Maailma mielen mukaan, osa 1

Tätä kirjoittaessani viimeinen Animecon pariin vuoteen on täydessä käynnissä. Itse jätän tapahtuman tällä kertaa vaihteeksi kokonaan väliin, mutta jotenkin tuntuu siltä että tapahtumaa tullaan muutenkin dokumentoimaan ansiokkaasti - usealla suunnalla tunnutaan olevan jo lähtökuopissa. Sillä välin voisin jatkaa viimeviikkoisella Haruhi-linjalla ja postata tänne parissa osassa Otakussa 3/2007 ilmestyneen juttuni kyseisestä sarjasta - oli tarkoitus tehdä se jo aikaa sitten, ennen toisen kauden alkamista, mutta muut kiireet painoivat päälle ja se tavallaan jäi väliin. Juttu on kirjoitettu 2007 enkä ole muutaman kommentin lisäämistä lukuunottamatta päivittänyt tekstiä julkaisemisen jälkeen, joten monet siinä mainitut asiat ovat tietysti jo vanhentuneita. Perustelut kuitenkin pitänevät vettä edelleen.

Kakkoskausi oli juttua kirjoitettaessa vain kaukana horisontissa siintävä epävarma kajastus, ja sitä on odotettu kuin kuuta nousevaa monta vuotta. Parhaillaan se on kuitenkin venyttämässä Endless Eightiä viisijaksoiseksi, mitä pitäisin jo selvänä merkkinä siitä että sikariportaasta on jaeltu tiukkoja toimintaohjeita (jotka eivät varmaankaan ole olleet ihan kaikkien mieleen tuotannon puolella). Tähän asti Kyoto Animation on tunnettu pilkuntarkoista sovituksistaan, joten se että nyt otettaisiin tällaisia taiteellisia vapauksia ja uhrattaisiin puoli tuotantokautta sivutarinalle joka alkuteoksessa selvitettiin ensimmäisellä kerralla... on vain vaikea uskoa. Kenties tämäkin asia selviää meille tulevina kuukausina.

Mutta se toisesta kaudesta. Palataan takaisin alkuun.

****

Mikä tekee teoksesta suositun? Animesarjoista puhuttaessa arvosteluilla on käytännössä olematon merkitys, sillä nykymaailmassa sana hyvyydestä ja huonoudesta kiertää suusta suuhun paljon niitä nopeammin. Tuotantoarvot ovat yksi tärkeä tekijä: animaatioon uhrattu vaiva ja raha, musiikki ja tunnetut tekijät ovat avainasemassa sarjan suosion synnyttämisessä ja vakauttamisessa. Ne eivät kuitenkaan ole niitä koukkuja, jotka luovat ilmiöitä.

Erään katsantokannan mukaan teoksella on kaksi aluetta vaikuttaa, jos tuotantoarvot jättää huomiotta: on tähdättävä joko katsojan ylä- tai alapäähän. Yläpäähän vaikuttamiseen kuuluvat käsikirjoitukselliset ja taiteelliset ansiot, älyllinen vetoavuus sekä koskettavuus, alapäähän puolestaan kaikki fanserviceksi laskettava erotiikka, väkivalta ja coolius. Esimerkkejä ala- ja yläpäihän vetoavista laatusarjoista voisivat olla vaikkapa Paranoia Agent ja Black Lagoon. Dragon Ballin ja Death Noten kaltaiset todella supersuositut sarjat vetoavat hyvin usein molempiin.

Mitään pettämätöntä mestariteoksen reseptiä ei tietenkään ole olemassa, sillä asioihin vaikuttavat monet sellaisetkin asiat joihin teoksen tekijöillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa – nopealiikkeiset trendit, toisilla kanavilta samalla ohjelmapaikalla esitettävät ohjelmat, puhdas sattuma. Aina silloin tällöin sattuu kuitenkin niin, että useammat sinänsä vähäiset tekijät sattuvat osumaan saumattomasti yhteen teoksessa, joka sitten fuusioituu osiensa summaa suuremmaksi kokonaisuudeksi. Jos tällainen teos sattuu osumaan sopivaan saumaan ja tekemään hyvän ensivaikutelman, siitä tulee hitti. Ja jos yhteisö päättää – luoja ties mistä syystä – ottaa sen omakseen ja kohottaa sen palvontansa kohteeksi, siitä tulee ilmiö.

