Kolmea ruokalajia jälkiruokaa

Moyoco Annon kahdeksanosainen Sugar Sugar Rune kertoo kahdesta nuoresta noitatytöstä, jotka kokevat kulttuurishokkeja päädyttyään meidän maailmaamme. Tarinan motiivina on rakkaus, ja piirtojälki on totta vie tukahduttavan sokerista. Ja siihen yhtäläisyydet massashoujoon loppuvatkin.

Voisin tavanomaiseen tapaan kuluttaa kolmasosan tästä tekstistä suomalaisen laitoksen ongelmakohtien ruotimiseen, mutta tällä kertaa en taida tehdä niin. Ei siksi etteikö puutteita ja vikoja löytyisi (samanlaiset ranskankielisiä loitsuja selittävät loppuliitteet kuin Del Reyllä olisivat olleet kiva lisä, ja eikös Duke ole punamusta eikä punavalkea?) vaan koska – toisin kuin Yotsuba&!n tapauksessa – minulla tulee olemaan muutenkin tarpeeksi työtä teidän vakuuttamisessanne siitä, että kyseessä on yksi parhaista koskaan lukemistani ja ehkä jopa paras toistaiseksi suomeksi julkaistu manga.

Olemme tulleet jonkinlaiseen oman maailmamme peiliulottuvuuteen

Chocola ja Vanilla ovat ystävykset, jotka saapuvat “intohimojen ihmismaailmaan” kisaamaan siitä, kummasta tulee Taikamaan seuraava kuningatar. He yrittävät määräaikaan mennessä kerätä mahdollisimman paljon ihmispoikien tunteita, jotka ilmenevät fyysisessä muodossaan sydämenmuotoisina kristalleina. Eri tunteet ovat erivärisiä, ja pelästymisestä tai muista negatiivisista tunteista syntyneet sydämet ovat paljon vähempiarvoisia kuin ihastuksesta, intohimosta tai rakkaudesta syntyvät.

Rimppakinttuisten kymmenvuotiaiden käsitys ihmisten tunteista ei kuitenkaan ole kypsin mahdollinen. Chocola joutuu pian huomaamaan, että hänestä Taikamaassa suositun huomion keskipisteen tehnyt räväkkä ja aggressiivinen käytös ei purekaan ihmisten maailmassa; ujo, kohtelias ja introvertti Vanilla – joka aluksi ei halunnut edes osallistua koko kilpailuun ja oli valmis luovuttamaan kuningattaren paikan Chocolalle edes yrittämättä – tuntuu sekä saavan aikaan rutkasti enemmän sydämentykytyksiä että kartuttavan omaa pistetiliään vauhdilla. Samaan aikaan Chocola alkaa kärsiä muistakin ongelmista: hänellä alkaa olla tunteita koulun salaperäistä bishiä Pierreä kohtaan, ja toisin kuin ihmisillä on noidilla ja velhoilla vain yksi sydän annettavaksi – ihmiseen rakastunutta rankaistaan ankarasti, ja sydämensä ilman vastarakkautta menettänyt voi jopa kuolla.

Minkä tahansa muun esi- ja varhaisteinitytöille suunnatun mangan temaattinen kehitys olisi pysähtynyt tähän.

Missä tahansa tavanomaisemmassa shoujosarjassa Chocola olisi oppinut huomaavaisemmaksi ja Vanilla kasvattanut selkärangan; muutaman kommelluksen jälkeen Vanillasta olisi tullut kuningatar mutta Chocola olisi löytänyt elämänsä rakkauden (muistakaa, päähenkilöhän ei voi koskaan voittaa maallista kunniaa ja mammonaa), ja kaikki olisivat eläneet elämänsä onnellisina loppuun asti. Ja jännää tässä on se, että lopulta näin myös enemmän tai vähemmän käy – mutta ei suinkaan näin yksinkertaisesti.

