Gurren Lagann 3: pinnan alla

Osa 1, osa 2 (Sarjan historiaan liittyen - ANN julkaisi hiljan artikkelin aiheesta. Kiinnostavaa luettavaa suppeahkosta "Gainaxin omien teosten vaikutus Gurren Laganniin" -näkökulmasta huolimatta.)

40 prosenttia

Gurren Lagannista ei tietenkään voi puhua ilman sen ulkoasua, jossa erottuu selkeänä Imaishin hyperkineettinen, perspektiivejä liioitteleva tyyli. Se on kuitenkin myös mieltäylentävän monipuolinen ja hyödyntää Gainaxin kantapään kautta kehittyneitä taitoja vaihtoehtoiseen animaatiotyöskentelyyn. Mitä enemmän spiraalivoimaa kohtauksessa kuohuu, sitä karkeammaksi sen viivatyöskentely muuttuu. Simonin velloessa irvihampaisen surun kourissa värit ovat pestyn näköisiä, lähes pelkkiä harmaan sävyjä. Eyecatcheiksi Imaishi on piirtänyt Dead Leaves -tyylisiä kulmikkaita, kovavarjoisia pin-upeja. Hyytävä Antispiraali on pelkkä välkkyvin valkoisin viivoin animoitu musta siluetti tiilitekstuurilla.

Laadultaan sarja on normaalia TV-animaatiota, mutta naurettavan korkeabudjettista sellaista. Toiminnaltaan väljemmissä kohtauksissa saattaa näkyä koomisten tyylinvaihdosten kuoriin piilotettua liu'utusanimaatiota, niin kaukaa kuvattuja dialogikohtaksia etteivät suun liikkeet näy, liikkumattomia väkijoukkoja ja muuta mutkien oikomista, mutta toimintakohtauksiin on panostettu rutosti. Sarjan molempia huippukohtauksia – jaksoja 15 ja 27 – varten laitettiin syrjään ylimääräinen siivu budjetista; tuotantoblogin mukaan edellisessä oli yli 22 000 avainfreimiä (kaksi kertaa enemmän kuin puolen tunnin TV-jaksoissa yleensä), ja luotettavaksi tiedetyn (=juonisynopsiksia postanneen) 2ch-sisäpiiriläisen mukaan 40 % sarjan budjetista käytettiin viimeiseen viiteen jaksoon. Fanime 2007:n Gainax-paneelissa toimitusjohtaja Yamaga kertoi sarjasta suunnitellun alun perin vuoden pituista, mutta että studio oli päätynyt 27 jakson pituuteen sen laadun säilyttämiseksi.

Gurren-danin muotimaku on häpeilemättömän mauton. Ja jotkut muka yrittävät ottaa tämän sarjan tosissaan...

Lopputeksteissä ei siis vilku hangulia, ja taidokas ohjaus pitää huolen siitä etteivät säästökohtaukset kasaudu niin että ne kiinnittäisivät katsojan huomion. Studion legendaarisen huono aikataulunhallinta alkaa nostaa päätään vasta parissa viimeisessä jaksossa, mutta ei silloinkaan niin pahasti että sen takia olisi jouduttu tekemään käsikirjoituksellisia tai toiminnallisia kompromissejä. Seiyuut hoitavat runsaasti karjumista sisältävän työnsä esimerkillisesti, ja Taku Iwasakin käsialaa oleva soundtrack on mielenkiintoinen ja tarttuva, pitkälti R&B-pohjainen sekoitus poppia, perusorkesteria, rokkia, simppeliä saksofonijammailua ja oopperaräppiä. Lopputuloksena on jotain, josta on syytäkin olla ylpeä.

"Aniki! Se on ihan liian iso!"

