Gurren Lagann 2: juoni

Osa 1 “Aniki on kuollut. Hän ei ole enää täällä. Mutta minun selässäni, minun sydämessäni, hän elää edelleen!”

Myönnän hätkähtäneeni. Mieleeni palasivat kaikki mahdolliset mentorien kuolemat Gandalfista Ben Kenobiin - ja sitten tapa, jolla ensimmäinen jakso oli alkanut. Mieleeni alkoi hiipiä kuin varkain ajatus “saattaisiko Gainax tällä kertaa jopa tietää mitä se oli tekemässä?” Vasta tässä vaiheessa tajusin katsoa krediittilistaa tarkemmin ja huomasin, että pääkirjoittajan pallilla istuvaa Kazuki Nakashimaa tituleerattiin näytelmäkirjoittajaksi. Hetken googlauksen jälkeen sain selville, että siinä missä moni muu käsikirjoittaja on nykyään alentunut tekemään spesifejä sarjoja vähemmistöyleisöille on Nakashiman ylpeä tavoite edelleen tehdä viihdettä massoille – jotain, johon kaikki voisivat samaistua.

Jatkossa seurasin sarjaa entistä kiinnostuneempana. Mielipiteitä polarisoivasta vaikutuksestaan huolimatta kyseessä oli niin huolella rakennettu juonielementti, että aloin epäillä omia epäilyjäni. Voisiko olla, että Gainax oli lopultakin palannut entisille raiteilleen – löytänyt lopultakin tuon tasapainon viihdyttävyyden ja laadun välillä, joka sille tuntuu olevan niin kovin vaikea ylläpitää?

Gurren-Lagann ja muut gunmenit toimivat päättäväisyydellä ja sisulla samaan tapaan kuin Getter Robo aikoinaan getter-säteillään.

Sarja eteni ja sai uuden OP-animaation, ja loputkin epäilykset hälvenivät. Aluksi pohjattomaan murheen alhoon vajonnut Simon muuttui pussisilmäiseksi ja lysyhartiaiseksi kaamioksi, joka yritti täyttää Kaminan saappaat tyhmänrohkeudella ja ryntäämällä taisteluun yksin ja hampaat irvessä. Vasta kun turrien johtajan Spiraalikuninkaan hylkäämä tytär Nia muistutti häntä jaksossa 11 Kaminan viimeisen opetuksesta (“Usko itseesi – älä minuun joka uskoo sinuun, äläkä itseesi joka uskoo minuun. Usko itseesi ja vain itseesi.”) hän lakkasi yrittämästä tulla Kaminan kaltaiseksi ja alkoi olla sen sijaan itsensä - ja onnistui siinä mitä yritti. (Kohtauksessa, joka oli niin miehekäs että liikutti furryjakin.)

Spiraalikuninkaan neljästä DNA-nukleiiniemästen mukaan nimetystä kenraalista ensimmäisen voitettuaan ja lentotukialuksen kokoisen Dai-Gunzan -gunmenin vallattuaan Dai-Gurren-dan jatkoi Kittanin johtamana matkaansa kohti Spiraalikuninkaan kaupunkia Tepperiniä, ja hiljalleen myös motiivit turri-ihmisten sorron takana alkoivat valottua. Sarja jatkoi samalla linjalle nostaen panoksiaan tasaisella tahdilla, ja voitettuaan loput kolme kenraalia maalla, merellä ja ilmassa Dai-Gurren-dan lopulta kohtasi ja päihitti voittamattomalta tuntuvan Spiraalikuninkaan ja Tepperinin, joka paljastui kaupunginkokoiseksi, vuorimaiseksi gunmeniksi.

Normaalille shounensarjalle tämä olisi riittänyt koko juoneksi, mutta Gurren Laganille tämä on vain tarinan ensimmäinen puolisko.


Älä tee väkisin, ota isompi vasara

Siirrytään seitsemän vuoden päähän, jolloin ihmiset ovat muuttaneet maan päälle Kamina Cityyn, vallankumouksen aikaisista tapahtumista on tullut moderneja legendoja ja TV:ssä näytetään Kaminan ja Simonin seikkailuihin perustuvaa animea ehdan 60-lukulaisella OP-biisillä. Simonin kasvettua angstaajasta valtiollisten paperitöiden ja kosinta-aikeiden parissa painivaksi nuorukaiseksi joka olisi paremmin kotonaan ganmenin puikoissa oli mutruotsan rooli jäänyt Rossiun harteille. Köyhyydessä kasvaneen murehtijan muodonmuutos byrokraattiseksi ja nuoleskelijoiden ympäröimäksi fasistikansleriksi joka auttaa ihmisiä muuttamaan maan päälle vaikka vasten tahtoaankin ja juonii Simonin selän takana omiaan on looginen ja toimii; hänestä tulee yhdellä iskulla hahmoista se jossa on eniten järkeä se jossa on sitä vähiten.

