Tee mangaa: doojinshin julkaiseminen - käytäntö

Ja tässä luennon toinen puolisko, jossa päästäänkin lopulta itse aiheeseen - eli siihen miten omakustanteen julkaiseminen etenee sitten kun sarjakuva on valmiina kädessä. (124 tuntia, hävettää. Syytän mahjongia.)

Käytännössä omakustanteet painetaan aina digipainossa (ns. tavallinen painokone on siis offsetpaino). Koska digipainokone on käytännössä vain helkkarin iso tulostin maksaa painattaminen useimmissa paikoissa vain materiaalikustannusten verran plus joku kiinteä summa siihen päälle - kappalehinta pysyy samana, painoit läpysköitä sitten kymmenen tai sata. Lisäpainosten ottaminen on siis helppoa - toisin kuin offsetpainossa jossa jokaista sivua varten joudutaan tekemään painolaatta, minkä vuoksi kappalehinta on korkea pienillä painoksilla ja laskee mitä suurempia painoksia otetaan. Offsetpaino tekee kyllä kiistatta parempaa jälkeä kuin digipaino, etenkin mustavalkoisena painettaessa, mutta se tulee kilpailukykyiseksi digipainon kanssa vasta kun painosmäärät ovat jotain tuhannen kappaleen luokkaa.

Yleisöstä kysytään mistä painoja löytää, ja vastaan löytäneeni omani puhelinluettelosta - Google tosin lienee nykyään suositeltavampi ja käytännöllisempi vaihtoehto. Itse olen käyttänyt Otakun ja muiden julkaisujen kanssa Oulun Kopiokeskusta, jossa digipainatus on pienen tutkimuksen mukaan laatuunsa nähden varsin huokeaa (3 senttiä per mustavalkoinen A4 ja 20 senttiä per värillinen A4, eli vaikkapa 32 mustavalkoista sivua ja värikannet sisältävälle A5-vihkolle tulee hintaa 8 kaksipuolista mustavalkoista + 2 kaksipuolista värillistä = 0,88 euroa kappale). Halpa ja laadukas on myös Jrocksuomen käyttämä Unitedprint, jonka koneet jauhavat Saksassa ja shippaavat kotiovelle viikossa samaan hintaan. Yleisöstä ilmoitetaan, että tamperelaisella Cityoffsetillä on nykyään uusi digipainokone joka tekee lähes yhtä hyvää jälkeä kuin offsetkoneet - kannattaa ehdottomasti tutustua. Cityoffsetillä löytyy muutenkin kokemusta sarjakuvista ja vastaavista, ja esimerkiksi muuan Tähtivaeltaja painetaan siellä.

Yleisöstä kysytään järkevistä painosmääristä, ja vastaan että se riippuu siitä kuinka paljon luottaa omiin kykyihinsä - joku 50 kappaletta on ihan järkevä maksimi ensimmäiselle julkaisulle, etenkin koska lisäpainosten tekeminen ei ole sen kalliimpaa. Yleisöstä kysytään myös itse tulostamisesta ja niittaamisesta, ja sanon että näinkin voi toki tehdä - mutta kannattaa muistaa että sivun reunaan jää silloin aina valkoinen marginaali, ja yli parinkymmenen kappaleen tekemisessä työtä alkaa olla sen verran että saattaisi olla ehkä jo kustannustehokkaampaa ja järkevämpää painattaa koko roska painotalossa. (Tietysti riippuen myös siitä, maksaako omat mustekasettinsa.) Käytännössähän homma toimii siten että mitataan ja merkataan A4:n puoliväli, avataan nitoja ja painetaan niitti paperien lävitse metallista alustaa vasten - ja sitten vain taitetaan paperi vihkoksi vaikkapa pöydänreunaa tai viivotinta käyttäen.

Mutta oli miten oli ei kannata tehdä näin, ellei halua piirrellä jokaista kappaletta erikseen.

    
Julkaisun fyysinen koko on aivan omasta itsestä kiinni. A5 on varmaan pienin mitä kannattaa harkita, se on tällainen ohjelmalehtisen kokoinen... japanilaiset käyttävät yleensä B5:ta, joka on hiukkasen aanelosta pienempi mutta suhteessa vähän leveämpi. Lopullinen julkaisukoko pitää ottaa huomioon jo sarjakuvaa tehtäessä, koska se vaikuttaa olennaisesti paitsi siihen minkä kokoisina tekstit kannattaa kirjoittaa ja kuinka yksityiskohtaista jälkeä kannattaa tehdä myös siihen, missä kuvasuhteessa sivut pitää piirtää - esimerkiksi näillä kahdella sivulla ei vaikuttaisi olevan kauheasti kokoeroa, eihän?

