Vartijat

(Arvosteluun liittymättä toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi Vehin parannusehdotukset Animeunionin verkkopuolen suhteen. Asia on tärkeä ja ajankohtainen, ja näistä aiheista löytyy aivan liian vähän julkista keskustelua - minkä lisäksi kyseisten ehdotusten toteuttaminen keventäisi Animeunionin organisaatiota huomattavasti demokraattisempaan, merkityksellisempään ja ennen kaikkea toimivampaan suuntaan; sellaiseen, jollainen sen piti alun perin ollakin.)

Heikki Valkaman Vartijat -projektin historia on pitkä ja värikäs – niin pitkä, että Watchmenin suomenkielinen julkaisukin oli sen nimen keksimisen aikoihin vielä haave. Sarjan kuvittajaksi alun perin kaavailtu piirtäjä vetäytyi projektista koska piti juonta kliseisenä ja hahmoja yksiulotteisina, minkä lisäksi häntä arvelutti projektin epävarmuus; sen budjettia hierottiin koko kesä 2006, ja jossain vaiheessa näytti jo siltä ettei sellaista saataisi lainkaan. Hän vetäytyi projektista lopulta aikataulusyistä.

Matalammat standardit omaava piirtäjä löytyi, kun asianomaiset törmäsivät arvosteluun Elli Puukankaan Shunkashuutou 1 -omakustanteesta Kvaakissa. En tiedä millainen budjetti projektille loppujen lopuksi saatiin aikaan, mutta kovin mittava se ei ilmeisesti ole: Puukangas joutui käymään koulun ohella myös töissä sarjakuvaa tehdessään, mikä valitettavasti näkyy jäljessä.

Kulki tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten

Puukangas kertoo haastatteluissa etenevänsä fiilispohjalla: joskus yhden kuvan parissa kuluu useampia päiviä, joskus useampi sivu valmistuu yhdessä. Samaten hän on kertonut, ettei hifistele välineillä. Nämä seikat kumuloituvat lopputuloksessa: loppuliitteinä olevat luonnokset näyttävät hänen olevan taitava ja särmikäs piirtäjä, mutta hänen tussauksensa näyttää kauttaaltaan kuitukärkikynillä tehdyltä, mikä johtaa auttamattoman elottomaan viivaan. Piirrosjälki on etenkin alkupään sivuilla sotkuisuuden lisäksi myös hyvin vaihtelevaa: esimerkiksi konnat ovat ensimmäisen luvun ensimmäisessä kohtauksessa huomattavasti vähemmän huolellisesti piirrettyjä kuin toisessa, ja taas entisellään kolmannessa luvussa.

Epäkonsistenttius jatkuu harmaasävyissä: ensimmäisen luvun yhdellä sivulla konnat ovat rasteroituja, toisella taas eivät. Eri vaiheissa teosta on käytetty täysin erilaisia rasteripintoja, ja jonkin aikaa ne kärsivät jopa Sangatsun legendaarisesta pilkkutaudista. Osan sivuista Puukangas on aluksi piirtänyt väärään suhdekokoon, ja alas jää säännöllisesti leveä valkoinen marginaali. Valkaman loppusanojen mukaan "kun loppuvaiheessa alkoi tulla kiire, Ellin avuksi värvättiin Pauliina Högman, toinen taitava piirtäjä. Lisäksi loppurutistuksessa, etenkin rasteroinnissa, oli korvaamattomana apuna sarjakuvapiirtäjä, -opettaja ja -harrastaja Reima Mäkinen"; olisi mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa epäsäännöllisyyksistä on tämän tulosta.

Harvinainen täpläkettu ja aivan liian täyteen ahdettuja puhekuplia. Latojalla on varmasti ollut hauskaa; dialogia on loppusanojen mukaan karsittu vielä aivan viime hetkilläkin.