Koska täydellistä teosta ei ole vielä tehty ei tämäkään sarja tietenkään ole virheetön (enkä nyt tarkoita “suoraviivainen juoni, ennalta-arvattava kässäri” -tyylistä manguntaa). Esimerkiksi 14. jakson Dai-Gunzan lävistys tuntui aiempiin vastaaviin verrattuna heikosti toteutetulta kohtaukselta (pitkälti taustamusiikin vääränlaisen käytön takia), eikä kukaan voi kiistää sitä etteivätkö jakson 24 sivuhahmonteurastustalkoot tuntuneet päälleliimatulta kyyneltenherutukselta. Myönnettäköön, että käytännössä kokonaan aavikolle sijoittuvaan sarjan ensimmäiseen puoliskoon on pitänyt saada tungettua niin kylpylä- kuin rantajaksotkin. Ja hyvä on, Yokolla ei ole päällään juuri mitään – mutta eipä ole Kaminalla, Simonilla ja Viralillakaan useampaan otteeseen. (Tarvitseeko sanoa “vankilaraiskaus?") Ja vaikka Simon punastuukin nähdessään Nian pantsut hänen noustessaan kapselistaan ensimmäisen kerran ei niitä näytetä katsojalle – Imaishi tietää kyllä, milloin jokin sopii kohtauksen tunnelmaan ja milloin ei. Paikoin hän jopa irvailee sille, kuten 12. jakson kohtauksessa jossa Yoko paheksuu Kittanin siskojen “paljastavia uimapukuja.”

Muistatko kaikkien näiden tyyppien nimet? Älä huoli, ei muista kukaan muukaan.

Sarjassa on runsaasti sivuhahmoja, joita ei välttämättä esitellä läheskään heti heidän mukaantulonsa jälkeen ja joista osa pääsee kunnolla valokeilaan vasta varsin lopussa – eikä osa silloinkaan, ennen kuin heitä aletaan pistää kunnolla poikki ja pinoon. Hahmokaartia ei siis voi väittää erityisen ehjäksi, ja se onkin sarjan suurin konkreettinen puute. Päähenkilöt ovat kuitenkin kunnolla lihotettuja ja heidän hahmonkehityksensä vahvaa, ja se istuu juonenkulkuun niin luontevasti että kaikkia nyansseja ei välttämättä kunnolla huomaakaan ennen kuin toisella katsomiskerralla. Edes Yoko ei jää pelkäksi perusgainaxmaiseksi povibimboksi, vaan hänen hahmoonsa saadaan rakennettua niin tunnetta kuin särmääkin.

Sarjan päähenkilönä Simon saa eniten huomiota, ja hänen kehittymisensä vinkuvasta Shinjistä anikinsa ylpeäksi tekeväksi Garlockiksi on yhtä luonnollista kuin Rossiun valtiolliset angstauksetkin. Sarjan hahmoista mielenkiintoisin on kuitenkin Viral: aluksi antagonistin rooliin asetetusta karvakauluksisesta haimiehestä kuoriutuu sarjan edetessä katsojalta ymmärrystä saava antisankari, jonka ego kokee kovan kolauksen kun hän lopulta tajuaa menettäneensä ainoan vertaisekseen osoittautuneen vihollisensa ja olleensa useamman jakson ajan helisemässä naista ja lasta vastaan. Tarinan jälkimmäisen puoliskon aikana hän astuu lopulta liittolaisen saappaisiin, ja Simon tekee hänestä Gurrenin pilotin hänen spiraalivoimarajoitteisuudestaan (turrit kun eivät voi lisääntyä) huolimatta: hänestä löytyy lievän traagisuuden lisäksi sitä hansolomaista karskiutta, jota päähenkilöt eivät ole kykeneväisiä kantamaan.

Kukaan pahiksista ei ole loppujen lopuksi paha vain siksi että tarina niin vaatii (á la Rowling); heillä kaikilla on omat syynsä ja motiivinsa, ja he vain tekevät kuten parhaaksi näkevät. Konflikteissa on kyse vain harvinaisen perustavanlaatuisista mielipide-eroista.

