Comics and manga

Jokin aika sitten kuulin radiosta Ville Rannan haastattelun ja muistin taas miksen pidä hänestä. Hän edustaa kaikkea sitä mistä en suomalaisessa sarjakuvakulttuurissa pidä: ulkoasun koherenssin pitämistä toissijaisena ominaisuutena; sarjakuvantekijän asemaa taiteilijana jonka on välittömästi ripuloitava kannanottonsa ja näkemyksensä ihmisten silmille; perisuomalaista käsitystä siitä että fiktion on oltava arkirealistista ja mielellään vieläpä omakohtaisiin kokemuksiin tai historiallisiin tapahtumiin perustuvaa. (Tyypillisen suomalaisen sarjakuvantekijän antiteesiksi taas kävisi vaikkapa Tarmo Koivisto: hänenkin teoksensa voivat olla arkirealistisia, mutta hän on julkaissut paljon ja säännöllisesti arvostetussa mediassa, hänen työnsä ovat sekä ajankohtaisia ja kantaaottavia että viihteellisiä - ja lisäksi hän osaa piirtää hahmoilleen saman määrän sieraimia jokaiseen kuvaan.)

Puhumattakaan siitä, että hän on tälläkin hetkellä Limingassa opettamassa suomalaisten sarjakuvantekijöiden seuraavalle sukupolvelle, ettei heidän töidensä edes tarvitse olla huolella tehdyn näköisiä. Hrr.

Ennen kaikkea minua kuitenkin rassaa hänen näkemyksensä sarjakuvan roolista kulttuurissa. Hän pitää sarjakuvaa automaattisesti ja oletusarvoisesti taiteena, ja sellaisenakin vain todellisuuden peilaajana eikä kykenevänä oikeasti vaikuttamaan asioihin. Tosiasiassahan sarjakuva on kuitenkin ilmaisumuoto, jolla voi toki tehdä taidetta - mutta myös paljon muutakin.

Ranta edustaa tässä eurooppalaista näkökulmaa; Euroopassahan sarjakuva on aina ollut ensisijaisesti taidetta, Japanissa taas viihdettä. Japanilaisen mentaliteetin mukaan sarjakuvaa voi toki käyttää työkaluna vaikkapa murhatutkinnassa tai käyttöohjeiden välittämisessä, mutta taiteeksi siitä ei ole - toisaalta, juuri massojentavoittavuutensa vuoksi se pystyy konkreettisesti vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja päivittäisiin puheenaiheisiin hyvin pitkälti samaan tapaan kuin vaikkapa Salatut elämät täälläpäin. En sanoa että toinen käsitys olisi toista parempi, mutta yksisilmäisyyshän ei ole koskaan hyväksi.

Suomessa tilanne on tämän suhteen skitsofreenisen kaksijakoinen: suomalaisen sarjakuvakulttuurin sanotaan olevan vahva, mutta maailman parhaimpiin lukeutuvaa sarjakuvaromaania painetaan täällä silti alle 2000 kappaletta, ja kaupallisuudelle jopa nyrpistellään avoimesti. Alan oppilaitoksissa opiskelijoita joudutaan neuvomaan hankkimaan "oikea ammatti", koska pelkällä sarjakuvalla ei yksinkertaisesti voi elää. Maan ylivoimaisesti suurilevikkisin aikakauslehti on sarjakuvalehti, mutta sarjakuvamarkkinoita hallitsee yksi ainoa suomalaiseen kansanluonteeseen vetoava ankka, jonka aukottomaan hegemoniaan muuan toinen suomalaiseen kansanluonteeseen vetoava sika on onnistunut lyömään kiilaa vasta viime vuosina. Kulttuurillisesti valistuneimmat saattavat tuntea myös erään niin ikään suomalaiseen kansanluonteeseen vetoavan siilin, mutta siinäpä se Suomen mundaaniyleisön sarjakuvatietämys sitten onkin. Jos Uusiruutu olisi onnistunut se olisi ehkä onnistunut palauttamaan suomalaisen sarjakuvakulttuurin 70-luvun monipuolisuuden tasolle tai ylikin, mutta näin siinä sitten kävi.

"Mitä ihimettä nää oikeen luet? Vittu englantia - ja jotaki kiinaa?! Lukisit vittu Aku Ankkaa!"