Työn edetessä jälki saa kuitenkin nopeasti lisää yhtenäisyyttä, ja jälkipuoliskolla mitään näistä ongelmista ei enää liiemmin esiinny. Aluksi hutera ja haparoiva viivatyöskentelykin saa lopulta huomattavasti lisää varmuutta, ja loppuvaiheessa viivanpaksuus vaihtelee jopa sen verran että etualan kohteetkin alkavat jo erottua selkeästi taustasta. Eläväksi viivaa ei kuitenkaan voi vieläkään sanoa, vaikka sävytystekniikan vaihtaminen lyijykynäjäljestä rasteripintoihin onkin selkeä parannus Shunkashuutoun ajoista. Tyylillisesti Puukangas on päässyt kohtuuhyvin eroon liioista Yoshihiro Takahashi -vaikutteista, ja sivuilla vilahtelevien koiraeläinten rintalihaksien määrä onkin kiitettävän vähäinen. Vanhempien ihmisten piirtäminen taas tuottaa selvästi vielä vaikeuksia.

Teoksen lukusuunnasta olen yrittänyt keskustella aiemminkin ja päätynyt argumentoinnilliseen pattitilanteeseen, joten ei siitä sen enempää. Sitä enemmän teoksen ulkoasussa tökkiikin sommittelu. Olen aiemmin kehunut Puukankaan hyvää näppituntumaa dynaamiseen sivusommitteluun, ja hän hallitseekin monia hyväksi havaittuja mangakuvakerronnan perusasioita: esimerkiksi ruudut vinoutuvat sitä enemmän mitä toiminnallisemmaksi kohtaus menee, ja aukeamasommitteluakin löytyy jonkin verran.

Omakustanteella ja oikealla kustanteella on kuitenkin täysin eri standardit; tässä vaiheessa olisi hyvä löytyä myös tasapainoa tyhjän ja täyden tilan välillä, jotta lukukokemus ei olisi rasittava ja sarjakuva näyttäisi hyvältä myös nopeasti silmäiltynä. Nyt tätä löytyy vasta ihan viimeisiltä sivuilta, mutta onneksi jälki sentään paranee koko ajan.

Pienempien epäyhtenäisyyksien lisäksi sekaan on eksynyt isompiakin lipsahduksia - seuraavassa ruudussa miekka on taas tukevasti kädessä. Jatkossa rajoittaisin myös tarpeettomasti aukeaman keskelle vuotavien ruutujen käyttöä, koska se että pokkarin selän joutuu lähes murtamaan nähdäkseen koko sivun huonontaa turhaan lukukokemusta.
Mies on maallansa parempi, kotonansa korkiampi

Valkaman käsikirjoitus taas on hieman epätasaista jälkeä, eikä väitteitä kliseisyydestä ja yksiulotteisuudesta voi pitää täysin perusteettomina. Päähenkilö Seiya Tanaka on maailman (Suomen?) pelastajaksi tavanomaisen huonosti sopiva nuorukainen, jonka on kasvettava täyttämään roolinsa vaateet ja jonka funktio tarinassa on olla luonteeton ja ominaisuudeton tyhjä samaistumisastia sekä sivuhenkilöiden infodumppausten kohde. Hänen japanilainen äitinsä on juuri kuollut ja hän joutuu siksi muuttamaan kotoaan sukulaistensa luo outoon maahan, jossa kaikki nälvivät hänelle hänen “tytönnimestään” ja jossa hänen Kalervon suvun verenperintönsä pakottaa hänet Vartijan uralle. Helsinki-Vantaan lentokentältä siirrytään sujuvasti ilmeisen eteläsuomalaiseen lehtimetsään, jossa kaikki käyttävät fantsuvaatteita ja defaulttiaseistus on miekka. Pahikset ovat pahoja, ahneita ja Sammon perässä siksi että niin kuuluu olla; sen syvempiä motiiveja vastakkainasettelulle ei anneta. Ainakaan vielä.