Laita joseimangaka asialle

Anno ei nimittäin halua kertoa tarinaa, jonka opetus on “ole kiltti ja kohtelias tyttö, niin ihmiset pitävät sinusta” (kuten jotkut vain ensimmäisen osan lukeneet kriitikot ovat esittäneet). Suunnilleen hänen jokainen mangansa on satiiri naisista – tässä tapauksessa tytöistä – jotka manipuloivat miesten tunteita omia epäromanttisisia tarkoitusperiään varten, ja Sugar Sugar Runessa tämä materialisoituu genrelle hupaisan epäkonventionaalisesti: rakkaus ei ole ihanteellinen tavoittelunkohde eikä pumpulilinna-abstraktio, vaan yksinkertaisesti väline. Se on häilyväistä ystävyyden kaltaisiin pysyviin ihmissuhteisiin verrattuna - ja kaiken lisäksi likaista peliä; rapatessa roiskuu, ja samalla voi joutua itse satutetuksi.

Tarinan alkaessa ensimmäisen osan jälkeen edetä kliseisestä alkuasetelmastaan sen erikoisuus alkaa näkyä nopeasti. Chocola toden totta oppii huomaavaisemmaksi mutta pysyy myös rehellisenä omalle omapäiselle luonteelleen eikä suostu pakotettavaksi kuuliaisen japanilaistytön muottiin; hänen luja mutta kiltti luonteensa osoittautuu pian Vanillan pullamössömaneereja paremmaksi sydäntenmetsästykseen. Vanillan introverttiuden alta taas alkaa paljastua hiljaista epävarmuutta ja kadehdintaa, jota pahikset käyttävät vikitelläkseen hänet pimeälle puolelle. Tyttöjen ystävyys särkyy, ja pian kuvioihin astuu myös suurempi taustajuoni Taikamaasta karkotettujen noitien ja velhojen poliittisesta keplottelusta.

Muutaman osan jälkeen sarja karistaa niskoiltaan sekä tunkkaisen koulumiljöön että episodisen “viikon sydän” -kaavan ja muuttuu joksikin aikaa mielikuvitukselliseksi maagiseksi matkakertomukseksi, ja lopulta viidennessä osassa naksauttaa tarinansa kokonaan uusiin sfääreihin ja saavuttaa pisteen, jossa se laittaa jokaisen suomeksi julkaistun taikatyttösarjan nurkkaan häpeämään – siitä eteenpäin se on epäilemättä yksi parhaita fantasiamangoja ikinä. Näkemiin fillerit ja episodinen juonenkuljetus; tervetuloa kadonneet lapsuusmuistot, joksikin aivan muuksi paljastuvat sivuhahmot ja eeppinen sukulaisuuksien setvintä.

Loppuaan kohden sarjan lukuisat liiankin hengästyttävin kääntein etenevät sivujuonet alkavat kasautua vaarallisen korkeaksi ja sekavaksi kasaksi, mutta kokonaisuutena se on silti hiton paljon parempi teos kuin suurin osa nykyään tehtävästä nuoremman kohdeyleisön shoujosta – tai fantasiamangasta ylipäätään. On sääli, että Studio Pierrot'n käsialaa oleva animesovitus tunki sekaan ylimääräistä episodista filleriä, kirjoitti lopun uusiksi ja teki itsestään varsin perinteisen taikatyttösarjan.

Tuo omat diabeteslääkkeesi

Siinä missä Annon muut työt – niin aiemmat kuin myöhemmätkin – ovat enemmän luonnosmaisen kevyellä viivalla tehtyjä on Sugar Sugar Rune kynäilty huomattavan huolitellusti ja siististi. Ensimmäinen asia jonka lukija huomaa on tietysti sen ylitsevuotavan söpö kimalleshoujotyyli; Anno hyödyntää kaikkia shoujomangan ulkoasullisia konventioita mutta tekee kaiken megalomaanisemmin ja omalla 80-luvun shoujosta muistuttavalla kasvojenpiirtotyylillään – pallosilmät ovat isompia, kimallukset säkenöivämpiä, krumeluurireunukset monimutkaisempia ja sivusommittelut kaoottisempia. Richard Scarryn ja ernuestetiikan ristisiitosta muistuttava noitateema terävine kulmahampaineen nostaa tyylin edukseen esille genremassasta, ja skitsahtavan maaniseen piirrosjälkeen yhdistettynä kokonaisuus on tyylikkään barokkimainen.

