Maailma mielen mukaan, osa 2

Live a Live oli kirjassa vain latteahko täyteluku, mutta KyoAni teki siitä Haruhin persoonaa valottavan sarjan avainkohdan. Konserttikohtaus on jäljennetty lähes leikkaus leikkaukselta Nobuhiro Yamashitan ylistetystä elokuvasta Linda, Linda, Linda (2005).

Mokaajat ammutaan aamunkoitteessa

Tuotannon laadusta puhuttaessa Kyoto Animation on ehdottomasti nyky-Japanin animaatiostudioiden terävin kärki: välianimointia ei ole ulkoistettu Koreaan, ja yhden sekunnin freimimäärä on kuin kultaisen 80-luvun lamaa edeltäviltä ajoilta. Alkujaan vuonna 1981 perustettu, vuosikymmeniä animaatioalihankkijana toiminut studio nousi otakuyleisön suurempaan tietoisuuteen vuonna 2003 Full Metal Panic? Fumoffulla, jonka pääanimaatiostudiona se toimi ensimmäisenä työnään itsenäisenä yhtiönä. Jo tätä ennenkin sen laadun olivat panneet merkille ne studiot joille se oli tehnyt töitä - mm. Sunrise ja Pierrot - ja niiden tiedetäänkin uudelleenjärjestäneen joidenkin sarjojensa jaksojärjestyksiä saadakseen jonkin tärkeän jakson KyoAnin animoitavaksi.

Vasta päästyään tuottamaan animesarjan kokonaan itse studio kuitenkin räjäytti pankin: Keyn visual noveliin perustuva Air (2005) oli TV-sarjalta niin ennennäkemätöntä jälkeä, että jotkut vitsailivat KyoAnin työntekijöiden myyneen talonsa sen rahoittamiseksi. Sen laadusta kertoo paljon se, että se oli monien mielestä paremmin animoitu kuin Toein samana vuonna tuottama elokuvasovitus samasta tarinasta. KyoAni on kuitenkin jatkanut laadullisesti samalla linjalla siitä lähtien; en tiedä uhrataanko sen ovien takana pikkuvauvoja demoneille vai mitä, mutta osansa asiaan on varmasti ainakin sillä että se ei perinteisesti ole työskennellyt kuin yhden projektin parissa kerrallaan.

(Toisin sanoen ne jotka eivät tykänneet Bamboo Leaf Rhapsodyn animaatiojäljestä saavat syyttää K-ON!:ia. Where's you god now?)

Studion myöhemmät työt Kanon, Clannad ja jopa huomattavasti yksinkertaisemmalla tyylillä toteutetut Lucky Star ja K-ON! ja huokuvat kaikki samaa ehkä hieman persoonatonta mutta eittämättä tinkimätöntä laatua. Tämä työläys näkyy myös niitä edeltäneessä Haruhissa: ensimmäisen jakson huojuvat näyttelijät ja kamera, huono kontrasti, vaihteleva kuvantarkkuus ja kömpelöt zoomaukset suorastaan alleviivaavat sitä, kuinka pikkutarkkaa työtä koko sarja teknisesti on. Haastatteluissa onkin myönnetty, että ensimmäinen jakso oli kaikista sarjan jaksoista ehdottomasti työläin, koska on niin paljon vaikeampaa luoda huonosti kuvatulta näyttävää kuin “normaalia” animaatiota – mikä KyoAnin tapauksessa tarkoittaa joka tapauksessa mykistävää freimisekuntimäärää, vain hyvin harvoin putoavaa detaljimäärää, ruumiinkieltä korostavaa hahmoanimaatiota, harkittuja kuvakulmia, realistisia kasvonilmeitä – sekä sellaisia pikku lisämausteita kuin ohimennen käytettyjä kalansilmälinssiefektejä ja linssikiiltoja. Nishinomiyan kaupungin katukuva ja sen pohjoinen lukio on jäljennetty ruudulle lähes pilkuntarkasti, kuten lokaationbongausmahdollisuuksista höperöksi menevän otakuyleisön sarjoissa nykyään on tapana.

Etsi kymmenen eroavaisuutta.