Naishahmot taas näyttelevät sarjassa hyvin pientä roolia, mutta se ei tarkoita etteikö naispuolisillekin katsojilla löytyisi tarttumapintaa – jos toiminta ei kiinnosta sarja tarjoaa runsaasti hahmojen päänsisäistä elämää, melodraamaa ja suuria tunteita. Ja tietysti tuota kaikkien kunnon fandomien polttoainetta, yaoi-aimaita. Sarja on verraten tasapuolinen niin fanservicen kohdeyleisöjen kuin toiminnan ja draaman vuorottelunkin suhteen verraten tasapainoinen, ja kaikki osaset pelaavat yhteen kuin hyvin öljytyssä koneessa: siinä missä vaikkapa Escaflownessa yhdenvertaiset romanssi- ja toimintaosuudet olivat jatkuvasti toistensa tiellä on Gurren Lagann rehellisesti toimintasarja, jossa nyt vain sattuu olemaan romanssielementtejä.

Ylipäätään Gurren Lagann lienee saavuttanut valtavan suosionsa siksi, että se on eittämättä ehjä kokonaisuus kaikilta suunnilta katsottuna; se tarjoaa jotakin laadukasta halusi katsoja siltä sitten cooleja mechadesignejä, näyttäviä tappeluja, mielenkiintoisia hahmoja tai paljasta pintaa. Sen vähät puutteet eivät ole mitenkään mittavia, ja paljon mecha-animea katsoneena huomaa välittömästi sen tekevän käytännössä kaiken yrittämänsä huomattavasti paremmin kuin suurin osa kaltaisistaan – ja samalla verraten sukupuolineutraalisti.

Syöksikö Simonin angstikierteeseen kriittisen taistelun aattona se, että Yoko suuteli Kaminaa – vai se, että Kamina suuteli Yokoa?

”Muri o tooshite, doori wo kettobasu!”

Laadusta puhuttaessa on toki olemassa vielä perustavampiakin seikkoja, joista mielipiteitä voidaan vääntää suuntaan ja toiseen. Aikasiirtymä erottaa sarjan kahteen selvästi toisistaan erottuvaan juonikaareen, jotka molemmat jakautuvat vielä kahteen erilliseen osaan. Nämä neljä osaa erottaa helpoiten siitä, kenen repliikkiä käytetään jakson nimenä, ja ne vastaavat teemoiltaan löyhästi mechasarjojen neljää aikakautta.

Jaksot 1-8 (Kamina) ovat ”super robot” -kausi, 70-luku, jolloin Go Nagain robottisarjat Getter Robo ja Mazinger Z sementoivat genren perustan nykyiselleen: mechat olivat ensimmäistä kertaa sisältäpäin ohjattuja, kulmikkaita, ainutlaatuisia ja ihmeellisiä, eikä fysiikka paljon päätä pakottanut. Jaksot 9-15 (Nia) vastaavat ”real robot” -kautta, 80-lukua, jolloin Gundameja ja Gunbustereja lenteli ympäriinsä laumoittain ja sarjojen pääpaino siirtyi draamaan ja ihmisiin konepukujen sisällä.

Kertausjakson jälkeiset jaksot 17-22 (Rossiu) ovat 90-luvun jälkipuolisko ja 2000-luvun alku, Evangelionin ja sen jäljittelijöiden aikakausi, jolloin politiikka ja salaliittokähmintä varastivat toiminnalta enimmän ruutuajan, aseistus muuttui peitsistä ja ohjuksista miekkoihin ja konetuliaseisiin ja kantavana teemana oli hyökkäämisen sijaan puolustautuminen tuntemattomia ja outoja vihollisia vastaan. Jaksot 23-27 (Simon) taas kuvaavat GaoGaiGarin ja Mazinkaiserin tähdittämää 2000-lukua, jolloin osa mechagenrestä karisti lopulta Evangelionin angstin harteiltaan ja palasi kieli poskessa 70-luvulle, jolloin mechat olivat taas ainutlaatuisia ja järjettömän isoja.

Mutta koska kyseessä on Gainax vetää Gurren Lagann tämän kaiken vieläkin pitemmälle; galaksinkokoista mechaa suurempaa jouduttaneen odottamaan jonkin aikaa. Se lienee sitä postmodernismia.

Jakso 15: toivo vastaan epätoivo. EVA-01 ja Getter Robo tappelivat; aluksi EVA näytti voittavan, mutta lopulta superrobotit perivät maan. Kuinka allegoriseksi taistelukohtaus voi mennä?

