Maailma mielen mukaan, osa 3

Faniudesta ja halveksunnasta

Kaikki tämä teki Haruhi Suzumiyasta sleeper-hitin, megasuosikin ja ilmiön. Ja kuten kaikki riittävän suositut teokset se sai myös kasapäin halveksujia ja vähättelijöitä, jotka vähemmistöasemastaan huolimatta tuntuvat välillä olevan huomattavasti faneja äänekkäämpiä. Osansa tähän on tietysti perinteisellä “kaikkia suosittuja massailmiöitä täytyy pilkata” -mentaliteetillä, mutta loppujen lopuksimahdollisia syitä on lukuisia.

Antiharuhisteja tuntuisi olevan karkeasti ottaen kolmenlaisia: “Hyi yäk minkä näköinen sarja” -tyyppiä (lopetti katsomisen ensimmäiseen jaksoon), “Eihän tästä tajua mitään” -tyyppiä (viitseliäisyys ei riitä epäkronologiseen seuraamiseen) ja “Onhan se ihan kiva, mutta ei siinä mitään sen kummempaa sisältöä ole” -tyyppiä. Näistä viimeinen on yleisin, rationaalisin ja siten myös onneksi helpoin väittelykumppani. Keskustelut näiden tapausten kanssa ovat antaneet viitteitä seuraavasta:

Lännessä itseään “otakuiksi” sanovista monilla on itse asiassa hyvin mundaani maku viihteen suhteen – otakuja heistä tekee vain se, että animen ja mangan aktiivinen kuluttaminen määrittelee länsimaisen ihmisen sellaiseksi ilmeisen automaattisesti. Niinpä moni heistä ei esimerkiksi pidä moesta, vaikka Japanissa koko sikäläinen hahmokulttuuriotakuus rakentuu nykyään sille. Kun näille miehekkäiden testosteronimättöjen ja korkeaotsaisten unilääkesarjojen ystäville valkenee, että vuosikymmenen parhaaksi mainittu ja joka puolella hypetetty sarja onkin pohjimmiltaan tuota halveksuttavaa moea ei ole ihmekään, että he tuntevat itsensä petetyiksi – puhumattakaan siitä, että nätin kuoren alta ei sitten paljastunutkaan mitään sen ihmeellisempää kuin teknisesti taitava ja käsikirjoituksellisesti kunnianhimoinen muttei kuitenkaan perusasetelmaltaan mitenkään tavaton sarja sen maailmojamullistavan messiassarjan sijaan, jollaisen kuvan sen ympärille kehkeytynyt fanikulttuuri siitä saattaa antaa.

Ja juuri tässä piileekin kaikkein tärkein pointti. Haruhi oli tutkan alla lentänyt yllätyshitti, ja osittain juuri ennakkohypen puutteen ansiosta se kolahti moniin kovaa ja sen suosio paisui muutamassa kuukaudessa järjellä käsittämättömiin mittoihin. Tämän jälkeen siitä oli kuitenkin tullut auttamatta tunnettu ja hypetetty, ja sen minkä sarja ennakkohypessä hävisi se ansaitsi myöhemmin tuplaten takaisin; voin ilman minkäänlaista halveksuntaa sitä kohtaan myöntää että sitä hypetettiin ihan liikaa, suhteettomia määriä. Kaiken tämän keskellä sen halveksujilta on säännönmukaisesti jäänyt huomaamatta, ettei Haruhin tarkoitus ollut koskaan kasvaa vuosikymmenen suurimmaksi japanilaisen hahmokulttuurin ilmiöksi; sen ei ollut tarkoitus olla tarkkaan laskelmoitu rahasampo, jota tungettaisiin joka tuutista ja Lucky Starista kyllästymiseen asti. Eikä sen tarinaa ole keinotekoisesti jaettu eri medioihin kuten vaikkapa .hackin vastaavaa; sarjan internetulottuvuus on vain säestystä itse asialle.

Sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa antavat siitä nimittäin hyvin vääristyneen kuvan. Niiden perusteella moni sai sen käsityksen, että kyseessä olisi kieltämättä hyvin animoitu mutta auttamattoman sisällötön ja tekotaiteellinen sarja, jonka tarkoitus on olla “hauska” ja “irvailla otakukulttuurille” hieman Genshikenin tyyliin – eikä kukaan tuntunut kiinnittävän huomiota siihen, että loppusarjan fokus on (satunnaisesta phoenixwrighteilusta huolimatta) jossain ihan muualla.

“It may be that I’m a little too jaded, or a little blinded from the fumes of Haruhiism hype, but I don’t really get why The Melancholy of Haruhi Suzumiya is so popular, nor do I think it’s the funniest thing in the world”, kritisoi Dong aiemmin mainitussa arvostelussaan - unohtaen samalla autuaasti sen, että kriitikko on lopullisesti menettänyt pelin julistaessaan olevansa teoksen yläpuolella.Mitä tahansahan voi toki arvioida an sich, mutta kannattaakohan kuitenkaan...?

Perustelukyvyttömien, alkuasetelmaa mantran lailla hokevien fanimassojen vuoksi ei ole ihmekään, että jopa Dongin kaltaiset kokeneet kriitikot missasivat sen että kyseessä on loppujen lopuksi ihan tavallinen rakkaustarina – olkoonkin, että scifillä maustettu sellainen.

