Moni teistä varmasti tietää pelin nimeltä Duke Nukem Forever, tai on ainakin kuullut siitä.
Kyseessähän oli jatko-osa yhdelle 90-luvun suosituimmista PC-peleistä, joka kuitenkin lillui kehityslimbossa 12 vuoden ajan – kunnes töpseli lopulta kiskaistiin irti vuonna 2009. Wired julkaisi viime joulukuussa pitkän ja kiehtovan artikkelin aiheesta, joka kannattaa lukea vaikka itse peli ei kiinnostaisikaan.
After a year and a half of work, Duke Nukem 3D was released online in January 1996.
Sales were explosive. The game was addictively fun and crammed with racy humor, including strippers you could tip (at which point they’d flash their pixelated boobs) and mutant pigs dressed in LAPD-like uniforms. Critics went fairly mad with praise. In most games, the world was static, but Duke Nukem players could interact with objects — they could get Duke to play pool or admire himself in a mirror (“Damn, I’m looking good!” he’d say). The title sold about 3.5 million copies, making Miller and Broussard straightforwardly wealthy.
In April 1997, Broussard announced a follow-up: Duke Nukem Forever, which he promised would outdo the original in humor, interactivity, and fun. The firm set no formal deadline, but Miller predicted the game would be out within about a year, “well before” Christmas 1998. “We see Duke Nukem as a franchise that will be around 30 years from now, like James Bond,” Miller told a gaming site. Broussard compared Duke to Nintendo’s Mario — a character that would star in title after title, year after year.
But the cycle that would demolish Duke Nukem was about to begin.
Käytän Koe de Oshigoto! -mangan marraskuussa alkavaa animesovitusta tekosyynä luetellakseni erinäisiä lukuja erogeseiyuubisneksestä.
Tuskin siitä mitenkään erityisen loistavaa sovitusta tulee, mutta ainakin voitte tutustua alkuteokseen. Tarinahan kertoo siis 16-vuotiaasta Kannasta, jonka tämän isosisko värvää erogefirmaansa ääninäyttelijäksi. Seiyuun tärkein ominaisuus on osata eläytyä rooliinsa, ja luonnollisesti käy pian ilmi että Kanna on siinä – krhm – luonnonlahjakkuus.
Ecchiydestään huolimatta manga on hyvin opettavainen; en esimerkiksi aiemmin tiennyt että VN:t äänitetään yleensä soolona eikä radioteatterityyliin, kuten animedialogi. Seuraavat tiedot ovat kuitenkin muualta.
Sana “Red Line” tuo suurimmalle osalle varmaan mieleen One Piecen. Mutta yhteen kirjoitettuna se on myös Madhousella yli puoli vuosikymmentä tuotannossa olleen anime-elokuvan nimi.
Redline viittaa suurimpaan mahdolliseen kierroslukuun jolla moottori voi toimia aiheuttamatta vaurioita itselleen – ja kuten nimi vihjaa, kyseessä on kilpa-ajoista kertova elokuva. Se mikä kiinnitti mielenkiintoni oli kuitenkin jälleen kerran visuaalinen tyyli; elokuvan on ohjannut Takeshi Koike, jonka olen maininnut kerran aiemminkin. Sääli että hänen kädenjäljestään tehty MAD on näemmä sittemmin poistettu niin Youtubesta kuin Niconicostakin, ja hänen nimellään hakemalla löytää enää lähinnä Redlinen trailereita.
Siitä miksi naiset lukevat BL:ää on kirjoitettu paljon. Suurta osaa tästä tutkimuksesta kuitenkin värittää se perinteinen epämukavuus, joka länsimaisellä yhteiskunnalla on naisen seksuaalisuutta yleisesti ja miehen asettamista objektin asemaan erityisesti kohtaan – joten hupaisasti usein tullaan siihen johtopäätökseen, että yaoin miehet eivät ole miehiä lainkaan.
Even before reading Boys’ Love, I was more than familiar with all the convoluted arguments explaining how the characters in BL aren’t “really” men, not even fantasy men. Because they look like women. Because they act like women. Because the seme/uke relationship is a coded heterosexual relationship, therefore BL is a coded heterosexual fantasy. Because the seme and uke are both kinda girly, therefore BL is a coded lesbian fantasy. Or a transsexual fantasy. Or an asexual fantasy. Or anything other than girls ogling boys.
Are the guys in BL really “feminine,” anyway, in either appearance or behavior? They’re definitely not macho, musclebound types, not by a long shot—if you’re looking for that, check out some bara manga—but “not a manly man’s man” doesn’t mean “woman” anywhere but in the minds of some men. I wish I could find an old interview I conducted with Donna Barr for PULP magazine, in which I asked her why women liked comics about “feminine” men. She responded that the traits coded as “feminine” in such characters—youthfulness, a slim figure, great hair and skin—are simply attractive traits.
Yksi viime aikoina seuraamistani ei-animeblogeista on A Newbie’s Guide to Publishing, jossa jännärikirjailija J.A. Konrath kertoo kuinka ansaitsee nykyään tuhansia dollareita myymällä sähköisiä versioita kirjoistaa Kindlelle ja vastaaville e-kirjalaitteille – vilkaisemattakaan yhteenkään kustantajaan päin, mikä ei tietenkään kaikkia ilahduta. Tämä sai minut ajattelemaan animeharrastuskulttuurin murrosta.