Sarja loistaa kuitenkin myös tuotantonsa muilla kuin animaatioteknisillä ansioilla, vaikkei sen teossa erityisen nimekästä väkeä heilukaan; seiyuut ovat (tai ainakin olivat) vähemmän tunnettuja tapauksia, eikä lähes täysin tyhjästä ilmestyneen säveltäjä Satoru Koosakin CV:stä löydy Haruhin soundtrackin lisäksi juuri mitään muuta kuin erään Dreamcast-pelin rajoitetun painoksen mukana tulleen pidennetyn soundtrackin erään biisin sovitus (vai lieneeköhän edes sama henkilö?) ja sittemmin Motteke! Sailor Fuku. Tomokazu Sugitan loputtomat vuodatusmonologit Kyonina toimivat koko sarjan kantavana selkärankana, Haruhin rooli laukaisi aiemmin vain Death Noten Misana tunnetun Aya Hiranon lopullisesti idolitaivaan muiden tähtien joukkoon ja Yuki Matsuokan konekiväärimäinen tulkinta Tsuruya-sanista kehitti hahmon ympärille suhteettoman kokoisen fanikultin, vaikka tämä esiintyy koko sarjassa vain kahdessa kohtauksessa. Koosakin mieleenjäävät taustamusiikit taas vaihtelevat peruspimputuksista dramaattisiin oopperahoilauksiin ja svengaavista orkesterisävellyksistä adrenaliinia pumppaavaan konemusiikkiin – ja jopa tangorytmeihin.

Sovitus on KyoAnille tuttuun tapaan niin uskollinen kuin järkevyyden rajoissa on mahdollista. Tämä pätee etenkin ensimmäiseen ranobeen perustuvien jaksojen kohdalla; jokainen kohtaus, puheenaihe ja Kyonin sisäisen monologin osa on siirretty sovitukseen lähes sellaisenaan, vain ajoittain hyvin vähän typistellen. Ranobeissa ei ole aina täysin selvää, mikä osa Kyonin kerronnasta on hänen ääneenajatteluaan ja mikä sisäistä monologiaan – toisilla henkilöillä kun on toisinaan tapana vastailla ja kommentoida sellaisiinkin hänen lauseisiinsa, joita ei ole kirjoitettu lainausmerkkeihin – mutta nämäkin pikku detaljit on välitetty sovitukseen pilkuntarkasti.

Tapahtumia on muutettu vain sellaisissa tapauksissa joissa värittäminen on visuaalisen median toimivuuden kannalta pakollista; esimerkiksi 10. jakson taistelukohtauksen miljöö on muutettu umpinaisesta luokkahuoneesta psykedeeliseksi teknoulottuvuudeksi, mutta itse taistelukoreografia seuraa alkuteosta lähes hypyntarkasti.

Kaikkeen audiovisuaaliseen viihteeseen pätee se, että työ on tehty hyvin kun katsoja ei edes huomaa sitä. KyoAni on sisäistänyt tämän periaatteen paremmin kuin hyvin; Ishiharan ohjaus rullaa niin sujuvasti, ettei siihen juuri tajua kiinnittää huomiota tapahtumien seuraamiselta. Ohjaus myös kääntää alkuteoksen heikkoudet – kuten sen, että siinä puhutaan paljon mutta näytetään vähän – vahvuuksiksi: kun jotain sitten lopulta tapahtuu se iskee kahta lujempaa. Kontrasti näennäisen rauhallisen kouluelämän ja yliluonnollisen hulabaloon välillä voimistaa jännitettä molemmissa.

Hyppäys "kahdestaan koulun jälkeen tyhjässä luokassa" -kohtauksesta sitä seuranneeseen kohtaukseen olisi tuskin voinut olla yllättävämpi, eikös vain?

< !-- All your computer are belong to us -- >

Pelkät tuotantoarvot eivät tietenkään riitä ilmiön luomiseen, kuten jo aiemmin mainitsin. Otakuyleisön huomio saatiin vangittua kahdella aseella: tuomalla sarjan todellisuus katsojien luo Internetiin ja hämäämällä katsojia luulemaan että kaiken takana on enemmän kuin mitä päälle päin näkyy, saaden heidät arvailemaan ja spekuloimaan.

Ensimmäinen näistä on tehokasta viraalimarkkinointia, joka sai tietysti heti apinoijia: esimerkiksi keväällä 2007 pyörineen iDOLM@STER: XENOGLOSSIAn päähenkilöllä on oikea blogi netissä. Vain Haruhin tuottanut Kadokawa on kuitenkin toistaiseksi onnistunut tekemään siitä samanlaisen taiteenlajin: sarjan nettisivu Haruhi.tv (jonka Kyon “teki” seitsemännessä jaksossa) heijasteli sarjan tapahtumia sen pyöriessä – kun sivusto sekosi sarjassa, se sekosi myös tosielämässä – ja samaa on jatkettu siitä lähtien: Haruhin kymmenennessä jaksossa Mikurusta ottamat ja nettiin laittamat kuvat löytyivät pitkään sivuston alakansiosta /mikuru/ (ja kolmannen DVD:n alakansiosta /_MIKURU/), ja pitkin sivustoa löytyy ilkamoivia pseudolisätietoja tarjoavia valkoisia tekstejä valkoisella pohjalla. Kadokawa halusi pitää kaikki langat käsissään ja hoiti sarjan R1-julkaisun järjestelyt viisaasti itse Kadokawa USA:n kautta; joulukuussa 2006 sarjan länsimaiset fanit päätyivät tarkkailemaan salaperäisiä livevideopätkiä sisältävän, sittemmin tyhjennetyn nettisivusto Asosobrigade.comin parin tunnin välein muuttuvia metatageja ja metsästämään “lipsahduksia” siitä, kuka sarjan oli lisensoinut. Kesäkuussa 2007 livevideoista pääsivät nauttimaan myös japanilaiset, kun toinen tuotantokausi vahvistettiin Haruhi.tv:een piilotetulla videopätkällä, jossa näytettiin “turvakameran kuvaamaa” kuvaa Bamboo Leaf Rhapsodyn avainkohtauksesta.