Juuri näin kävi sarjalle nimeltä Suzumiya Haruhi no yuu’utsu, Haruhi Suzumiyan melankolia, jonka Kyoto Animation oli valinnut vuoden 2006 kevätsarjakseen. Se perustuu Nagaru Tanigawan kirjoittamaan ja Noizi Itoon kuvittamaan light novel- eli ranobesarjaan, joka ilmestyi ranobelehti The Sneakerissa ja jota ei ennen animesovituksensa alkua ollut mitenkään erityisen tunnettu tai suosittu. Animea ei hypetetty ennakkoon mitenkään erityisen paljon, eikä (niin ikään Kadokawan julkaisema) Newtype puffannut sitä tavanomaista puolen sivun juttua enempää; ensimmäisten jaksojen jälkeen sana vain yksinkertaisesti alkoi kiertää.

Foorumikeskusteluja ja blogeja seuraamattakin tämän saattoi aistia ”muutoksena Voimassa”; YouTuben täyttävistä cosplaytanssivideoiden sekä OP- ja ED-crossovereiden vyörystä, 2chanin kollektiivisesta otakutajunnasta kumpuavan fanitaiteen, doojinshien ja meemien loputtomasta virrasta. Kesäkuuhun 2007 mennessä aiemmin melko tuntematon, silloin yhdeksänosainen ranobesarja oli myynyt yhteensä 4300 000 kappaletta. Newtypen mittauksissa se oli pitkään Japanin suosituin TV-anime. Uusi ilmiö oli syntynyt, ja se oli tehnyt sen viikoissa.

Jos Neon Genesis Evangelion oli aikoinaan evankeliumi uudelle sukupolvelle otakuja on Haruhi Suzumiya sitä nykyiselle sukupolvelle. Miten ja miksi näin kävi?

Mary sue, sanovat - siis huonosti rakennettu täydellinen henkilöhahmo vailla vikoja. Mutta miksi Haruhi sitten on täynnä luonnevikoja? Tarkoittaako mary sue nykyään vain "hahmo josta en pidä"?

Pitkästynyt jumala

Kun ensimmäisen kerran kuulin sarjasta en aluksi oikein saanut otetta siitä, mikä siinä oli saanut puoli Internetiä tahdottoman fanitusreaktion valtaan ja ihkuttamaan sitä parhaaksi TV-animeksi vuosiin. Joka puolelta tuntui löytyvän sama paikasta paikkaan kopioitu premissikuvaus, joka sai sarjan kuulostamaan tylsältä ja rasittavalta – ”eccentric girl Haruhi Suzumiya and her crazy antics” ja niin edelleen. Näin siis aina siihen asti, että katsoin ensimmäisen jakson.

Lukijoiden joukossa tuskin on kovin montaa joka ei tietäisi mistä sarja kertoo, mutta kerrataan kuitenkin varmuuden vuoksi. Tarinan päähenkilö on ensimmäistä lukiovuottaan aloittava poika, jota kutsutaan Kyoniksi (hänen oikeaa nimeään ei ikinä mainita, eikä hänen kotinsa portilla ole nimikylttiä) ja joka ei ole koskaan uskonut Joulupukkiin. Uskonsa kaikkeen muuhun fantastiseen hän menetti yläasteen lopulla, ja siitä lähtien hän on valmistautunut henkisesti elämään tavallista ja tylsän yllätyksetöntä elämää. Hän huomaa kuitenkin etteivät kaikki ole valmiita tekemään samoin, kun ensimmäisenä koulupäivänä hänen takanaan istuva tyttö esittäytyy luokalle sanoin: ”Olen Haruhi Suzumiya itäiseltä yläasteelta. Tavalliset ihmiset eivät kiinnosta minua. Jos täällä on muukalaisia, aikamatkustajia, ulottuvuusmatkaajia tai psyykikkoja, tulkaa luokseni.”