Spiraalikuninkaan lopulliset motiivit suojella ihmiskuntaa pakottamalla se elämään maan alla paljastuivat lopulta, ja eteen tuli jälleen radikaaleja roolinvaihdoksia – mutta koska tämä ei ollut Princess Tutu, oli uusi vihollinen jotain aivan muuta. Jaksojen 17-21 muodostaman vähätoimintaisemman väliosuuden jälkeen sarja palasi takaisin alkunsa hillittömän toiminnantäyteiseen machoiluun, vaikkakin itsensä negatiiviksi kääntyneenä: siinä missä alussa juoni oli vakava ja huumori irtosi hahmoista ovat hahmot jälkipuoliskolla vakavoituneet, mutta juoni niin typerä – tai ehkä enemmänkin “realismin rajoista tietoisesti piittaamaton” – että se naurattaa. Molemmat kokoonpanot toimivat, vaikka jälkimmäinen eteneekin juoneltaan huomattavasti hidastempoisemmin.

Loppuaan kohden sarja veti eksponentiaalisella tahdilla lisää kierroksia myllyyn; se että mechat kasvoivat niin isoiksi että niitä ohjastamaan tarvittiin toisia mechoja ei riitä alkuunkaan, vaan juuri kun pahaa-aavistamaton katsoja ehtii luulla nähneensä kaiken esiin reväistään “That's not a moon... it's a space station” -kohtaus. Sitten onkin jo aika lähteä käymään valtaisaa avaruussotaa kohti tuntematonta pienen kuun kokoisella Arcadia-replikalla (josta ennen pitkää saadaan siitäkin mechanmuotoinen), tykinlaukaukset ja nyrkiniskut lävistävät aika-avaruusjatkumoita ja robottien nimet sen kun pitenevät – ja kyllä, ihan lopuksi todellakin loikitaan pitkin galakseja ja viskotaan niitä kuin shurikeneja. Ja spiraalivoimatasot paukkuvat.

Lopulta, viimeisessä jaksossa, saapui vahvistus sille että sarja oli kuin olikin alusta alkaen loppuun asti käsikirjoitettu. Sen aloittava repliikki “Ovatko kaikki valot taivaalla vihollisia?” saa vastauksensa viimeisessä kohtauksessa, jossa Simon vastaa omaan kysymykseensä: “Kaikki valot taivaalla ovat tähtiä.” Huolimatta siitä kuinka mahdottomia tai mittaamattomia esteet tielläsi ovatkaan voit silti lävistää ne kaikki ja tavoittaa tähdet – kunhan vain uskot itseesi etkä ikinä, milloinkaan anna periksi, oli tilanne miten epätoivoinen tahansa. Se on shounenviihteen bushido 2000-luvun kuosiin puettuna.

Ristinmuotoiset räjähdykset - kunnianosoituksia vai vittuilua? Ken tietää...

Row! Row! Fight the power!

Ja tunnetta Gurren Lagannista löytyy. Se on loistokas esimerkki siitä miten kliseet eivät haittaa jos ne tekee oikein ja onnistuneesti (ja tässä tapauksessa myös ylitsevuotavammin kuin ennen), eikä Imaishin sarjan parhaita puolia korostava ohjaustyyli haittaa ollenkaan: hän virittäytyy niin matalille taajuuksille, että lähes kommunikoi suoraan katsojan syvimpien tuntojen kanssa.