Viimeinen tämänkaltainen muistutus kakkoskauden tulossaolosta saatiin 18.12.2007 kello neljä aamulla, kun Haruhi.tv “katosi” ja jätti jälkeensä salasanatehtävän, jossa SOS-danin jäsenten nimien alkukirjaimet syöttämällä pääsi sivulle joka sisälsi muutamia lisätietoja toisesta kaudesta – ja kuvan Yukista neljännen kirjan avainkohtauksessa. Päivämäärät näyttelevät julkistuksissa tärkeää osaa: toinen kausi julkistettiin tanabatana – Bamboo Leaf Rhapsodyn tapahtumapäivänä – ja Haruhi.tv:n katoaminen tapahtui samana päivänä ja kellonaikana kuin Haruhin katoaminen neljännessä kirjassa.

Tämä kohtaus tulee olemaan Vanishmentin viimeisessä jaksossa. Vartokaamme sitä.

Toinen huomionvangitsija ovat sarjan sisältämät pienet yksityiskohdat, jotka saavat katsojat yrittämään palapelin kokoamista keinolla millä hyvänsä ja käymään sarjaa läpi ruudunkaappaus ruudunkaappaukselta. Esimerkiksi OP-animaatio on malliesimerkki siitä, miten asioita voi piilottaa ihmisten nenän alle niin että he tajuavat niin tehdyn vasta kun salaisuus on jo paljastunut: se sisältää vihjeitä siitä, mitä sarjassa tule tapahtumaan (veitsi välähtää – kirja putoaa lattialle) ja sellaiseenkin, mitä sarjassa ei vielä edes käsitelty. Jälkimmäinen pätee myös ED-animaatioon: kuuluisan miljoonaan kertaan faniversioidun tanssikoreografian aukkokohdissa esitetään still-kuvia muutamista kohtauksista joita ensimmäinen kausi ei kattanut – Mikurusta harjoittelemassa dojikkoilua Haruhin käskystä (2. kirja), elokuvan kuvauksista (2. kirja), SOS-danin joulujuhlasta poro-Kyoneineen (4. kirja).

Tätä tarkoitusta tukee myös epäkronologisuus, olkoonkin että sen perimmäinen tarkoitus oli alun perin vain tasata juonen huippukohdat. Sen ansiosta sarjalla ei ole yhtä oikeaa katsomisjärjestystä vaan se on tarkoitettukin katsottavaksi kahteen kertaan – ensimmäisen kerran juonen vuoksi, toisen kerran hahmonkehityksen vuoksi. Siksihän DVD-järjestys onkin kronologinen. Esitysjärjestyksessä katsoen sarjan hahmonkehitys on eittämättä töksähtelevää, mutta asia muuttaa täysin kun jaksot katsoo kronologisessa järjestyksessä: paras esimerkki on jälleen kerran neljäs jakso, jossa Haruhi pohtii näyttäisikö Mikuru cheerleaderasuisena paremmalta poninhännän kanssa – mutta luopuu ajatuksesta huomattuaan Kyonin katselevan ja muistettuaan, mitä tämä oli sanonut ”edellisessä” eli viimeisessä jaksossa. Hänen tietoisuutensa Kyonin läsnäolosta (esimerkiksi vaatteiden vaihdon suhteen) lisääntyy kronologisessa järjestyksessä katsoen selkeästi hiljalleen; selvästi derederellä tavalla hän käyttäytyy jaksoissa 8, 12, 13 ja 14. Koizumin eräässä myöhemmässä kirjassa tekemän huomion mukaan mukaan Haruhin luonne on tasoittunut ja positiivistunut huomattavasti sitten jakson 14 tapahtumien, jotka myös hän itse muistaa mutta joita hän luulee uneksi; harmi vain, että sarjan eteneminen sellaisenaan vaatii status quoa romantiikan suhteen.

