Menneen talven lumia

Uusimman Imagen retroartikkeli tietää kertoa, että Japani ("sushi, manga, rorita-tyyli, Tokion-matkat, J-rock") oli muotia 2000-luvun alussa - kuten myös t.A.T.u, rannehikinauhat, Pro Sinappi, Krisse, tuunaus ja DJ Esko. Tarkoittaako tämä sitä, että "Japani-buumin" aika on ajanut ohitse? Kenties ja kenties ei; Japanin harrastaminen on ehkä arkipäiväistynyt (viimeistään edustuksen Salatuissa elämissä ja Idols-karsinnoissa pitäisi kertoa jotain valtavirtaistumisesta, vaikka Big Brother onkin sellaiselta vielä säästynyt - toisin kuin Espanjassa) mutta siitä riittää edelleen jutunaiheeksi jos toiseksikin. Harrastajien oma identiteetti on säilynyt yhtä vahvana kuin kaikkien muidenkin alakulttuurien identiteetit, ja itse asiassa perinteisesti massojen hampaissa riepottelu vain lisää painetta oman imagon ylläpitämiseen ja vahvistamiseen - siihen, että luodaan selkeä ero "meidän" ja "muiden" välille. Parhaimmillaan valtavirtaistuminen siis selkeyttää alakulttuurin identiteettiä ja vahvistaa sen yhtenäisyyttä.

Toivon mukaan tämä tulee ennen pitkää myös näkymään skenessä; esimerkiksi pääsymaksullisten tapahtumien yleistyminen saattaa aiheuttaa sen, että kävijöiltä vaaditaan jonkinasteista panostusta ja kiinnostusta muuhunkin kuin tapahtuman sosiaaliseen aspektiin; faniutta. Mikä on tietysti ehdottoman hyvä asia, koska muuten esimerkiksi conit tulisivat ennen pitkää tukehtumaan omaan hengaajapaljouteensa. Surullinen totuushan on, että Animeconin voisi järjestää vaikka isossa varastohallissa, ja sinne tulisi silti 10 000 ihmistä. (Toisaalta... tiettyjen määritelmien mukaan näinhän toisaalta ollaan ensi vuonna tekemässäkin.)

Mutta tästä huolimatta tuntuu itse asiassa siltä, että japaniharrastaminen elää parhaillaan jonkinasteista renessanssia. Käytön puutteessa lahoamassa olleita vanhoja rakenteita ollaan hiljalleen raivaamassa pois uusien tieltä suunnalla jos toisellakin, ja jästipäisimmätkin lienevät jo hiljalleen tajunneet että negatiivista palautetta voi antaa muustakin syystä kuin valittamisen ilosta (kuten esimerkiksi siitä, että on vaikkapa huolestunut fandominsa tilasta). Keskustelua fandomista ja sen tilasta tunnutaan tänä vuonna käytäneen monin verroin enemmän kuin koko kuluneena vuosikymmenenä yhteensä - ja niin ikävältä kuin se monista jostain syystä tuntuukin on minusta kuitenkin ihan selkeä fakta, että osallistumista ja palautetta tarvitaan jatkuvasti yhteisön jokaiselta portaalta. Sellainenkin maailmanihme on nähty, että kuuluisa kermapersenuoriso on yllättäen alkanut aktivoitua ja tarjoutua vapaaehtoiseksi osallistumaan conien järjestämiseen - kunhan asiasta oli ensin lopultakin käynnistetty julkista keskustelua paikkaan jossa koko fandom pystyi yhdessä siihen osallistumaan. On aika koomista, että tämänkin aloitteen piti lopulta tulla nimenomaan scifistien taholta.

Fandomin itse itselleen järjestämien tapahtumien yleistyessä niitä tekijöitä ja aktiivejakaan ei ehkä tarvitse kaivella kivien alta (parhaimmassa tapauksessa varsin kyseenalaisin mainoslausein), kun homma toimii porukoitumisen ja kiinnostuneisuuden avulla. Eli juuri niin kuin luonnollisen fandomin pitääkin; ei perusteta "yhteistyökokouksia" ja niille postituslistoja ja yritetä houkutella porukkaa mukaan niihin toisilta paikkakunnilta, vaan yksinkertaisesti siten että henkilö A tuntee henkilön B, joka puolestaan tuntee henkilön C. Ja niin edespäin.