Ja kuten niin usein ennenkin tämä kaksijakoisuus toimii myös sarjaa itseään vastaan: kyseessä ei ole mikään “L kuoli ja asetelma muuttui” -tyylinen genren entiselleen jättävä muutos, vaan ihan konkreettisesti useampi eri genre saman sarjan sisällä. On totta että tyylilajinvaihdokset ovat Gurren Lagannissa äärettömän paljon hallitumpia kuin missään muussa Gainaxin sarjassa, ja että ne ovat kaikki perusteltuja yhtenäisen ja huolellisesti suunnitellun juonen puitteissa – mutta jos katsoja lähtee katsomaan sarjaa odottaen saavansa 27 jakson sitä samaa logiikkaauhmaavaa ja miehekästä mechamättöä jota sen alkupuolisko on hän ei tule saamaan mitä haluaa. On jokaisen omasta mausta kiinni, mitä viihteeltään haluaa ja kuinka paljon muutosta siltä sulattaa – niitäkin löytyy, joiden mielestä Evangelion-osio on koko sarjan lupaavinta antia.

(Tosin voisin ehkä väittää, että siinä vaiheessa kun lopputaistoa kritisoi “tieteellisesti epätarkaksi” vika on kenties jo katsojan puolella - kyse on sentään sarjasta, jossa aurinkolaseja ilmestyy tyhjästä ilmasta.)

Joidenkin mielestä Gurren Lagann kelpaa ehdolle vuosikymmenen parhaaksi animesarjaksi, joidenkin mielestä ei. Jotkut käyttävät perusteena jälkimmäiselle sitä, että niin hyvä kuin sarja onkin se on kuitenkin “vain shounensarja”, jossa “ei ole mitään sisältöä GARiutensa takana” – olivathan katsojat nyt TV-rippien yläkulmassa näkyvän kellonajan myötä tällä kertaa tietoisempia kuin koskaan siitä, että katsoivat lasten sunnuntaiaamupiirrettyä. Samaa argumenttia voisi tietysti laajentaa ja sanoa kyseessä olevan “vain animea” tai “vain TV-sarja” – ennen omenoiden ja appelsiinien vertailun aloittamista kannattaa katsoa peiliin.

Mitä kirjoitinkaan viime numeron Haruhi-jutussa animesarjojen suosion synnyttäjistä? Että ne voivat tähdätä joko katsojansa ylä- tai alapäähän. Tällä mittarilla arvioituna Gurren-Lagann iskee niin alas, ettei se tunnu jättävän rationaaliselle ajattelulle vastaansanomisen mahdollisuutta; sen tiedetään voittaneen puolelleen jopa paatuneita mechanvihaajia. Se vain yksinkertaisesti onnistuu näppäilemään katsojiensa primaaleja GAR-sielunkieliä niin tehokkaasti, että yritykset ajatella “plääh, isot robotithan siinä vain mättävät toisiaan turpaan niin kuin aina ennenkin” eivät pääse pintautumaan lainkaan, ja kulmikkaat aurinkolasit naamalleen iskeneen katsojan suusta pääsee vain sekopäistä ja estottoman innostunutta mokellusta “eeppisyydestä” ja “miehekkyydestä”. Tämä kieliposkisuudestaan huolimatta itsensä vakavasti ottava sarja on kaikilla asteikoilla onnistuneimpia ja toimivimpia sarjoja, joita Gainax – hitto, koko animeteollisuus – on viime vuosina tuottanut. Ja sellaisena myös Imaishin toistaiseksi paras teos; kaikki kunnia hänelle.

Viimeinen kohtaus. Maahan isketty, työnsä tehnyt miekka ja sen kahvaan sitaistu hulmuava viitta auringonlaskun valaisemina. Viereisellä kukkulalla oleva tyhjä mutta kukitettu hauta. Taivasta kohti kohoavia valojuovia uusien sankarien lentäessä kohti uusia seikkailuja.

Miehisiä kyyneliä.