Mutta jos tekijä piirtää sarjakuvansa väärään kokoon ja yrittää saada siitä aikaan erilaisessa kuvasuhteessa olevan julkaisun, jää reunoihin jää aika ikävät valkoiset marginaalit. Kuten näkyy.

Halusipa sarjakuvansa painattaa muualla tai tulostaa itse se on joka tapauksessa skannattava ensin tietokoneelle. Skannattaessa määrittyy kuvan maksimiresoluutio; se ilmaistaan pikseleinä tuumilla eli dots per inch (dpi). Moniin digipainokoneisiin riittävät 150 dpi:n tarkkuudella olevat kuvat, mutta koneita on monenlaisia, ja monet pystyvät parempaankin jälkeen. Lisäksi kuvat kannattaa joka tapauksessa skannata sitä suuremmalla dpi:llä ihan vain siksi, että kuvien harmaasävyt tulevat kuvaan mukaan paremmin - tässä on esimerkiksi sama kuva skannattuna 200 ja 300 dpi:n resoluutiolla. Huomaatte rasterien moiré-efektin.

(Nämä kädestä pitäen -osion ohjeet ovat sitten Photoshopille, mutta pääpiirteissään samat työkalut löytyvät myös muista kehittyneemmistä kuvankäsittelyohjelmista.)

Jälkikäsittelyssä kuva muutetaan ensin harmaasävyiseksi, mikäli se on mustavalkoinen (image - mode - grayscale). Tämän jälkeen se suoristetaan (edit - transform - rotate, kunhan layeri ei ole lukittu - jos se on siitä pitää luoda lukitsematon kopio sen päälle) ja siitä poistataan skannauksessa mukaan eksyneet roskat ja mahdolliset luonnosviivat ja muut virheet.

Sitten käytetään tasotyökalua (image - adjustments - levels), jonka histogrammilla säätimiä siirtelemällä säädetään niin että se minkä on kuvassa tarkoitus olla mustaa myös on mustaa, ja se minkä on tarkoitus olla valkoista on valkoista. Muuten saattaa käydä niin, että valkoinen jää harmaaksi ja musta vähän tummemmaksi harmaaksi.

Tämän jälkeen kuva voidaan tallentaa; kannattaa yleensä käyttää kuvankäsittelyohjelman omaa tiedostomuotoa, koska useimmat taitto-ohjelmat haltsaavat niitä ihan hyvin ja kuvaan on helpompi tehdä muutoksia jälkikäteen jos on tarvis. Mikäli tietokone on hitaampaa sorttia, se kannattaa tässä vaiheessa muuttaa pienemmälle resoluutiolle (image - image size - resolution).

Samaten mikäli aikoo tekstata sarjakuvan koneella - erittäin suositeltavaa, koska meillä kaikilla ei ole yhtä vakaata käsialaa kuin Carl Barksilla - se tehdään tässä vaiheessa. Comic Sansia kumppaneineen ei kannata käyttää; sen sijaan voi käyttää vaikkapa niitä fontteja joita sarjakuvissa oikeasti käytetään. Esimerkiksi Wild Words on fanikääntäjien lähes universaalisti suosima yleisfontti; tässä on itse ääkköstämäni versio siitä. Anime Acea monet käyttävät sen ilmaisena korvikkeena, joten käyttäkää sitä jos omatunto maksullisen tavaran warettamisesta kolkuttaa. Monet vaikkapa näistä fonteista käyvät tekstaukseen hyvin, vaikka niistä ääkköset puuttuvatkin.

Sitten päästään taittoon. Oli julkaisu mikä tahansa se lähetetään painoon tiedostona joka sisältää kaikki tarvittavat tiedot painamista varten, ja se on nykyään käytännössä aina PDF. Taittaminen on työvaihe, jossa kuvat ja teksti asetellaan taitto-ohjelmassa oikeille paikoilleen sivuille. Sarjakuvalehden taittaminen on onneksi varsin yksinkertaista puuhaa ensikertalaisellekin, sillä siinähän tarvitsee lähinnä lätkiä sivut paikoilleen.

Taittamisen voi käytännössä hoitaa vaikka Wordilla, mutta painettavaksi sen laatu ei taida riittää - täytyy myöntää etten ole koskaan kyllä kokeillut - mutta paremmilla vehkeillä saa aikaan parempaa jälkeä. Taitto-ohjelmia ovat esimerkiksi QuarkXPress ja Adoben PageMaker, ilmainen Scribus sekä tietysti Adoben InDesign, joka on vähän niin kuin Photoshopin vastine taitto-ohjelmille - se on paras mutta myös kallein, mikäli sen nyt oikeasti aikoo ostaa. (En kyllä tiedä ketään joka olisi koskaan ostanut - jos sitä ei vaikka koululla ole, niin kyllä niitä saa waretettuakin. Mutta älkää kertoko että yllytin.)