Tämä on minusta äärimmäisen terve kehityssuunta, jo ihan vain siksikin että se tulee toivottavasti ennen pitkää johtamaan skenen tervehtymiseen siitä epäsymmetrisestä kummajaisesta, jollainen se on pari viime vuotta ollut. Esimerkiksi Mangotarhaa lukiessa tulee nimittäin väkisinkin ajatelleeksi, että vanhemman polven harrastajilla on kummallisella tavalla vinoutunut käsitys fandomista; vaikka kovasti sanotaankin ihmisten olevan mukana toiminnassa omasta tahdostaan eikä velvollisuudentunnosta (ihan vain siksi että joku olisi voinut saada jostain sellaisen harhakäsityksen...) fanitoiminta määritellään silti nakeiksi; hoidettaviksi vastuuasioiksi. Minua kummastuttaa etenkin ilmaus "asiat jotka on pakko tehdä"; kuka ihme sellaisia tekemään pakottaa, jos kiinnostusta ei löydy sen vertaa että niitä ei voi ajatella muuna kuin välttämättömänä pahana? Miksi asettua vastuutehtäviin, jos asian hyvät puolet eivät paina kupissa enempää kuin huonot?

Lisäksi kannattaa huomata, että on vaikea kuvitella miten tämä jaottelu pätisi mihinkään muuhun kuin metaharrastamiseen; yhdistysten pyörittämiseen, conien ja kisojen järjestämiseen ja sensellaiseen. Se mitä minä ymmärrän "fanitoiminnalla" - faniuden ja harrastuneisuuden toteuttaminen cosplayaamalla, fanitaidetta ja muita teoksia luomalla, omien suosikkiensa ilosanomaa levittämillä sekä etenkin vaihtamalla ajatuksia muiden harrastajien kanssa niin netissä kuin irlinkin puolella - jää kokonaan tämän ajattelutavan ulkopuolelle.

Sanotaanko vaikka näin: minulle vaikkapa tämän blogin pitäminen on harrastamista eikä metaharrastamista, koska luen keskustelemisen harrastukseni kohteista fanitoiminnaksi. Conin järjestäminen taas on eittämättä metaharrastamista, koska siihen liittyy useita sellaisia asioita jotka eivät liity itse harrastukseeni mitenkään vaikka kontributoivatkin conin valmistumisen puolesta. Valmis con on fanitoimintaa, conin tekeminen puolestaan ei - mutta se ei tarkoita, etteikö metaharrastaminenkin voisi olla hauskaa ja ettäkö sitä kannattaisi mainostaa "elämänsä uhraamisena" yhteisen hyvän vuoksi. Jokaista Desuconin järjestämisen aiheuttamaa pientä harmaata hiusta kohden on ollut kymmenen riemukasta hetkeä täynnä onnistumisen iloa, enkä vaihtaisi niitä pois mistään hinnasta. En koe että vähemmän hauskatkaan asiat conin järjestämisessä kuuluisivat "pakko tehdä" -kategoriaan, koska haluan tehdä ne siitä huolimatta. Niin yksinkertaista se on.

Mainittu piilovelvollisuuksilla ryyditetty ajattelutapa manifestoituu kuitenkin välillä mielenkiintoisilla tavoilla. Kyuu sanoi minulle jokin aika sitten sanoneensa aikoinaan Tampere kupliita vuoden 2007 tärkeimmäksi cosplaytapahtumaksi, koska sen saama mediahuomio oli ollut ennennäkemätöntä - olikohan se nyt ensimmäinen kerta kun cosplay oli päässyt siinä määrin esille valtakunnalliseen mediaan; muistattehan sen Aamulehti.fi:n äänestyksen. Mikä on tietysti ihan kunnioitettava saavutus sinänsä - mutta en tiedä pitäisinkö sitä nimenomaan merkkinä itse kilpailun tärkeydestä. Tai tapahtumankaan.

Itse nimittäin suorittaisin mieluiten ja pitäisin tärkeimpänä sellaista metaharrastamista, joka tuottaa suoraa hyötyä harrastajayhteisölle - vaikkapa järjestämällä tapahtuman, jolla olisi hieman enemmänkin tarjottavaa meille harrastajille. (Ja jos fandomin nuorempaa puolta saadaan samalla aktivoitua osallistumaan myös muuhun toimintaan kuin hengaamiseen, niin sen parempi.) Juuri tämän vuoksi minun on hieman hankala nähdä cosplayviikoissa ja muissa julkisuustempauksissa liiemmin järkeä - ei minun ensisijainen tavoitteeni ainakaan ole, että harrastukseni pääsisi uutisten loppukevennykseksi.

Tämän kaiken saavuttaminen vaatii tietysti vielä jonkin verran lisää työtä niin jo käynnissä olevien kuin vielä julkistamattomienkin projektien parissa. Mutta odottakaapa vain.