – itse asiassa sekä Shueishan mangalehtien että -tankobonien myynti on noussut. Mutta kustannusala on isoa bisnestä, ja sillä on muitakin tulonlähteitä jotka voivat kokea ongelmia. Esimerkiksi lisensointi.
Kiehtovaa kyllä, samaan aikaan Kadokawa ilmoitti tehneensä 1,4 miljardia jeniä (n. 13 miljoonaa euroa) voittoa. Tätä on hauska verrata Kadokawan ständillä jossain nimeltämainitsemattomassa tapahtumassa joskus alkuvuodesta esiteltyihin piirasdiagrammeihin siitä, mihin mikäkin osuus TV-anime nykyään perustuu…
Tämä on Chu-Bra:n ensimmäinen Blu-Ray -julkaisu. Se sisältää kolme jaksoa ja maksaa 65 euroa.
Juuri niin kuin otsikossa sanotaan. Lähteenä 2ch-pasteblogi Kyoo mo Yarareyaku.
“Merkittävyys” on tässä mainittuna pelkästään taloudellista merkittävyyttä – esimerkeiksi on todennäköisesti tarkoituksella poimittu sekä “hyviä” että “huonoja” sarjoja. Kannattaa muistaa että kuvaukset ovat lähinnä postaajan omia mielipiteitä, mutta esimerkit tekevät tästä hyvin mielenkiintoisen ja perspektiiviä antavan listan.
Linkkasin jo aiemmin tähän Teikoku Databankin tutkimukseen. Sen mukaan animestudioiden voitot olivat vuonna 2009 laskussa jo toista vuotta peräkkäin; vuodesta 2005 alkanut nousu oli vain tilapäinen buumi, jonka keskiössä olivat “moetyyliset sarjat”, kuten se niitä kutsuu. Mutta vuoden 2007 jälkeen moesarjoja on tunnetusti tullut vähemmän ja vähemmän joka vuosi, ja se kupla on puhjennut – nykyään animen tuottaminen on entistä vaikeampaa “laittoman striimaamisen, vähentyneiden TV-slottien ja kutistuvan DVD-myynnin” johdosta.
Mangaka Ken Akamatsu kommentoi tutkimusta blogissaan (yksittäiseen postaukseen linkkaaminen ei onnistu, mutta postaus on tämä) seuraavasti:
Certainly, the moe boom is finished, and from last year on I think we’re seeing the following phenomena:
1. Male protagonists are absent
Many anime are now nothing but girls, and the role of the “male character being excited by female characters for viewers to empathise with” has disappeared.
2. Male buying power has reduced
Now women buyers of both anime and manga are predominant. Oricon comic rankings show most of the top titles are women-oriented.
3. Male viewers can now empathise with female characters
The number of male fans who simply don’t view female characters as objects of sexual desire at all is increasing, even in titles like “K-ON!”. No more are they just thinking “I want to be part of that circle,” now they are getting into the characters themselves.
A friend of mine was saying “this will be the year of yuri!” thanks to number 3, but unfortunately I get the feeling the popularity of yuri is not quite that great…
Joku voisi tähän sanoa, että kenties haaremit ovat tosiaan menneet muodista, mutta onhan moesarjojahan silti nykyään aivan helkkaristi. Tähän väliin ensimmäinen luetunymmärtämisharjoitus: mikä on moesarja?
Kirjoitukset (RSS)