Anonyymi kansan syvien rivien edustaja, Sodankylä 2007

Länsimaiseen sarjakuvakulttuuriin verrattuna manga on niin erilaista - Osamu Tezukan auringon alla kielimuurin takana eristyksissä kasvanutta - että se yleensä hämmentää muuhun tottuneita, ja sen ottavat ensimmäisinä omakseen ennakkoluulottomat ja samanlaisen visuaalisen tyylin omaavien lastenohjelmien parissa kasvaneet lapset ja nuoret (kunhan vanhemmat nörttiharrastajat ovat sen ensin markkinoille lobanneet). Länsimaisten sarjakuvien harrastajat ovat kaikkialla maailmassa haudanneet päänsä hiekkaan, väittäneet japanilaisen viihteen nousua amerikkalaisen viihteen vastavoimaksi "buumiksi" ja kieltäytyvät näkemästä kokonaiskuvaa.

Liberaalimmatkin länsisarjakuvien harrastajat sortuvat taustansa vuoksi elitismiin ja pitävät arvossa vain mangan "sivistyneempää" päätä; heille on liian iso kulttuurishokki, että mangalla on "lupa" olla nimenomaan sutaistuja kuvia ja sellaista nopeasti tehtyä massaviihdettä, jota sarjakuvat eivät ole lännessä olleet vuosiin. Osansa "kaikki manga on roskaa" -asenteen syntymiseen on tietysti myös sillä että mangan piiristä löytyy myös rehellistä lastenviihdettä; eurooppalaisella sarjakuvallahan on oli ennen W.I.T.C.H.iä tasan kaksi mahdollista kohdeyleisöä ("lapset ja lapsenmieliset" ja "aikuiset"), eivätkä amerikkalaiset supersankarisarjakuvat ole lastenviihdettä nähneetkään vuosikymmeniin. Shoujosarjojen mary sue -hahmoja osoitellaan kyllä paheksuen sormella, mutta osoitellaanko Judge Dreddiä?

Se että jokaisella kielialueella julkaistaan aluksi lastenmangaa on tietysti johtanut siihen mielenkiintoiseen perspektiiviharhaan, että manga olisi "lasten ja nuorten juttu." Amerikassa tämä voi olla tottakin; siellähän mangaa myydään vain kirjakaupoissa ja sitä lukevat vain otakut, mistä johtuen markkinat ovat rajalliset (niiden lasikattohan tuli vastaan jo 2004-2005). Tämä on johtanut siihen, että otsikon fraasista - jota näkee käytettävän paljon nimenomaan Yhdysvalloissa - on tullut itseään toteuttava ennuste: länsimainen sarjakuvaskene on jakautunut varsin tiukasti kahtia länsimaisen ja itämaisen sarjakuvan harrastajiin, aivan kuin ne eivät olisi samaa ilmaisumuotoa lainkaan. Toistaiseksi ne eivät käytännöllisesti katsoen sitä olekaan.

Euroopassa tilanne on kuitenkin toinen. Mangaa on saatavilla lehtihyllyistä paljon ja helposti, ja se päätyy myös muiden kuin harrastajien käsiin. Enin osa Ranskassa ja Saksassa julkaistavasta sarjakuvasta on jo mangaa, mutta se ei johdu siitä että manga olisi syönyt tilaa muulta sarjakuvalta - se on yksinkertaisesti saanut markkinat kasvamaan avatessaan kokonaan uusia kohdeyleisöjä. Pidän Kekon Mangan mestarien esipuheessa esittämästä ajatuksesta, jonka mukaan "japanilaisten rooliksi jäi tallettaa sarjakuvan idea, pitää sen kipinää yllä ja palauttaa soihtu takaisin maailmalle kun sen aika koitti."

Miten käy jatkossa nyt kun kielimuurit ovat vihdoin murtuneet ja vaikutteet virtaavat valtoimenaan maanosasta toiseen? Syntyykö Eurooppaan ja myös Suomeen japanilaisen kaltainen kunnollinen sarjakuvakulttuuri, jossa sarjakuvat seuraavat ihmistä läpi elämän eivätkä ole vain sarjakuvaharrastajien juttu?

Se tullaan näkemään.