Kyonin katalysoimana Haruhi päättää perustaa oman kerhonsa, SOS-danin, maailmaa piristämään. Sen jäseniksi päätyvät ilman oman tahtonsa vaikutusta myös hiljainen lukutoukka Yuki Nagato, hyvinvarusteltu ja ujo kakkosluokkalainen Mikuru Asahina sekä mystinen vaihto-oppilas Itsuki Koizumi, jotka tulevien päivien aikana uskovat kukin vuorollaan Kyonille salaisuutensa: jokainen heistä on matalalla oman tahonsa hierarkiassa oleva, Haruhia tarkkailemaan lähetetty agentti. Yuki on kosmisen Keskittyneen Dataentiteetin lähettämä humanoidirajapinta, Mikuru aikamatkaaja tulevaisuudesta, Koizumi puolestaan psyykikkoryhmän jäsen; toisin sanoen he ovat juuri niitä, joita Haruhi haluaisi löytää.

Jokainen näistä tahoista oli aloittanut tutkimuksensa sen jälkeen, mitä tarinan alkaessa oli tapahtunut kolme vuotta sitten: näiden kolmen käsitykset siitä mitä tuolloin itse asiassa tapahtui vaihtelevat – Dataentiteetti huomasi massiivisen infopurkauksen, tulevaisuudessa havaittiin aikajäristys jota pitemmälle menneisyyteen matkustaminen ei onnistunut ja psyykikot huomasivat saaneensa kummallisia voimia – mutta kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että niiden keskipisteessä on nimenomaan Haruhi. Kysymys siitä ovatko Yuki, Mikuru ja Koizumi saati heidän organisaationsa ylipäätään olemassa vain siksi että Haruhi halusi kohdata heidänlaisiaan riippuu painostavana ilmassa, vaikkei sitä ääneen sanotakaan.

Enin osa kirjasarjan alkupuoliskon tarinoista kutoutuu sen ympärille, että Haruhin ympärilleen keräämä nelikko yrittää estää häntä pitkästymästä tai turhautumasta; kun näin käy hän luo tiedostamattaan heisakukan eli “suljetun tilan”, aution ja synkän rinnakkaisulottuvuuskuplan, jonka sisällä raivoaa valtava valojättiläinen shinjin ja joka laajetessaan saattaisi nielaista koko maailman. Se miten Haruhi tämän tekee on kaikille mysteeri, mutta joka tapauksessa on selvää, että ympäröivä maailma muokkautuu hänen alitajuntansa mukaan; sen tila on tavallaan hänen untaan. Esimerkiksi viidennen kirjan luvussa Endless Eight hän jopa silmukoi ajankulun niin, että kesäloman lopun samat kaksi viikkoa toistuivat asianomaisten tiedostamatta lähes 600 vuoden ajan - koska hänestä tuntui, että hän ei ollut saanut tehtyä kesäloman aikana kaikkea mitä olisi halunnut.

Näin ollen Haruhia on estettävä kyllästymästä maailmaan, tai hän saattaa tiedostamattaan tuhota sen ja luoda uuden tilalle. Itse asiassa ei ole olemassa mitään varmaa tapaa todistaa, ettei hän olisi tehnytkin niin jo – esimerkiksi ensimmäisen ranoben lopussa (eli jaksossa 14).

Miksikö Haruhille ei sitten voisi kertoa, että avaruusolentoja, aikamatkaajia ja psyykikkoja on olemassa? Koizumin teorian mukaan Haruhi on kuitenkin kaikista omituisuuksistaan huolimatta loppujen lopuksi rationaalisesti ajatteleva ihminen (minkä vuoksi hän vain toivoo paranormaaliuksien olemassaoloa, ei varsinaisesti usko niihin – ja mistä syystä hän ei ole vain yksinkertaisesti luonut uutta maailmaa, jossa nämä olisivat jokapäiväisiä asioita), joten hän ei välttämättä uskoisi vaikka hänelle kerrottaisiinkin. Ja jos nämä asiat olisivat jokapäiväisiä, olisivatko ne enää erikoisia ja kiinnostavia?

“Eivät ne tule noin vain sattumalta ilmestymään nenämme eteen! Tajuatko, kuinka harvinaisia sellaiset ovat? Jos löydämme sellaisia meidän on tartuttava niitä kurkusta, sidottava ne ja ripustettava ne roikkumaan etteivät ne karkaa! Tyypit jotka vain sattumalta nappasin liittymään kerhoomme eivät voi olla niin harvinaisia ja arvokkaita!” raivosi Haruhi Kyonin yritettyä kertoa hänelle miten asiat olivat jakson 14 tapahtumien jälkeen - osoittaen Koizumin arvelun oikeaksi.

