Dungeon Master

Sain erinäisiä kuukausia sitten kahlattua läpi sekä Alexandre Dumas vanhemman Monte-Criston kreivin että sen animesovituksen Gankutsuoun, joka oli ilmestymisvuotensa 2004 puhutuimpia sarjoja. Nyt voin lopultakin sanoa olevani riittävän hyvin asiaan perehtynyt ilmaistakseni mielipiteeni jälkimmäisestä. Koska Gankutsuou on kuitenkin periaatteessa arvosteltu jo Otakun numerossa 1/2006 tämä ei ole kokonainen arvostelu, ainoastaan muutaman sananen sovitukseen alkuteokseen nähden tehdyistä muutoksista. Spoilereilta ei vältytä, koska kirjoitus on suunnattu lähinnä niille jotka ovat sarjan jo katsoneet - jos haluatte arvostelun, sellainen on esimerkiksi Kupolilla.

Animaatiosta

Mainiossa teoksessaan Mangan harmaasävyt Reima Mäkinen kirjoittaa näin: "Näkeminen on tietämistä ja tulkintaa. Niinpä sarjakuvassa on mahdollista käyttää esimerkiksi hahmojen vaatteissa kuviointia, jonka lukija hyväksyy aitona, vaikka se ei mittakaavaltaan sitä olisikaan. Erilaiset sarka-, sametti- ja säkkikangaskuviot ovat tästä hyvä esimerkki. Kangasta täytyy katsoa yleensä melko läheltä ennen kuin sen pintarakenne erottuu. Sarjakuvahahmon vaatteiden neulos voi kuitenkin näkyä mainiosti vaikka hän seisoisi kuvassa 10 metrin päässä."

Juuri tätä Gonzon Gankutsuouhun soveltama, paljonpuhuttu erikoinen animointiratkaisu on. Liikkumattomat kuvapinnat ovat yksinkertaimmin kuvailtuna vain erilaisia rastereita ja kuviointeja, joita animaattorit ovat asetelleet tavalliseen kalvoanimaatioon jättämiinsä "aukkoihin" (olkoonkin, että nämä kalvot ovat olleet yhtä digitaalisia kuin rasteritkin). Kyseessä on eittämättä mielenkiintoinen tyylillinen kokeilu, mutta loppujen lopuksi siinä ei ole mitään muuta vallankumouksellista kuin se, että sitä ei ole ennemmin animaatioon sovellettu. Syy on selvä: kun kuvat liikkuvat, illuusio haihtuu saman tien. Juuri katsojan tietoisuus tästä ja illuusion rikkominen juuri kuitenkin tekevät ratkaisusta niin kiehtovan.

Lisäksi se auttaa eittämättä viemään katsojan huomiota loitommas siitä, että sarjan animaatio on perinteisten osien kohdalla varsin karkealaatuista: hahmoanimaatio on yksityiskohtia säästelevää, mutkia oikovaa ja paikoin vähäfreimistäkin. Mutta kun sarja muistuttaa muutenkin enimmäkseen 3D-mallinnetuissa kulisseissa tapahtuvaa leikkopaperianimaatiota, niin mikäs siinä. Elämä on valintoja...

Ruusuja ruusutekstuurilla

Juonenkulusta

Gankutsuou ei, kuten kaikki varmaan jo tietävät, ole niinkään sovitus kuin pastissi. Kun 1800-luku vaihdetaan psykedeelisen steampunkahtavaksi 5000-luvuksi, Turkin sota Itäkvadranttien sodaksi, Venetsia Kuuksi ja niin edelleen saadaan varsin kiehtova tapetti, jota vasten Dumas'n romaani voidaan uudelleenmaalata. Tämä on asia joka mainitaan kaikkialla, mutta se ei ole oleellisen tärkeä seikka tarinan sisällön kannalta.

Luigi Vampa rosvoineen vaanii edelleen varomattomia karnivaalivieraita katakombeissa. Kreivi luikertelee edelleen tiensä seurapiireihin ja kylvää samalla eripuraa Villefortin ja Danglarsin perheonniin. Hovimestari Barrois kuolee edelleen juotuaan myrkytetystä mehulasista. Morrelin & Poikien rahtilaiva on edelleen Pharaon, vaikka se onkin avaruusalus eikä kolmimasto. Albertin suuttumus kärjistyy edelleen lopulta kaksintaisteluhaasteeksi, vaikka aseena ovatkin miekkailevat mechat eivätkä pistoolit.