Tällä on tietysti omat varjopuolensa. Annon kokemus shoujotyylistä ei ole kovin mittava, joten auttamattoman ahtaasta kaoottisuudesta ei läheskään nouse aina esille järkeviä kokonaisuuksia. Se että tyyli asetetaan jatkuvasti selkeyden edelle – pari kertaa Anno sortuu jopa S:n muodostaviin lukujärjestyksiin – tekee lukemisesta raskasta ja hidasta, mikä luo ikävän konrastin mainittuihin turhankin nopeisiin juonenkäänteisiin. Viidenteen osaan mennessä Anno on kuitenkin jo onnistunut hiomaan tyyliään hieman ilmavammaksi höystämällä sitä sellaisella määrällä koko sivun ja jopa koko aukeaman ruutuja, että se on hieman helpommin sulavaa.

Teoksen teknisistä ongelmista huolimatta Anno on yksi parhaita nykyään työskenteleviä mangakoja, ja tarinankertojana hän on loistava. Hänen käsissään shoujon rakkaimmat konventiot vääntyvät hurmaaviksi perversioksi, jotka paljastavat alkuperäisten konventioiden konservatiivisuuden: rakkauden voima on kirjaimellista ja hyökkäysaseena käytettyä; päähenkilöt eivät ole marysue-täydellisyyksiä; itsenäisyyden puutteella ja muita myötäilevällä käytöksellä saa loppujen lopuksi vain ei-toivottujen tahojen huomiota; pahikset eivät ole harrypotterpahoja vaan heilläkin on omat perustellut motiivinsa, eivätkä hyviksetkään mitään puhtaita pulmusia ole.

Ennen pitkää Chocola alkaa jopa kyseenalaistaa koko sarjan asetelman järjellisyyttä: miksi ihmisten tunteita ylipäätään pitää kerätä, ja mitä hyötyä on rakkaudesta jos sen vallassa ollut ihminen unohtaa tunteensa sen keräämisen jälkeen?

Sangatsu Mangan julkaisu on edellämainituista pikku ongelmista huolimatta loistavaa jälkeä. Alkuperäisenkaltaiset kannet ovat tummasävyiset ja tyylikkäät, ja värisivut ovat ehdoton plussa. Painojälki on erinomaista, myös harmaasävyjen suhteen (!), eikä Antti Kokkosen suomennoksessakaan ole juuri tyylillisesti valittamista.

Sugar Sugar Rune on elävä esimerkki siitä, ettei “lapsille suunnattu” tarkoita samaa kuin “pinnallinen ja kliseinen”, vaikka kokonaisvaltainen laatu ja suosio eivät aina kulkisikaan käsi kädessä. Ajoittaisista kerronnallisista notkahduksistaan huolimatta se on kunnolla vauhtiin päästyään pohjimmiltaan tarina omantunnontuskista, Romeo ja Julia -tyylisestä kahden tulen välissä olemisesta ja omien juuriensa etsimisestä.

Kaikki tämä voi olla pakattuna kuoreen joka saa enimmän osan vanhemmista manganlukijoista karttamaan sitä kuin ruttoa, mutta ei kannata antaa ulkokuoren hämätä: Sugar Sugar Rune on fantastinen mutta kypsä tarina joka iskee kovaa myös kohdeyleisöönsä kuulumattomiin, jos sille antaa siihen mahdollisuuden.