Sitä ollaan niin tsunderea ja luullaan kaikkea viime yönä tapahtunutta harvinaisen typeräksi uneksi. Mutta siitä huolimatta muistetaan mitä Kyon sanoi poninhännistä.

Aivokutinaa

Suuri osa tarinan kiinnostavuudesta piileekin juuri sen monisyisyydessä ja tulkinnanvaraisuudessa. Paljonlukeneena mutta kokemattomana kioskikirjailijana Tanigawa hyppii tarinan aikajanalla edestakaisin kirjoitusblokkiensa tahdissa, viljelee teksteissään viittauksia ja avoimia langanpätkiä joihin voi myöhemmin tarttua ja rakentaa niiden päälle uusia tarinoita sekä selittelee ja keksii uusia asioita jälkikäteen; tuoreimpana käänteenä ovat toisen Haruhin kaltaisia voimia omaavan tytön ja tätä piirittävien toisten dataentiteetin, aikamatkaajien ja psyykikoiden esitteleminen tarinaan. Ja kuka muukaan tämä olisi kuin jo ensimmäisessä kirjassa mainittu Kyonin yläasteaikainen “outo tyttö” jonka kanssa hänen luultiin seurustelevan, Sasaki.

Sitä ei tietenkään käy kiistäminen, etteikö sarja tämän kaiken retconnaamisen ja paikkailun jäljiltä olisi melkoisen kaoottinen tilkkutäkki. Tarinan kausaliteeteista annetaan itse asiassa niin vähän varmaa tietoa, että sarjan fanien joukossa jopa hahmojen epävarmoja spekulaatioita pidetään kanonisina totuuksina – esimerkiksi Haruhin jumaluutta, vaikka kyseessä onkin vain Koizumin näkökanta asiasta. Yukin ja Mikurun mielipide asiasta taas on se, että Haruhi ei voi olla Jumala koska hän on osa ympäröivää maailmaa – hänen on siis täytynyt saada voimansa jostain tai joltain. Lisäksi ne eivät ilmeisesti ole vielä täysin kehittyneet, koska hän ei ole niistä tai niiden seurauksista tietoinen.

Mitään korkeampaa taidetta Haruhi siis ei ole; se on kuitenkin yksinkertaisesti paljon mielenkiintoisempaa ja osallistumaan houkuttelevampaa kuin enin osa nykyään tehtävästä seinenanimesta. Ensimmäisen kauden ohjaaja Tatsuya Ishihara sanoi projektin saatuaan luulleensa sitä itsekin aluksi KyoAnille tavanomaiseksi söpöt-tytöt-tekee-söpöjä-juttuja -moesarjaksi, mutta huomanneensa pian pinnan alla piilevän jotain muutakin. “Se kutkutti mielikuvitustani”, hän summasi.

Itoon kuvitus kahdeksannesta ranobesta ja välähdysmäinen kuva ensimmäisen kauden OP-animaatiosta.

Tärkein syy tähän kutkuttavuuteen on se, että kokonaisuus on toistaiseksi reunaton palapeli, jota Tanigawa täydentää hiljalleen tarinan edetessä. Haruhi-ilmiön dissaajilta on yleensä hukassa se yksinkertainen fakta, että suurimmaksi osaksi ensimmäiseen ranobeen pohjautuva ensimmäinen kausi on vasta konseptin ja alkuasetelman esittely; siinä esiteltiin hahmot ja heidän paikkansa tarinassa, eikä juuri muuta. On ihan perusteltua ajatella, että jos Haruhi sai tällaisen ilmiön aikaan jo pelkällä pohjustuksellaankin tulee olemaan mielenkiintoista nähdä mitä se tekee sitten, kun animaatioksi päästään sovittamaan tarinan niitä osia joissa tapahtuukin jotain – tuleeko kyseessä olemaan vuosia jatkuva fanifiesta vai pilviin asti nousseiden odotusten aiheuttama kollektiivinen pettymys?

