Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan ernuja

30 prosenttia 15–29-vuotiaista suomalaisista on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista, uutisoi Helsingin Sanomat viime viikolla. YLE kertoi samasta aiheesta hieman paremmin taustoittaen mutta samalla vähän epätarkemmin. Digitoday päätti nostaa otsikkoonsa harrastuksen internetaspektin laillisuuksineen ja laittomuuksineen, Nelonen puolestaan teki aiheesta kokonaisen uutisvideon - mihinkäs muuhunkaan kuin yaoihin keskittyen! (Harvinaisen asiallisia vastauksia kyllä, pakko myöntää. Tuollaista kun näkisi skenevaikuttajienkin haastatteluissa...) Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset - japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen - sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.

30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?

Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.

Asiaa kuitenkin selventää tietysti se, mistä mainitsin jo edellisessä kirjoituksessa: anime ja manga eivät loppujen lopuksi ole enimmäkseen mitään erityisen nörttiä kulttuuria, vaan enemmänkin hyvin normaalia populaarikulttuuria. Tämä saattaa tietysti tuntua aika omituiselta ajatukselta mikäli katsoo asiaa näin harrastajan perspektiivistä - cosplay, conit, fanitaide ja fanifiktio ovat kuitenkin aika nörttiä touhua - mutta kannattaa muistaa, että tässä ei puhuta vain meistä harrastajista. (Mikäli luet animeblogeja voinet pitää itseäsi jo melko syvällä tässä touhussa olevana...)

Itsensä harrastajiksi identifioivien ihmisten ulkopuolelta löytyvät ne kymmenettuhannet kasuaalit kuluttajat, jotka säännöllisesti katsovat uusimman jakson Narutoa Crunchyrollista tai ostavat uusimman Inuyashan kaupan lehtihyllyltä, mutta jotka eivät pidä niitä riittävän omistautumisen arvoisina jaksaakseen liittyä mihinkään alan yhdistykseen tai edes rekisteröityäkseen millekään foorumille. He ovat toki potentiaalisia uusia harrastajia - moni meistä varmasti tietää kokemuksesta miten vaivatonta on vajota huomaamattaan yhden tai kahden sarjan fanittamisesta siihen että tajuaa huoneensa varmaankin näyttävän "normaalien ihmisten" silmään varmaan aika oudolta - mutta suurin osa heistä jää sellaisiksi pysyvästi, tai aikanaan "kasvaa ulos" lempisarjoistaan löytämättä uusia tilalle.

Pointti kuitenkin on, että koska anime ja manga eivät ole mitenkään erityistä omistautumista tai vihkiytymistä vaativia harrasteita myös niiden länsimaisten kuluttajien jakautuminen noudattaa normaalia väestöpyramidimallia. Tähän tapaan:

Scififandomista tehtynä tämä kaavio olisi enemmänkin leveällä jalustalla seisova ohuttyvinen torni.

Tämä karkea jaottelu ei ilmene niinkään harrastuneisuuden vuosimääränä tai katsottujen sarjojen lukumääränä, vaan enemmänkin asenteena omaan harrastamiseen. Ihminen voi kokea yhdessä seurassa kuuluvansa yhteen luokkaan ja toisessa seurassa toiseen, ja näitäkin luokkia voi tietysti alkaa pilkkoa pienemmiksi jos haluaa. Mutta monesti on eittämättä totta, että ikä korreloi melko lailla suoraan sen kanssa mihin luokkaan henkilö kuuluu - jokainenhan kuitenkin aloittaa pohjalta, ja iän kasvaessa myös asenne muuttuu.

Kasuaalit kuluttajat ovat edellä mainitun kaltaisia ihmisiä, jotka nauttivat Japanin kulttuurin tuotteista sellaisenaan niitä mitenkään erityisesti harrastamatta. Tämä on täysin normaali tapa kuluttaa viihdettä, olkoonkin että etenkin Japanin animaatiotuotannot ovat viime vuosina siirtyneet entistä enemmän kohti suppeiden kohdeyleisöjen sarjoja ja poispäin mainstreamviihteestä. Siksi tämä ryhmä on myös suurin; siihen kuuluu kymmeniä tuhansia ihmisiä, arviolta ehkä kaksi kolmasosaa koko pyramidista.

Nyypäksi ihminen muuttuu siinä vaiheessa kun hän alkaa tiedostaa harrastavansa japanilaista kulttuuria. Japani alkaa muodostaa ihmisen preferensseissä itseisarvon, minkä takia kutsun tätä vaihetta myös ns. "Nippon sugoi" -vaiheeksi. Tässä vaiheessa harrastajan elinkaarta kritiikkitaso on matala, ja uusista asioista innostuminen on helppoa. Yaoi on parasta maailmassa koska se kyseenalaistaa sukupuolirooleja; anime on parasta maailmassa koska se on aikuisempaa kuin länsimainen animaatio; manga on parasta maailmassa koska siinä on oikeita tarinoita eikä jatkuvaa status quoa; j-rock on parasta maailmassa koska se on niin erilaista kuin länsimainen musiikki. Japani koetaan tärkeäksi osaksi omaa identiteettiä, eikä sitä pelätä näyttää arkielämässäkään.