Sen sijaan suurin muutos tarinan rakenteeseen on se, että Dumas'n osittain tositapahtumiin perustuva romaani koostuu itse asiassa kahdesta hyvin erilaisesta osasta. Ensimmäinen, noin kolmanneksen sen pituudesta käsittävä osa kertoo nuoresta miehestä nimeltä Edmond Dantès, petoksesta jonka kohteeksi hän joutuu tunteja ennen naimisiinmenoaan, hänen 14 vuoden vankeudestaan - jonka aikana hän kuulee satumaisesta, löytäjäänsä Monte-Criston autiosaarella odottavasta aarteesta - ja ihmeellisestä paostaan. Toinen taas kertoo Monte-Criston kreivistä, uskomattoman vauraasta miehestä joka saapuu Pariisiin kostaakseen niille kolmelle miehelle joiden ansiosta hänen aiempi elämänsä tuhoutui, hänen suunnittelemastaan valtavasta kostokoneistosta joka lopulta murskaa hänen uhrinsa ja kaataa heidän elämänsä kuin korttitalot, sekä ihmisistä joiden elämät hän sattumalta pistää järjestykseen sotapolkunsa varrella. Näillä kahdella hahmolla on narratologisesti hyvin vähän yhteyksiä, sillä osien välillä kulunut vuosikymmen on muuttanut Dantèsia todella paljon; hänestä on tullut mies, joka elämänsyrjässä pysyäkseen joutui unohtamaan epätoivon, rakkauden ja jopa vihan - ja muistamaan vain koston. "I'm not the man I used to be / and what you see is not what it seems."

Osien välillä on muutaman luvun pituinen murrososa, jossa seuraamme varjoista toimivaa Dantèsia hänen ottaessaan selvää siitä mitä hänen pettäjilleen ja auttajilleen on tapahtunut hänen vankilavuosiensa aikana. Kertoja ei kuitenkaan nimeä häntä lukijoille vaan pitää hänet etäisenä, ja lopulta hän katoaa kokonaan kuvioista ja seilaa kohti koston viitoittamaa tulevaisuuttaan. Toinen osa alkaa Venetsian karnevaaleista ja pitää aluksi päähenkilöinään Franzia ja Albertia, jotka "sattumalta" sattuvat törmäämään heidän kanssaan samassa hotellissa oleskelevaan Monte-Cristoon.

Animen tuotantoryhmä on tehnyt erittäin viisaan päätöksen aloittaessaan tarinan vasta tästä kohtaa, sillä kaksijakoisuus on eittämättä romaanin suurin yksittäinen puute. Tuntuu itse asiassa aika ihmeelliseltä ettei tällaista ratkaisua ole kukaan ennen tehnyt, vaikka tarinasta on tehty aikojen saatossa kasapäin TV-sovituksia - tarinan jännitys kun säilyy paljon paremmin, kun kreivin tausta ja suunnitelmat pysyvät aluksi mysteereinä ja paljastuvat vasta hiljalleen sarjan edetessä. Samaa palvelee myös Haydéen ja Cavalcantin taustojen pitäminen katsojalta aluksi salassa ja paljastaminen vasta kreivin ansalankojen lauetessa.

Romaanin kerronta on suorasukaista, ja kreivin suunnitelmat ovat enimmäkseen selvästi lukijan nähtävillä. Tarinan pituuden takia näin on pakkokin, koska Dumas'n liikoja selittelemättömän kerronnan vuoksi lukijat olisivat ehtineet jo autuaasti unohtaa mysteerit siinä vaiheessa kun saavutaan niiden ratkaisujen äärelle. (Romaanihan tosiaan julkaistiin alkujaan jatkokertomuksensa sanomalehdessä.)

Peppo

Tapahtumista

Dumas kirjoitti Monte-Criston kreivin suosionsa ja vaurautensa huipulla, riettaalla 1840-luvulla, ja Shakespearen tapaan hän osasi pippuroida keitoksiaan fanserviceksi laskettavalla aineksella joka pitää yleisön mielenkiintoa yllä. Sattumalta juuri nämä asiat sattuvat olemaan kuuminta hottia myös näin kahden vuosisadan jälkeenkin, joten Gonzo on paisutellut niitä kuin pullataikinaa. Kreivi välkyttelee kulmahampaitaan minkä ehtii; Peppon - jolla alkuperäisessä romaanissa ei ollut kuin hyvin pieni, puherooliton osa Albertin huijaamisessa - trappiarvot on nostettu maksimiin, ja hänestä on tehty juoneen vain vähän osallistuva mutta silti oleellinen katalysaattorihahmo; Albertin kreiviä kohden kokema kiinnostus kärjistyy fanityttöjen riemuksi lähes rakkaudentunnustukseksi. Tämä on aimaita jos mikä!