Päähenkilöt ovat selkeästi personoituja, mutta näiden lukijalle hämärien taustojen takia Tanigawalla on runsaasti pelivaraa paljastaa heistä jatkossa yhtä sun toista uutta sen mukaan mitä hänen mieleensä sattuu juolahtamaan. Poikkeusta tästä ei tee edes Kyon, vaikka hän onkin tylsyyden, tavallisuuden ja samaistuttavuuden perikuvaksi tarkoitettu tabula rasa – hänen perheestään olemme nähneet vain hänen siskonsa, eikä hän harrasta mitään. Ranobeissa on kuitenkin kerrottu sen verran että hän oli aikoinaan ihastunut serkkuunsa, ja hänen aiemmasta elämästäänkin paljastuu myöhemmässä vaiheessa sarjaa pikku detaljeja.

Koizumi on ikirento nojatuolistrategisti, jonka tärkein rooli tapahtumissa on yleensä esittää Kyonille vaihtelevia teorioitaan siitä, millaisessa lirissä he sattuvat kulloinkin olemaan ja miksi. Esimerkiksi erään hänen teoriansa mukaan Haruhin jatkuvasti rooliasuihin tunkema Mikuru vain teeskentelee ujoa ja arkaa voidakseen kontrolloida Kyonia ja sitä kautta myös Haruhia, tai on valittu tehtäväänsä juuri siksi että hän sellainen on – sinälläänhän hän vaikuttaisi aika epätodennäköiseltä kandidaatilta menneisyyteen lähetettäväksi salaiseksi agentiksi. Eikö olisi aika hassua, että tämä vain sattuisi olemaan täsmälleen Kyonin unelmatytön kaltainen?

Yuki taas – näennäisestä staattisuudestaan huolimatta – on yleensä juuri se henkilö, jonka toimet joko kulisseissa tai näyttämöllä suoranaisesti vaikuttavat asioihin ja hyvin usein myös pelastavat koko lössin pinteestä. Ulkoisesti hän on täysin biologinen ja ihmisenkaltaiseksi rakennettu olento, mutta hänellä on kyky manipuloida ”dataa”; käsite, joka dataentiteetin näkökulmasta sisältää käytännössä kaiken, mukaanlukien fyysisen materian. Myöhemmin käy ilmi että hän pystyy myös esimerkiksi injektoimaan ihmisten verenkiertoon nanorobotteja näiden rannetta puremalla; hän ei myöskään vanhene eikä rusketu lainkaan, ja hänen ruumiinlämpönsä on matala ja vaihtelematon. Yukiin Tanigawa on upottanut enimmän osan scifiviittauksistaan: hän kuvaa tämän lukemassa Dan Simmonsin Hyperionin tuhoa, ja Keskittynyt Dataentiteetti on epäilemättä Fred Hoylen klassikon Musta pilvi inspiroima. Animesovituksessa Yuki näytetään lukemassa monia muitakin scifikirjoja, joilla kaikilla on jokin yhteys kulloisenkin jakson tapahtumiin.

Tärkein hahmo on tietysti Haruhi itse: nukkuva Azathoth, joka tiedostamattaan pyörittää maailmaa ympärillään mutta ei suostu tiedostamaan kokevansa vetoa siihen ainoaan miespuoliseen henkilöön, joka on koskaan osoittanut ymmärtävänsä edes osaa hänen käytöksestään. Jos jostain päätetään arvonnalla tai se on sattuman varassa lopputulos päätyy yleensä olemaan juuri sellainen kuin Haruhi alitajuisesti haluaisi – Kyon päätyy baseballpelissä viimeiseksi lyöjäksi, hän ja Haruhi tuntuvat istuvat luokassa aina peräkkäin, hän ja Haruhi päätyvät kävelemään kotiin saman sateenvarjon alla vaikka aamulla sateen todennäköisyys olikin säätiedotuksen mukaan vain kymmenen prosenttia, ja niin edespäin.