Sarjassamme “teollisuusrunkkausta joka kiinnostaa vain minua”…
Luvut ovat lähteettömiä ja peräisin 2ch:ssa ympäriinsä kelluvasta copypastesta, joten niitä ei välttämättä kannata siteerata missään virallisemmassa yhteydessä – mutta ne vaikuttavat kyllä uutistenvalossa varsin uskottavilta. Painosmäärät eivät koskaan ole suoraan myyntimääriä (siitä puhumattakaan että kustantajilla on myös usein tapana liioitella levikkilukujaan), jotn tätä ei voi myöskään suoraan pitää listana “Japanin myydyimmistä mangoista.” Jonkinasteista osviittaa se kyllä siitäkin antaa.
Huumorirajoitteisille tiedoksi, että seuraava teksti on parodiaa. Tarkkanäköisimmät voinevat spekuloida siitä mistä se sitä on.
Desuconin järjestämisestä on vierähtänyt jo lähemmäs kolme viikkoa, ja Otakunvirkakin on viettänyt sen ajan hyvin ansaittua kesälomaa. Conin järjestämisessä on nimittäin melkomoinen määrä työtä – sen verran, että muutama uneton yö ei siihen ihan riitäkään. Niistä viimeisin tuli vietettyä conilauantaina green roomissa AMV-kisan keynote-esitystä pikkutunneille asti viimeistellessä. Siinä ehtii jo sitkeinkin coninjärjestäjä päättää mielessään “ei koskaan enää” useampaan otteeseen…
Tässä on kiintoisa tilasto Toranoanan myyntiin ottamista uusista doojinsheista aikavälillä tammikuu-joulukuu 2009. Kannattaa tietysti muistaa että jälleenmyyntiin otetaan lähinnä vain suosituimpien circlejen julkaisut – kermat päältä, jos niin voi sanoa – joten tämä ei missään nimessä anna täysin realistista kuvaa koko Japanin omakustannekentästä.
Tiedättekö mitä yhteistä on herroilla Hikaru Kotobuki, Sadatoshi Tainaka, Katsuhiko Akiyama ja Teruo Nakano?
He kaikki olivat 80- ja 90-luvuilla toimineen elektropopbändin nimeltä P-Model jäseniä. Bändin, jota johti muuan soolourallaan sittemmin melkoisesti mainetta kerännyt Susumu Hirasawa.
Kakifly on ihan samanlainen fanipoika kuin me kaikki muutkin. Sinällään on ihan hauskaa, että K-ON!in suosio tuo nyt vastavuoroisesti lisähuomiota myös Hirasawalle – ainakin Twitterissä jos ei muualla. (Tätä kirjoitettaessa hänellä on lähemmäs 28 000 seuraajaa…)
Hyväntahdon levittämiseen liittyen: joka postauksesta löytyy tästä eteenpäin myös Flattr-nappi. Olisi mukavaa jos jokainen tämän lukeva viitsisi tutustua konseptiin edes tuon saitin etusivulta löytyvän esittelyvideon verran.
Itse olen sitä mieltä, että mikäli Flattr lyö itsensä läpi isommin se saattaa muuttaa pysyvästi Internetin rakennetta – kenellä tahansa olisi yhtäläiset mahdollisuudet sekä ansaita rahaa sisällöntuottajana että osoittaa kiitollisuuttaan niille sisällöntuottajille joiden töistä nauttii. Scott McCloudin kymmenen vuotta vanha unelma saattaisi käydä toteen…
Aasialainen (lähinnä japanilainen) animaationtekokulttuuri eroaa teknisesti länsimaisesta (lähinnä amerikkalaisesta) kaikkein eniten siinä, että Japanissa ei ole tapana käyttää hahmokohtaisia pääanimaattoreita suurenkaan budjetin töissä. Amerikkalaisissa animaatioelokuvissahan tämä on käytännössä sääntö, koska sillä varmistetaan hahmon ulkoasun, tyylin ja elekielen säilyminen yhdenmukaisena. Tavallaan se on vähän ironista, sillä juuri animenhan piti olla hahmokeskeistä kerrontaa, eikös…?
Toisaalta tämä johtaa siihen, että japanilaisille animaattoreille on huomattavasti tärkeämpää osata piirtää käytännössä millä tyylillä tahansa. Välianimaattoreille tämä on helppoa, sillä hehän vain piirtävät mallista, mutta pääanimaattorit joutuvat sovittamaan oman tyylinsä hyvin tarkkaan hahmodesigneihin – muuten yleisö alkaa valittaa sakuga hookaista (kuten vaikkapa Gurren Lagannin nelosjakson tapauksessa). Toisaalta kohtausanimaattoreiden käyttö hahmoanimaattoreiden sijasta mahdollistaa sen, että kullekin pääanimaattorille voidaan antaa työstettäväksi kohtauksia jotka vastaavat heidän henkilökohtaisia taitojaan, erikoisalojaan tai mieltymyksyään.
YouTubesta löytyy loputtomasti yksittäisten pääanimaattorien töistä tehtyjä MADeja, joten eri animaattorien tyylin oppiminen on helppoa – mitä erilaisimmistakin sarjoista paistaa yleensä jossain määrin läpi kohtauksen pääpiirtäjän henkilökohtainen kädenjälki. Kuka enää viitsii väittää kaiken animen näyttävän samalta?
Kirjoitukset (RSS)