Tuskin kukaan voi väittää, että kun Antispiraalin “Yrityksenne ovat turhia... Luulitteko olevanne jotenkin erityisiä? Katsokaa kaikkien niiden jäännöksiä jotka ovat epäonnistuneet teitä ennen...” -rantteja on kuunneltu kajahtelemasta tyhjästä avaruudesta useamman jakson ajan ei se ensimmäinen epäuskoinen “Mahdotonta...” -henkäisy olisi uskomattoman tyydyttävän kuuloinen. Sarjan viimeinen neljännes vihollisineen tarjoaa muutenkin fantastista, lähes kubrickmaisen karmivaa vierauden tuntua, ja jakso 26 uniepisodeineen tuntuu kuin irvailulta Hideaki Annon epäonnistumiselle; siinä missä Evangelionin jakson 26 samanlainen haaveosio pisti muusta lopusta irtonaisena esille kuin scifisti Animeconissa on se Gurren Lagannissa olennainen osa juonta ja lopullisen arkkivihollisen esiinastumista – ja kaiken lisäksi hahmonkehityksellisesti ja draamallisesti merkittävä. Sen laadun huomaa selvästi kun sitä vertaa vaikkapa Harry Potterin ja kuoleman varjelusten vastaavaan “viimeiset sanat kuolleen mentorin kanssa” -kohtakseen: Rowlingin kohtaus koostui lähes kokonaan epäselvästä pseudoeksistentiaalisesta jaarittelusta, Nakashiman taas on yksinkertainen ja koskettava selkeine “olet näemmä kasvanut minua pitemmäksi” -metaforineen kaikkineen.

Niaa monet (etenkin naispuoliset...) ovat sanoneet "ärsyttäväksi mary sueksi." Mutta miksiköhän Kamina ei ärsytä näitä valittajia lainkaan, vaikka nämä kaksi hahmoa ovat luonteeltaan hyvin samanlaisia - tynnyrissä kasvaneita, avoimia, välittömiä, rehellisiä ja vailla selkeitä vikoja?

Periksiantamattomuusteemaa tuodaan sarjassa esille jatkuvalla syötöllä, mikä onkin saanut monet syyttämään sitä jankkaavuudesta ja hienovaraisuuden puutteesta. Eikä tämä rajoitu vain päähenkilöihin vaan myös kulloisiinkin antagonisteihin, joista jokainen on tavallaan varoittava esimerkki: Spiraalikuningas oli joutunut sortamaan niitä joita halusi suojella koska ei ollut onnistunut voittamaan Antispiraaleja; Rossiu päätyi uhraamaan yksilöitä yhteisen hyvän vuoksi koska ei omannut munaa tehdä kompromissittömiä päätöksiä; Antispiraalit päätyivät alistamaan koko maailmankaikkeutta sitä suojellakseen, koska eivät Simonin tapaan uskoneet mahdollisuuksiinsa estää sen tuho.

Samaan tapaan sarjaa on syytetty myös ennalta-arvattavuudesta: juoni ei jää tuleen makaamaan ja jokainen status quo rikotaan täysin puun takaa tulevalla dramaattisella käänteellä tai juonipaljastuksella - mutta aivan yhtä varmasti esiin vedetään säännöllisesti aina uusi deus ex machina, ja lopulta hyvikset voittavat aina. Sarja seuraa tropeitaan pilkuntarkasti - miehekkäitä uhrautumisia seuraa aina täpärä voitto, entisistä vihollisista tulee aina uusia liittolaisia, ja aina löytyy uusi, entistä suurempi auktoriteetti uhmattavaksi; kyläpäällikkö, Viral, Neljä suurta, Spiraalikuningas, Antispiraalien ihmistuhojärjestelmä, Antispiraalit itse. Mittakaava kasvaa spiraalimaisesti luolamiestasolta tähtiin: jokaisen uuden uhan takaa paljastuu uusi ja entistä mittavampi, jokainen lävistettävä taivaankansi on entistä massiivisempi, jokainen todennäköisyys on entistä lähempänä nollaa prosenttia, mutta kaikesta selvitään periksiantamattomuudella ja miehisellä sisulla – yhteenotot kasvavat loppujen lopuksi kosmisiin mittoihin vain palatakseen viime hetkellä takaisin käsirysytasolle. “Do the impossible, see the invisible / touch the untouchable, break the unbreakable.”

Toisaalta tämä kaavamaisuus on myös Gurren Lagannin vahvuus – se antaa täsmälleen sen minkä lupaakin, ei yhtään vähempää. Sellaisena se on raikas retrotuulahdus verrattuna sekä mainittuun postevangelionistiseen angstaukseen että enimpään osaan nykyistä mechagenreä, joka näyttäisi Sunrisen Code Geassin ja Gundam 00:n johdolla olevan degeneroitumassa fujoshien bishiviihteeksi.