Kyon sanoi Yukin lukeneen kirjaa "erään pienen Saturnuksen kuun tuhosta tai jostain", koska ei ilmeisesti tuntenut John Keatsin runoa johon kirjan nimi viittaa, eikä kreikkalaista titaania jonka mukaan sekä runo että kuu on nimetty. Animessa näkyvä kansikuva on kuitenkin selvästi Hyperionin eikä sen jatko-osan; kenties Tanigawa viittasi tekstissä Hyperionin tuhoon vain koska ei keksinyt Kyonin suuhun sopivia sanoja viittaamaan ensimmäiseen kirjaan, ja pyysi korjaamaan asian animesovitukseen. Sarjan toinen osahan olisi aika epätodennäköinen lainaan annettava.

Kyonin järjestys, Haruhin järjestys

Ylimääräistä kieppiä animesovitukseen saatiin lähettämällä sen jaksot epäkronologisessa järjestyksessä; eiväthän tarinat etene ranobeissakaan aikajärjestyksessä, vaan Kyon huokailee jo syksyyn sijoittuvassa toisessassa kirjassa kaikkea sitä kummallista, mitä kesällä tapahtui ja joista kertovat tarinat Tanigawa kirjoitti vasta myöhemmin. Kaikkia tarinoita ei myöskään julkaistu The Sneakerissa kirjoitusjärjestyksessä. Tämä on varmasti Tanigawalle siinä mielessä kätevää, että hän voi jatkaa tarinoiden kirjoittamista niitä sopiviin vuodenaikoihin sijoitellen ilman maailmansa ajan liian nopeaa kuluttamista.

Tämän olisi helposti voinut tehdä väärin ja tekotaiteellisesti, mutta onneksi näin ei ole. Esimerkiksi käy jakso 4: takaumavälähdykset “aiemmista” tapahtumista on huolellisesti leikattu niin, että ne eivät spoilaa mitään vaan vain kiihottavat katsojan uteliaisuutta. Nähdessään välähdyksen Yukista silmälasien kanssa katsoja huomaa, ettei tällä ole niitä enää nykyhetkessä – mitä niille tapahtui? Yleisvaikutelma on kuin lukiessa Taikaviitta 2000 -lehtiä, joita julkaistiin suomeksi väärässä järjestyksessä kokonaisten juonikaarten yli hyppien ja joissa esiintyi hahmoja joita ei oltu suomennetuissa osissa vielä edes esitelty – kuitenkin sillä erotuksella, että Haruhissa saadaan lopulta myös ne välistä jääneet osat.

Niin tärkeäksi kuin tämä muodostuikin sarjan saaman suosion kannalta se ei kuitenkaan ollut sen alkuperäinen syy. Sarjaa tarkemmin tarkasteltaessa voi aluksi vaikuttaa siltä, että yli puolet siitä on täytejaksoja: vain kronologiset kuusi ensimmäistä jaksoa (esitysjärjestyksessä jaksot 2, 3, 5, 10, 13 ja 14; jaksonimiltään loogisesti The Melancholy of Haruhi Suzumiya I, II, III, IV, V ja VI) perustuvat kirjasarjan ensimmäiseen osaan, jonka mukaan myös itse animen ensimmäinen kausi on nimetty. Koska näistä ei olisi saatu kasaan kokonaista tuotantokautta lisäksi jouduttiin ottamaan itsenäisiä lyhyempiä tarinoita myöhemmistä ranobeista. Koska tarinan huippukohta olisi näin ollen kuitenkin sijoittunut kauden puoliväliin ja loput olisivat olleet yksittäisiä tarinoita päätettiin järjestys sekoittaa, jotta sarjan jännite säilyisi.

Jakso 12 perustuu kuudennen ranoben tarinaan Live A Live, jakso 9 taas on anime-eksklusiivinen. Jäljelle jäävät jaksot 6, 7, 8 ja 11 ovat sovituksia kolmannen ranoben lyhyemmistä tarinoista – lukuunottamatta jaksoa 11, Day of the Sagittarius, joka on peräisin samaan tapaan lyhyemmistä tarinoista koostuvasta viidennestä ranobesta. Sillä on korvattu kolmannen ranoben aikamatkustustarina Bamboo Leaf Rhapsody, jota ei voitu ottaa mukaan animesovitukseen, koska se lomittuu kiinteästi yhteen niin ikään (toistaiseksi) sovittamattoman neljännen ranoben The Vanishment of Haruhi Suzumiya kanssa.

Kuka tahansa pystyy animoimaan hyvin, kunhan vain budjetti riittää. Animaation saaminen näyttämään huonolta kotivideolta sen sijaan vaatii jo taitoa...

