Eksyneitä lampaita

    
Mitä suuremmaksi ja näkyvämmäksi käy japanilaisen kulttuurin virta länsimaiseen kulttuuriympäristöön sitä valtavirtaisempaa siitä tulee, ja sitä nolompaa siihen yhdistämisestä tulee monille nuorille taiteilijoille - kyseessähän on pinnallinen lasten juttu, kuten kaikki tiedämme.

Näin ollen moni taiteilija pyrkii "pääseemään yli" "mangavaiheestaan" ja kehittämään "omaa" ja "vakavasti otettavaa" tyyliä. Näitä yksilöitä löytyy moneen junaan ja monia eri vakavuusasteita (jotkut saattavat osallistua conien taidekujille ja jopa tehdä sarjakuvia alan lehtiin, jotkut taas pitävät mieluummin reilua hajurakoa koko alaan), mutta suuressa osassa heistä on tunnistettavissa samoja yleispiirteitä, jotka tekevät tunnistamisesta varsin helppoa. Harvasta löytyvät kaikki nämä piirteet, mutta usein huomion kiinnittävät ensimmäisinä seuraavat seikat:

  • Tärkeimpänä ja yleisimpänä kaikista: mielipide, jonka mukaan vaikutteiden ottaminen japanilaisesta hahmokulttuurista - englanniksi "anime style", suomeksi "mangatyyli" - on vaihe josta kannattaa kasvaa yli tullakseen vakavasti otettavaksi taiteilijaksi.
  • Ikävä, mahdollisesti alentuva asenne kaikkia sellaisia kanssataiteilijoita kohtaan, jotka asian tullessa puheeksi eivät ymmärrä tätä näkökantaa - pahimmissa tapauksissa myös sellaisia, joiden tyyli on heidän mielestään liian "geneeristä animetyyliä" muistuttava.
  • Seurustelee mieluummin länsimaista kuin japanilaista sarjakuvaa harrastavien piirien kanssa (nehän ovat paljon aikuisempiakin).
  • Puolusteleva asenne heti kun mikään japanilainen tulee puheeksi julkisesti, vaikkapa nettipäiväkirjassa: "No entäs sitten vaikka tykkäänkin, enkä edes tykkää niin paljon kuin silloin nuorempana..."  Vaihtoehtoisesti kieltää pitävänsä kokonaan. Miyazaki käy joskus, Tezuka samaten.
  • Jos myöntää lukevansa mangaa, muistaa aina samaan hengenvetoon tarkentaa lukevansa myös "muuta sarjakuvaa." (Allekirjoittaneen isän kaapit pursuavat lähes pelkkää ranskalaista sarjakuvaa, eikä hän ole koskaan sitä häpeillyt.)
  • Joko kieltää piirtotyylinsä japanilaisvaikutteet tai vähättelee niiden merkitystä yleisilmettä ajatellen. Don Rosan ja kotimaisten sarjakuvantekijöiden fanittaminen on kova sana.
  • Keskimääräistä ahkerampi angstaaminen (taide- tai muunlainen).
  • Toistaiseksi tunnetaan hyvin harvoja tästä asennevammasta parantuneita yksilöitä, joten tilannetta on syytä pitää lähes parantumattomana. Omahoito on myös lähes mahdotonta, koska oireilija ei luonnollisestikaan yleensä edes suostu myöntämään tilansa ongelmallisuutta. Mikäli havaitset yhden tai useampia näistä oireista jossakin tuntemassasi taiteilijassa, suosittelemme välittömäksi ensiavuksi hyvää seineniätm ja mitä tahansa kirjallisuutta joka auttaa laajentamaan käsitystä japanilaisen sarjakuvan kirjosta; Paul Gravettin Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on kenttätesteissä osoittautunut ehkä helpoimmin sulavaksi, eikä Mangan mestarit jää kauaksi jälkeen.

    Parhaimmassa tapauksessa oireilija tulee huomanneeksi, että sillä mitä opettajat tai muut harhakuvalaiset sanovat ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä - on turhaa lähteä lätkimään taiteilijoiden tyyleille nimilappuja otsiin vain sen takia, että he ovat ottaneet vaikutteensa enimmäkseen yhdestä visuaalisten konventioiden koulukunnasta. Lampaan silmin kaikki ihmiset näyttävät samanlaisilta.

    Muokkaus 11.6: Kappas, en kai vain ole herättänyt keskustelua?