Vastaus rukouksiin

Yen Press ei ole mikään iso peluri Pohjois-Amerikan mangamarkkinoilla. Vuodesta 2006 niiden rajaseuduilla pyörinyt, lähinnä suurelle yleisölle tuntemattomia mangasarjoja ja manhwaa julkaissut Hachette Book Groupin mangaosasto ei ole liiemmälti kerännyt niin median kuin harrastajakunnankaan huomiota.

Ennen kuin nyt. Ihmeitä näköjään tapahtuu: Hachette on lisensoinut sekä Nagaru Tanigawan Haruhi Suzumiya -ranobesarjan että sen Gaku Tsuganon käsialaa olevan mangasovituksen. Ranobet julkaistaan Hachetten nuortenkirjaosasto Little, Brown Booksin kautta, manga puolestaan Yen Pressin. Ensimmäistä ranobea joudutaan odottamaan vuoden verran, sillä se julkaistaan vasta huhtikuussa 2009; mangan ensimmäinen osa taas saadaan jo lokakuussa ja siitä eteenpäin neljän kuukauden välein. Hachetten korvamerkintä löytyy kaikista yhdeksästä ranobesta ja neljästä ensimmäisestä mangapokkarista, mutta loputkin saadaan varmasti jos ja kun myyntiä riittää. Ranobeista tulee myyntiin sekä pehmeä- että kovakantinen versio.

Loppujen lopuksi kyseessä ei ollut kuitenkaan mikään kauhean iso yllätys - Haruhi on Kadokawan omaisuutta, joten lisensoiminen vaikkapa Shogakukanin ja Shueishan omistamalle Vizille tuskin on käynyt ensimmäisenä mielessä. Näin ollen julkaisu on varmasti myös ensiluokkainen; ainakin mangassa värisivut pidetään värillisinä, ja Yen Pressin kustannusjohtaja Kurt Hassler on todennut ykskantaan "me emme sensuroi mangaamme." Ei sillä että Haruhissa satunnaisten alusvaatteiden lisäksi mitään sen kummempaa sensuroitavaa olisi, mutta tieto on silti huojentava.

Kaikille Haruhi-ranobejen ja niiden mangasovitusten historia ei tietenkään ole tuttu, joten tässä on niitä käsittelevä pätkä Haruhi-artikkelistani. Jonka julkaisen varmaan ennen pitkää täälläkin... viimeistään ennen kakkoskauden alkamista.

Eikä kysymys ole siitä, että ensimmäisen Haruhi-kirjan juonikaan mitenkään ihmeellinen olisi. Se on karkeasti ottaen se ihan sama “poika tapaa tytön, ja heidän välillään on molemminpuolista mutta tiedostamatonta vetovoimaa ympäröivien hahmojen haaremista huolimatta” -tarina, joka on kerrottu miljoona kertaa aiemminkin; sen ainoa omaperäinen idea on sen scifi stinen tvisti, ja sen sivuhahmot nyt eivät ainakaan sellaisia ole. Tanigawan itsensä mukaan hän sai tietää tekevänsä ensimmäiselle ranobelle jatkoa vasta nähdessään sanan ”jatkuu” lehdessä sen viimeisen kappaleen lopussa.

Tämä kuitenkin riitti, ja kirja voitti vuonna 2003 Kadokawan Sneaker Awardsien suurpalkinnon; perusteluiksi mainittiin paitsi polveileva ja värikäs dialogi (arvatkaa kenen) myös se, että tarina jätti juonenpätkiä roikkumaan mielenkiintoisella ja kutkuttavalla tavalla.

Kisan voittajassa oli potentiaalia, joten seuraavana vuonna pystyyn polkaistiin mangasovitus. Sääli vain, että sen tekijäksi valittiin vain erogekuvituksia ja doojinsheja aiemmin tehnyt Makoto Mizuno, joka kohteli sekä Tanigawan käsikirjoitusta että Itoon hahmodesignejä varsin vapaalla kädellä – hän leikkeli pois hyvinkin tärkeitä keskusteluja (mm. tarinan alun hiuskeskustelun) ja yksioikoisti kerrontaa muutenkin, etenkin Kyonin monologien kannalta.

Valitusten sadeltua aikansa Kadokawa keskeytti mangan yhden tankobonin jälkeen ja kielsi sen olemassaolon, joten sitä ei ole enää virallisesti koskaan ollutkaan; päätöksentekoa tuskin hankaloitti se, että Makoton piirrosjälki oli nätisti sanottuna rumaa. Tämän nolon takaiskun jälkeen Haruhi-mangan tekeminen annettiin Toki wo Kakeru Shoujon mangaversion tehneelle Gaku Tsuganolle, jonka huomattavasti siedettävämpi versio on ilmestynyt Shounen Acessa marraskuusta 2005.

Tsuganon manga ei siis ole lainkaan sietämätön tapaus, vaikkei sitäkään ongelmattomaksi voi sanoa. Saa nähdä jaksaako sitä ostaa koska se on kuitenkin franchisen inkarnaatioista yhdentekevin, mutta ranobet ainakin ovat pakkohankinta.

Tästä eteenpäin voimme sitten myhäillä tyytyväisyydestä - olkoonkin, että Haruhit hyllyillä Goosebumpsien vieressä ovat vähän vatsaakääntävä ajatus. Koska kyllähän fanikäännöksilläkin pärjää, mutta - sen lisäksi että ne on tehty kiinasta eivätkä todellakaan ole parhaita mahdollisia - lukeminen on silti parasta fyysisessä eikä digitaalisessa muodossa suoritettuna... eikä kuvituskaan pääse wikin kautta oikeuksiinsa. Toivottavasti värikuvat pidetään kirjoissakin värillisinä, vaikka pelkkä "spot art" kuulostaakin huolestuttavasti siltä että niin ei välttämättä tehdä.