Kaikkein merkittävin on kuitenkin sarjan ensimmäinen jakso, joka perustuu niin ikään kuudennen ranoben (The Disturbance of Haruhi Suzumiya) tarinaan Asahina Mikuru’s Adventure Episode 00, joka kertoo SOS-danin kuvaamasta samannimisestä elokuvasta. Koska anime hyppää yli toisen ranoben (The Sigh of Haruhi Suzumiya) – jossa kerrotaan kuvauksista ja niissä sattuneista välikohtauksista – ensimmäinen jakso tarjoaa WTF-elämyksiä tulokkaille ja OMFG-elämyksiä vanhoille faneille. Siinä on pari selityksettä jäävää kohtausta, joita ei selitetä koko loppusarjassakaan ja jotka siten vain alkuteokset lukeneet voivat tajuta: baritoniäänellä puhuva Shamisen-kissa (joka sai puhelahjansa Haruhin toiveesta) ja Yukin epäluonnollisen väkivaltainen käytös (hänen estäessään Mikurun niin ikään Haruhin toiveesta ampumaa oikeaa mikuru beamia käristämästä Kyonin aivoja kameran lävitse).

Jari Lehtinen kuvasi Anime-lehden nro 21 artikkelissaan ensimmäisen jakson olevan “kutsukortti, joka on kirjoitettu salakielellä, jota vain sarjan oikea yleisö pystyy ymmärtämään.” Se on lähes kokonaisuudessaan käsivarakameralla kuvattu ja huonosti valaistu, käsikirjoitettu, ohjattu ja leikattu amatöörielokuva. Katsojalle vielä tuntemattomat sarjan keskushenkilöt näyttelevät kuin puupökkelöt repliikkinsä suoraan paperista lukien, mutta – kuten myöhemmin saamme tietää – heidän roolinsa elokuvassa ovat pitkälti samat kuin ”oikeastikin”. Yuuko Gotoolla on varmasti ollut hauskaa yrittäessään laulaa mahdollisimman ammattitaidottomasti. Koko 25-minuuttinen irvaillaan toinen käsi selän takana animesarjojen kliseille, juonenkulun loogisille ongelmille ja gainaxlopuille – mutta mitään tästä ei piiloteta rivien väleihin, vaan kuvaaja-kertoja Kyonin selostuksen avulla suorastaan syljetään katsojan naamalle. Itse sarjan nimihenkilöä näemme ensimmäisessä jaksossa vain muutaman sekunnin verran.

Epäkronologisuutensa vuoksi sarjalla on kaksi lopetusjaksoa: esitysjärjestyksen ja kronologisen järjestyksen mukainen loppu. Lisäksi erityistä huomiota voisi kiinnittää jaksoon 12, joka on jaksoista ainoa jonka numero on sama kummankin järjestyksen mukaan. Sitä voisi pitää tietynlaisena nivelkohtana sarjassa, ja etenkin Haruhin sentimentaalisen ”meillä on vielä kokonainen vuosi edessämme” -fiilistelyn huomioon ottaen siitäkin olisi yhtä hyvin voinut tehdä sarjan kronologisen lopetusjakson. Miksi näin ei sitten tehty, vaan ”päätettiin” sarja sen sijaan jaksoon 9, joka on kyllä Tanigawan käsikirjoittama mutta ei alkuteoksista löytyvä, ja tapahtumasisällöltään käytännössä filleri? Vainko siksi, että täytteenä mukaan otettu 11. jakso sijoittuu kronologisesti koulun kulttuurifestivaalin jälkeiseen aikaan eikä siitä haluttu kronologisesti viimeistä jaksoa? Sitä voi miettiä; kenties Tanigawa halusiyksinkertaisesti alleviivata hahmojen luonteita ja painottaa Haruhin ja Kyonin suhteen etenemistä alkuteoksia enemmän. Niissä se kun on jumittunut – säännöllisiä mustasukkaisuuskohtauksia lukuunottamatta – aika lailla status quoon.

Fanidubbaaja Cristina Vee osaa kuulostaa laulaessaankin enemmän Haruhilta kuin tämän englanninkielinen ääninäyttelijä Wendee Lee.