Tuumakin lähemmäs, ja sarja menisi yaoiksi

Ennen sarjan alkua siitä esitetyn trailerin perusteella juoneen kaavailtiin alun perin myös niin ikään alkuteoksessa vihjailtua Eugénien ja hänen ystävättärensä Louisen suhdetta, mutta jossain vaiheessa sekin sivujuoni ilmeisesti virtaviivaistettiin tiehensä Louise mukanaan - sääli. Voisin esittää jopa ajatuksen siitä, oliko Cavalcanti alun perin sarjan käsikirjoituksessa mukana lainkaan; trailerissa häntä ei näy, ja Eugénien varhainen hahmodesign oli suuresti Cavalcantia muistuttava, tyttömäisempi ja kapinallisempi - samanlainen kuin alkuteoksen miehistä kiinnostumaton ja sitoutumishaluton Eugénie. Kenties "Eugénien kärsimysten Cavalcantin ahdisteltavana" arveltiin kiehtovan yleisöä enemmän kuin "Eugénien ja Louisen skandaalinkäryisen yurisuhteen" - joten Louise sai kenkää, Cavalcanti palautettiin tarinaan Eugénien hahmodesignillä varustettuna ja Eugéniestä tehtiin lyhyttukkainen nyhverö, jonka funktio tarinassa on soittaa pianoa ja angstata omaa voimattomuuttaan.

Koska tarinassa tällaisenaan olisi aivan liian vähän romantiikkaa on Albertin ja Eugénien välille sytytelty asiaankuulumattomia lapsuudenystäväromanssin kipinöitä. Samalla on tehty myös Caderoussen roolin pienentämisen ja Cavalcantin valeisän poistamisen kaltaisia mutkien oikomisia.

Haydée kolistelemassa Morcerfin kaappiluurankoja

Lisäksi juoneen on tehty pieniä sen dramaattisuutta lisääviä virityksiä: esimerkiksi Haydéen todistus ei pilaa Morcerfilta vain tämän asemaa puolueessaan, vaan myös presidenttiehdokkuuden. Danglarsin kohtalo on huomattavasti karumpi kuin alkuteoksessa. Maanpetos, josta Dantèsia syytettiin, on muutettu Napoleonin valtaanpaluun avustamisesta prinssin salamurhayritykseksi. Nämä ovat hyvän maun rajoissa olevia, ymmärrettäviä nykyaikaistuksia.

Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä kauemmaksi se kuitenkin alkaa hoiperrella alkuteoksensa kehyksistä: se säilyttää muutamia samoja elementtejä, mutta kehittää niitä täysin eri suuntiin (tai, kreivin viimeisen viestin tapauksessa, päätyy niihin täysin eri kautta). Villefort pääsee kreivin jäljille, ja vaikka hän musertuukin hänen suunnitelmansa alle se tapahtuu paljon hajanaisemmin kuin alkuteoksessa, jotta sarjan ensimmäisellä kurilla olisi kunnollinen huipennus. Tapahtumien staattisen seuraamisen sijaan saamme seurata Franzin salapoliisintyötä hänen metsästäessään totuutta Edmond Dantèsin ja salaperäisen Gankutsuoun takana. Sympatian jakamisen sijaan kreivi esitetään kostonhimoisena hirviönä. Mielipiteeni muutosten hyväksyttävyydestä alkoi hiljalleen horjua viimeistään kaksintaistelun lopputuloksen ja Mercedeksen poislähtöehdotuksen hylkäämisen myötä; tämän jälkeen tarina lähtee lopullisesti kokonaan omille urilleen. Se lakkaa olemasta Monte-Criston kreivin pastissi ja muuttuu pelkästään Gankutsuouksi; siinä missä alkuteoksen loppu on onnellinen on Gankutsuoun lopetus oopperamaisen traaginen ja haikea. Kreivin satumaisen omaisuuden salaisuus ja itse yliluonnollisen Gankutsuoun luonne eivät lopultakaan paljastu.

Tämäkin tähtäily päättyi alkuteoksessa erilaiseen lopputulokseen

Kaiken tämän jälkeenkin on myönnettävä, että omana teoksenaan Gankutsuou seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Alkuteokseen ensin tutustuneena tarkastelen sarjaa väistämättä ensisijaisesti sovituksena, mutta siltikään en pysty olemaan vaikuttumatta animen toimivuudesta. Tällaisenaan juonenkuljetus on vahvaa, dramaattista ja katsojaa tehokkaasti johdattelevaa, ja epäilemättä alkuteokseen vasta animen jälkeen tutustuvan on helppo pitää jälkimmäistä kerronnaltaan huomattavasti paranneltuna. Kun sarjan toteutus on myös graafisesti kunnianhimoinen, ääninäyttelyltään tasalaatuinen ja soundtrackiltaan tyylikäs - ja sen keskushenkilö japanilaisen animaation traagisin ja karismaattisin antisankari vuosiin - ei lopputulosta voi pitää kuin onnistuneena.