Ennen pitkää nyypät sitten joko kasvavat ulos harrastuksestaan tai siirtyvät seuraavaan vaiheeseen, nörtiksi. Häveliäisyyden lisääntyessä ja usein myös elämäntilanteen muuttuessa harrastuksen julistaminen omalla ulkonäöllä jää monella vähemmälle, ainakin silloin kuin ei liikuta tapahtumissa tai muualla "omien parissa." Myös tekijät ja kulttuuri teosten takana alkavat kiinnostaa. Kokemuksen mukana tullut kyynisyys voi valitettavasti näkyä myös muihin kuin omiin lempigenreihin kuuluvien teosten haukkumisena ja nyyppien mollaamisena, mutta toisaalta nörteissä on myös harrastajiston suurin potentiaali: heillä riittävästi kokemuspohjaa voidakseen käydä henkeviä, syvällisiä ja kriittisiä keskusteluja harrastamistaan teoksista ja niiden tekijöistä, mutta he ovat vielä riittävän ennakkoluulottomia laajentamaan horisonttejaan. Tämän lisäksi he ovat yleensä kiinnostuneita harrastuksestaan myös metatasolla, joten suurin osa skeneaktiiveista on heitä.

Iän kasvaessa ja elämäntilanteen edelleen muuttuessa nörtti muuttuu joskus vanhemmiten jääräksi. Uudet sarjat eivät enää kiinnosta niin paljon kuin ennen, ja keskusteluissakin kasvava osuus puheesta tuntuu olevan sen päivittelyä miten animessa ei enää ole niitä isoja hikipisaroita eikä chibejä, eikä kukaan enää edes facefaulttaile niin kuin silloin kun minääää olin nuori. Skeneaktiivisuus laskee ja kiinnostus uusien asioiden kokeilemiseen laimenee. Vielä toistaiseksi moni jäärä on vielä saapunut animen pariin aikoinaan scifianimen kautta, mikä saattaa entisestään supistaa preferenssejä.

Nämä luokittelut eivät, kuten sanottu, ole kiveen hakattuja. Huomionarvoisa seikka kuitenkin on, että animen ja mangan helpon omaksuttavuuden ja matalan tutustumiskynnyksen vuoksi uusia harrastajia tulee aina olemaan enemmän kuin vanhempia harrastajia. Tämä ei tietenkään ole ennenkuulumatonta nörtimpienkään harrastusten parissa - "vitun larppaajateinit" ja niin edelleen - mutta animen ja mangan parissa se näkyy erityisen selkeästi. Jos se ei tapahdu nyyppien harrastuksesta uloskasvamisen voimin se tapahtuu harrastajamäärien lineaarisen kasvun myötä: silloin kun entiset nyypät ovat kasvaneet nörteiksi on tilalle versonut entistä suurempi määrä uusia nyyppiä.

Tässä tullaankin sitten siihen ongelmaan, joka minut sai kirjoittamaan tämän postauksen: harrastajarakenteen aiheutettuun vinouttamiseen.

Finncon-Animecon 2008:n Conzine #3. NovaJinx voi varmaan kertoa omat airsoftpiireissä koetut kokemuksensa siitä, miten harrastamisen organisoituessa ja yhdistyksellistyessä riittävän pitkälle aletaan olla kiinnostuneempia harrastuksen julkisivusta kuin itse harrastuksen tilasta...

Jostain syystä suomalaisessa animefandomissa on monin paikoin valloillaan tietynlainen nyyppien suosimisen henki - en nyt ala osoittelemaan sormella ketään tällä kertaa, mutta eivätköhän asianomaiset kuitenkin tunnista tämän piirteen itsessään. Tämä näkyy paitsi siinä että cosplaykisaamisesta halutaan pitää kisaaminen kaukana ja jakaa mieluummin esikoulumaisia "jee, kaikki voittivat" -kunniamainintoja myös siinä miten conien ohjelmatarjonta halutaan suunnata kävijöiden suurimmalle eri nuorimmalle osalle koska "yleisöllehän näitä tapahtumia tehdään", ja jopa siinä miten nettifoorumien keskustelukynnys eli laatuvaatimukset tekstintuoton suhteen pidetään matalana. Osaltaan myös pääsymaksuttoman Animeconin perinne on madaltanut kynnystä harrastajaksi alkamiseen - ja se että "conikiusaaminen" on noussut puheenaiheena tapetille conien puheohjelmia myöten kertoo minusta myös ainakin jotain.

Voisin sanoa että tämä tekee skenestä vähemmän mukavan paikan kaikille muille kuin nyypille (viihdyttämättömien cosplaykisojen joissa 20 aloittelijaa käy sekunnin verran lavalla pyörähtämässä, tapahtumien mielenkiinnottoman ohjelmatarjonnan ja foorumien joissa yritykset syvällisempään keskusteluun hukkuvat "omat pöljät nimet animehahmoille" -ketjujen alle muodossa), mutta se argumentti olisi helposti väiteltävissä kumoon vasta-argumentilla "miksi sinua muka pitäisi palvella sen paremmin kuin nuorempia harrastajia?" Mutta toisaalta - eikö fandomin olisi kuitenkin hyvä tarjota sisältöä kaikille jäsenilleen? Ja tarjoaako tällainen fandom nyypille mitään virikkeitä uppoutua harrastukseensa cosplayta, hengaamista ja FFFightia syvemmälle?

Vastausta ainakaan viimeisimpään kysymykseen on lähes mahdoton antaa, ja varmaan se on monelle täysin merkityksetön - onhan noissakin varmasti monelle tarpeeksi. Mutta kenties tärkein kysymys kuuluukin näin: kuinka kauan skenessä aktiiviset ihmiset jaksavat olla aktiivisia ja järjestää tapahtumia, jos se tuntuu ilmaisen nuorisotyön tekemiseltä josta ei itse saa kuin "häilyvän tunteen siitä että kontribuuttaa skenen hyväksi", kuten Lmmz asian ilmaisi aikoinaan?

Miten Nekocon eroaa esimerkiksi Animeconista. Olennainen osa alleviivattu.