Sarjakuvien taittamiseen InDesign voi olla vähän overkill, mutta sen uusimmissa versioissa (CS2:sta eteenpäin) on muuan todella mukava ominaisuus - se osaa ulostaa painokelpoisia PDF:iä ihan itse. CS1 ei nimittäin vielä sitä hommaa hallitse - harmaasävyt saattaa muuttua portaittaisiksi ja muuta köntsää - vaan tarvitaan Postscript-ajuri, esimerkiksi (niin ikään maksullisen) Acrobat Pron mukana tuleva Acrobat Distiller, joka kierrättää taittotiedoston PDF:ksi. Ja jos käyttää jotain muuta ohjelmaa kuin InDesignia, niin sitä joutuu käyttämään siitä huolimatta. CS2:sta eteenpäin taas InDesignissä on Distiller ikään kuin sisäänrakennettuna, joten se hallitsee PDF:t ongelmitta ihan sieltä File -> Export -valikon kautta.

Taitto-ohjelmien käyttämisen käytännön puoli on suhteellisen yksinkertainen; kuvatiedosto vain importataan taittotiedostoon, skaalataan nurkasta halutun kokoiseksi ja mallataan paikalleen. Lisää sivuja voi niin ikään lisätä lennossa jos siltä tuntuu. Yksityiskohtaisemman ohjeen löytää vaikkapa täältä, joten en taida viitsi käydä ihan kaikkea kohta kohdalta läpi. Sen sijaan voisin mainita pari asiaa, jotka ensikertalaisille ovat usein epäselviä.

Ensimmäinen niistä on väriprofiili, jota - kuten toivottavasti muistatte - voi vaihtaa sieltä image - mode -valikosta. Mustavalkoisten sivujen oikeaoppinen väriprofiili on grayscale (tai pelkkiä rastereillä luotuja harmaasävyjä sisältävillä kuvilla bitmap, mutta silloin resoluution täytyy olla jotain 1200 dpi:n luokkaa sahalaidottumisen välttämiseksi), mutta kun värikuvan skannaa se on yleensä oletusarvoisesti RGB-profiilissa.

    
RGB tulee sanoista red, green ja blue, jotka ovat ne kolme väriä joita näytöt käyttävät luodakseen eri värit. Tässä väriprofiilissa oleva kuva näyttää hyvältä näytöllä, mutta ei painettuna, koska painokoneessa käytetään neljää väriä - sinistä, punaista, keltaista ja mustaa (cyan, magenta, yellow ja key). On ymmärrettävää että kun värillisiin valoihin - eli näytölle - lisätään lisää erivärisiä valoja sävy vaalenee, mutta kun kyse on väriaineesta sävy tummuu - mistä johtuen painokone ei osaa lukea RGB-profiilisia kuvia kunnolla. Jotta värikuva näyttäisi hyvältä painettuna, se täytyy ensin muuttaa RGB-muodosta CMYK-muotoon. CMYK-kuvat saattavat näyttää vähän hassuilta tietokoneella, etenkin esikatseluissa, mutta painettuna ne toistuvat kunnolla.

Tässä on esimerkkinä Otakun kansi sellaisena miltä sen kuuluisi näyttää ja sellaisena kuin se näyttäisi RGB-muodossa painettuna: sävyt vääristyvät suuntaan jos toiseenkin, ja pahimmillaan musta saattaa muuttua tummanvihreäksi.

Toinen olennainen asia ovat taittovarat eli bleedit. Kannattaa etukäteen kysyä siitä painosta jota aikoo käyttää kuinka monen millimetrin taittovarat tarvitaan, mutta hyvä nyrkkisääntö on käyttää jotain viiden millin luokkaa olevia varoja. Koska sivut painetaan suuremmille arkeille kuin mitä lopullinen sivu tulee olemaan täytyy ylimääräiset valkoiset osat leikata pois - mutta koska mikään leikkuri ei ole täysin tarkka, on jokaisen sivun ulkoreunoisssa oltava muutaman milli leikkuuvara. Se on alue, joka saattaa jäädä pois mutta saattaa toisaalta näkyäkin - jos leikkuuvaraa ei ole, sivuja ei voi leikata puhtaaksi ja jokaisen sivun reunaan jää valkoinen marginaali. Taittovarat määritellään yleensä uuden tiedoston luomisvaiheessa, kuten edellälinkatussa ohjeessa neuvotaan

Tässä on kuva InDesignistä (ja tyhjästä työpöydästä vertailun vuoksi); bleedin ulkoraja näkyy punaisena viivana. Huomaatte, että mikäli sarjakuvaruudun tai muun kuvan on tarkoitus ulottua sivun reunaan asti sen on yletettävä taittovaran reunaan asti.