Nelituntinen seiyuukonsertti Suzumiya Haruhi no Gekisou pidettiin 16.3.2007 Saitamassa, Omiya Sonic Cityn täyteenahdetussa 2500 henden salissa. Lipunostomahdollisuudet arvottiin, kuten Lucky Starin 15. jaksoon on ikuistettu.

2000-luvun otakut

Kaikki tämä ei tietenkään tarkoita ettäkö Kyoto Animation olisi sarjan toteutuksen suhteen kaiken kritiikin yläpuolella – esimerkiksi Kyonin Asakuraa koskevat jorinat leikattiin pois jo muutenkin dialogiraskaasta toisesta jaksosta, mikä on sääli, koska hahmo ei lopultakaan saanut sen kummempaa esittelyä ennen kymmenennettä jaksoa – mutta sitä ei käy kieltäminen, että vastaavaan ei olisi pystynyt mikään toinen animaatiostudio. Voi vain kuvitella, kuinka monella tapaa tämänkin sovituksen olisi voinut tehdä väärin.

Samaisessa artikkelissaan – jonka fokus oli Haruhin vertaamisessa Evangelioniin – Lehtinen totesi edellisen olevan “pitkästä aikaa ensimmäinen otakusarja, joka on tämän päivän tasalla – ensimmäinen lajissaan sen jälkeen kun näimme pyramideja ja kloonialtaita syvällä maan uumenissa ja atrainta heiteltiin kuuhun.” Tätä väitettä ei juuri voi kiistää; otakuyleisö on ottanut Haruhin omakseen aivan toisella tavalla kuin minkään toisen sarjan yli vuosikymmeneen, ja kaikesta päätellen se tulee elämään eri muodoissa vielä vuosia. Fanit hyväksyvät formaatinvenytykset ja RPG-crossoverit korviaan lotkauttamatta ja hihittelevät umpisurkeille cosplaypornoleffoille pitämättä mitään tästä mitenkään erikoisena.

Mutta ilman kaikkia oiheisilmiöitäänkin Haruhin on pakko myöntää olevan omaperäinen teos; genremäärittelyjä näin sujuvasti väistelevät sarjat ovat nykyään todella harvassa. Haruhi on parodinen olematta parodia ja humoristinen olematta komedia; siinä on haaremielementtejä ilman että se olisi haaremisarja, siinä on toimintaa ilman että se olisi toimintasarja... puhumattakaan siitä, että näin liukkaasti katsojaa tämän omilla ennakko-oletuksilla takaraivoon täräyttelevää animesarjaa ei ole nähty sitten Paranoia Agentin. Kuinka moni voi väittää, ettei aluksi arvellut Asakuran puhuvan jostain romanttisesta?

Ja parasta kaikesta on, että tästä sillisalaattimaisesta rakenteesta huolimatta se ei hajoa kaoottiseksi mössöksi jossa se ei onnistuisi kunnolla missään genre-elementissään, jossa sen epätasainen rakenne ei olisi yllätyksellinen vaan töksähtelevä ja jossa huumori tukahduttaisi draamaa ja päinvastoin (à la suurena humoristina itseään pitävän Seiji Mizushiman ohjaama Fullmetal Alchemist); sen sijaan se yksinkertaisesti toimii.

Eri asia sitten on, pitääkö kohdeyleisön miellyttämistä huonona asiana. “Just because you’re telling your audience ahead of time that you’re pandering to them doesn’t mean that you’re not”, tuhahteli ANN:n kriitikko Bamboo Dong.

Loppujen lopuksi Haruhin menestystarinassa ei ole kuin yksi heikko lenkki: Nagaru Tanigawa itse. Vuosien kuluttua yllättäen valtavaksi noussut suosio on ilmeisesti aiheuttanut hänelle paineita jatkon suhteen, minkä takia hänellä ei tunnu olevan oikein itselläänkään koherenttia kuvaa siitä kuinka Kyonin ja kumppanien toinen lukiovuosi etenee; yhdeksäs ranobe ilmestyi paljon alkuperäistä ilmoitettua julkaisuajankohtaa myöhemmin, ja kymmenennelle ei ole vielä ilmoitettu edes päivämäärää. Mitä pidemmälle sarja on edennyt sitä enemmän taka-alalle itse nimihenkilö on jäänyt; asioihin osallistumaton katalysaattori on nyt Kyonin sijasta hän itse, ja sarja on alkanut muistuttaa yhä enemmän “Kyonin, Yukin, Mikurun ja Koizumin maagisia seikkailuja.” Tulevat vuodet tulevat näyttämään, onnistuuko Tanigawa kokoamaan tämän kaiken kasaan kunnialla.