Ei siis mitenkään omaperäinen tai ylimääräisellä logiikalla pilattu asetelma; voisin sanoa sen olevan varsin tyypillinen debyyttityö ihmiseltä, joka on lukenut mangaa pienestä pitäen. Sen omaperäisyys piilee asetelman sijoittamisessa suomalaiseen miljööseen ja aiheiden ammentaminen Kalevalasta, ja tässä suhteessa teos toimiikin vallan hyvin: hiidet ja peikot luovat tavanomaiseen reseptiin rutkasti lisää kiinnostavuutta, ja kokonaisuus nousee tämän ansiosta positiivisen puolelle. Toisaalta se että suuri osa taustatiedoista on jouduttu lisäämään loppuliitteiksi ei ole erityisen vahvaa kerrontaa; toki tämän kaiken olisi voinut upottaa itse tarinaankin.

  

Valkaman mukaan Puukangas on täyttänyt toimintakohtauksissa "kaikki hänelle asetetut tavoitteet ja enemmänkin." Paikoin tämä pitäneekin vilpittömästi paikkansa, mutta loppupuoliskolla on paikoin ollut ilmeisesti liian kiire: vauhtiviivat ovat kiireessä tehtyjä, kuvakulmat vähemmän onnistuneita eikä piirroskaan erityisen huolellista. Parilla alkupään sivulla taas on kuvankäsittelyvaiheessa jätetty käyttämättä tasotyökalua, ja lopputulos on rasteroitunutta pisteviivaa.

Toimivan kaavan toistamisessa ei tietenkään ole mitään pahaa, mikäli sen osaa tehdä hyvin. Käsikirjoitus ei kuitenkaan kaikilta osin ihan vakuuta: repliikit ovat sujuvahkoja mutta kertojantekstit tökkivät paikoin, ja toisen luvun alun ekspositiosivu olisi ehkä ollut parempi toteuttaa ihan rehellisenä montaasina kuten lukuisat myöhemmät vastaavat. Kolmannen luvun kohta jossa Aino säikäyttää Seiyan tuntuu kohtaukseen sopimattomalta hetkeltä edistää hahmonkuvausta, vaikka sitä saisikin olla kieltämättä tarinassa rutkasti enemmän. Juoni on auki – kustantajan kanssa on sovittu toistaiseksi neljästä osasta – mikä ei välttämättä ole paha asia, mutta ei toisaalta myöskään anna aiheita toivoa kerronnan jäntevöitymisestä jatkossa.
Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla

Lopputulos on kuitenkin siis suomalaisen pintasilauksen alla hyvin tyypillistä shounenmangaa, ja tähän Valkama on kuulemma pyrkinytkin. Tässä piilee kuitenkin kaksiteräinen miekka – myyvyyteen panostaminen on ilman muuta hyvä asia sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä, mutta mikä erottaa tämän sisällöllisesti kaikesta muusta shounenmangasta jota lehtihyllyt ovat jo pullollaan? Eikö kannattaisi ensin panostaa luomaan hyvää sarjakuvaaDramaconin tapaan – ja koittaa vasta sitten hivuttautua olemassaolevien suosikkien reviirille?

Kaikki kunnia kuitenkin Sangatsulle rohkeasta päänavauksesta. Tavoitteena on kuulemma saada tänä vuonna julkaistuksi vielä toinen osa; katsotaanpa miten rahkeet riittävät.

Katseenkuljetus on useimmiten toimivaa, mutta parilla sivulla se hajoaa pahasti käsiin. Ruutujaon tulisi tukea selkeyttä, etenkin jos kyseessä on nopeasti luettavaksi tarkoitettu shounenmanga! Lisäksi toisen ja kolmannen ruudun välillä on turhan suuri kerronnallinen hyppäys; jos halutaan hypätä tällaisen selityskohtauksen yli tarvitaan ns. "tyynykohtaus" - tässä tapauksessa ruutu, jossa kuvataan hahmojen sijaan vaikkapa puunlatvoja.