Kannattaa myös muistaa, että koska vihkoksi nidottu lehti koostuu kahtia taitetuista arkeista on sarjakuvan lopullisen sivumäärän oltava neljällä jaollinen - jos se ei ole, julkaisuun jää valkoisia sivuja. Jos tämä tuntuu vaikealta mieltää, kannattaa kokeilla vaikka kasaamalla kahtia taitetuista ruutupapereista mockup tulevasta julkaisustaan ja katsoa miten hyvin sivumäärät osuvat yksiin.

Tämän jälkeen ei olekaan paljoa muuta jäljellä kuin säätää johonkin sisäkanteen tiedot tekijästä ja julkaisuajasta, yhteystiedot ja viestit tekijältä ja mitä nyt haluaa sinne laittaakaan. ISBN-tunnus eli julkaisun kansainvälinen “rekisterinumero” luo julkaisulle hieman lisää uskottavuutta - sellaisen saa sähköpostilla ihan ilmaiseksi täyttämällä lomakkeen Suomen ISBN-keskuksen nettisivuilla, yleensä jo seuraavana päivänä. Jenkkien kanssa jutellessa on käynyt ilmi että siellä ISBN-tunnuksia myöntävät yksityiset yritykset ja niistä täytyy maksaa, joten siinä suhteessa täällä ollaan paljon onnellisemmassa asemassa.

Tämän jälkeen PDF sitten eksportataan (tavalla tai toisella, taitto-ohjelmasta riippuen) siten, että valmiissa PDF:ssä näkyvät nämä leikkuuvaraviivat - InDesignissa ruksimalla kohta "show cut marks" eksporttausvalinnoista. Niiden väliin leikkuri puhtaaksileikkausvaiheessa kohdistetaan - mutta se ei ole tekijän vaan painon homma. Jotkut painot tosin laskuttavat ylimääräistä puhtaaksileikkaamisesta, joten kannattaa olla tarkkana siitä mitä on haluamassa ja pyytämässä. PDF:n voi tehdä sellaiseksi että sivut ovat erillään tai sellaiseksi että sen sivut ovat aukeamittain, kuten tässä; tästäkin kannattaa kysyä etukäteen.

Mikäli sarjakuvansa aikoo tulostaa ja niitata itse joutuu tosin säätämään hieman lisää saadakseen PDF:n sivut oikeaan järjestykseen tulostamista varten; InDesignissä tämän homman voi hoitaa valitsemalla File -> Print Booklet.

Kompressioasetuksia kannattaa räplätä kunnes saa mielestään tyydyttävänlaatuisen tuloksen; nyrkkisääntönä voi pitää, että jos PDF:n koko menee yli sadan megan on jossain yleensä vikaa. Valmis PDF lähetetään painoon mukanaan tiedot painosmäärästä ja koosta ja halutusta paperinlaadusta. Useimmissa paikoissa voi käydä ihan paikan päällä neuvottelemassa asioista, ja kannattaakin - mutta aineistontoimitus hoituu yleensä ihan sähköpostilla tai FTP:llä. Ja sitten vain odottelemaan että tulee valmista.

Myyminen onkin sitten se osa, jonka kaikki varmasti osaavat ilman opastustakin... Conien taidekujat ovat todellakin hot ja pop, koska ihmiset haluavat aina päästä selaamaan ennen ostopäätöstä - netin kautta ei kauheasti mene kaupaksi, ainakaan tilisiirroin. Mikä ei tietenkään tarkoita etteikö myös nettitilausmahdollisuutta kannattaisi tarjota - deviantArt-galleriassa tai kotisivuilla tai vastaavassa - on vain muistettava sitten tarjota riittävästi juonikuvauksia ja näytesivuja, koska ihmiset eivät halua ostaa sikaa säkissä elleivät ole kavereitasi. Lukuisia ovat ne sarjakuvat, joille tekijä on tehnyt sivut ensin mutta ei ole sitten saanut loppujen lopuksi mitään julkaistua.

Ja on tosiaan tärkeää aina muistaa sitoa tuotoksensa itseensä sisäkannessa olevan tekijäprofiilin tai nettigallerian kautta, koska itseäänhän siinä loppujen lopuksi on myymässä - ja varmasti muutamalla on myös haave, että pääsisi joskus tekemään sarjakuvaa ihan aikuisten oikeasti työkseen. Maailmalla sellaistakin kun on tiettävästi tapahtunut, eikä pelkästään Japanissa.