Moderni visuaalinen kulttuuri

Alun perinhän kaikki sai alkunsa eräästä kirjoituskilpailusta ja miehestä, joka oli katsonut aika lailla animea ja lukenut aika lailla scifiä. Eikä Tanigawalla ollut mitään sen kummempia suursuunnitelmia tai ambitioita; moefaktori ja ironia oli tarkoitettu yksinkertaisesti tarinan keventämiseksi, ei itsetarkoitukselliseksi. Asetelmassa ja hahmoissa voi olla tietoista ennakkolaskelmointia, mutta sitä ei ollut tarkoitettu sellaiseksi itsetietoiseksi parodiaksi joksi KyoAni sitä viritti ja josta sitä on sittemmin syytetty; esimerkiksi Mikuru ei alkuteoksissa ole söpön meidomoeblobin parodia vaan ihan rehellisesti aito asia, eikä kymmenvuotiaan pedobaitpikkusiskon koskaan ollut tarkoituskaan olla mikään muu kuin pedobait. Haruhi on muodikas tsunderekko, Yuki reimäinen nukketyttö, Koizumi taas cool bishounen joka levittää ajoittain ympärilleen jopa hieman yaoi-aimaita – vihjauksia kyllä riittää.

Tämä kaikki juontaa juurensa alkuperäisteosten julkaisumediaan. Ranobet eivät ole mitenkään erityisen arvostettu viihdemuoto – viikoittain ilmestyvän mangan tapaan ne ovat kertakäyttöviihdettä, seinenyleisön kioskiromaaneja. Ne eivät kuitenkaan ole japanilaisten vaalimaa kulttuuria samaan tapaan kuin manga. “Kevytromaani” on hyvin osuva termi: vaikeita kanjeja teksteistä ei juuri löydä, ja koska kirjoittajat saavat palkkionsa sivumäärien mukaan heillä on usein tapana kirjoittaa hyvin lyhyitä – hyvin usein vain yhden virkkeen mittaisia – kappaleita, mikä entisestään keventää tekstiä. Näin tekee myös Tanigawa, joka sarjan alkuaikoina sai valmiiksi kaksi tai kolmekin kirjaa vuodessa, ja jonka tapa kuljettaa tarinaa Kyonin rönsyilevän ajatuksenjuoksun (joka ei tosin ole mitään oshiimaista jaarittelua vaan oikeasti viihdyttävää tajunnavirtaa) varassa on malliesimerkki siitä kuinka sivumäärää saa venytettyä ilman että on keksittävä lisää juonta.

Ensimmäisen ranoben kansi.

Lännessä on vasta viime vuosina herätty huomaamaan, kuinka suuri osa vuosien varrella tänne tihkuneesta spekulatiivista fiktiota edustavasta animesta – Vampire Hunter D, Slayers, Boogiepop Phantom, Lodoss War, Crest of the Stars ja monet muut – on saanut alkunsa ranobeina; moni animeteollisuuden iso nimi kun on aloittanut uransa scifikirjallisuusfaneina. 90-luvun lopun koittaessa ja manga-alan taloudellisen alamäen jatkuessa myötä animentuottajat alkoivat kuitenkin kiinnittää entistä tiukemmin huomionsa ranobeihin (ja visual noveleihin) potentiaalisina sovituskohteina, ja sovituksia alkoi putkahdella esiin entistä tiheämpään tahtiin: Kino’s Journey, Trinity Blood, Full Metal Panic!, Twelve Kingdoms, Strawberry Panic!, Le Chevalier D’Eon, Maria-sama ga Miteru ja pian toisen tuotantokautensa aloittava Spice and Wolf ovat vain muutamia tunnetuimpia esimerkkejä.

Voisi luulla että ranobesovituksilla on käsikirjoitukselliset edut puolellaan, mutta tämä ei pidä paikkaansa läheskään aina: suurin osa niistä kun on pitkälti samanlaista servicehöttöä kuin muukin hahmokulttuuri (esimerkiksi FMP:n fanimassat tuntuvat säännöllisesti pitävän sarjasta vain Tessan moettamisen vuoksi). Suurimmat hitit ovat toistaiseksi löytyneet muualta, mutta oli vain ajan kysymys milloin poikkeus vahvistaisi säännön. On itse asiassa varsin ajankuvaan sopivaa, että vuosikymmenen suurin japanilaisen modernin visuaalisen kulttuurin ilmiö löytyi nimenomaan jostain muualta kuin alun perin animeksi käsikirjoitetusta tarinasta.

Eikä kysymys ole siitä, että ensimmäisen Haruhi-kirjan juonikaan mitenkään ihmeellinen olisi. Se on karkeasti ottaen se ihan sama “poika tapaa tytön, ja heidän välillään on molemminpuolista mutta tiedostamatonta vetovoimaa ympäröivien hahmojen haaremista huolimatta” -tarina, joka on kerrottu miljoona kertaa aiemminkin; sen ainoa omaperäinen idea on sen scifistinen tvisti, ja sen sivuhahmot nyt eivät ainakaan sellaisia ole. Tanigawan itsensä mukaan hän sai tietää tekevänsä ensimmäiselle ranobelle jatkoa vasta nähdessään sanan ”jatkuu” lehdessä sen viimeisen kappaleen lopussa.

Tämä kuitenkin riitti, ja kirja voitti vuonna 2003 Kadokawan Sneaker Awardsien suurpalkinnon; perusteluiksi mainittiin paitsi polveileva ja värikäs dialogi (arvatkaa kenen) myös se, että tarina jätti juonenpätkiä roikkumaan mielenkiintoisella ja kutkuttavalla tavalla.Kisan voittajassa oli potentiaalia, joten seuraavana vuonna pystyyn polkaistiin mangasovitus. Sääli vain, että sen tekijäksi valittiin vain erogekuvituksia ja doojinsheja aiemmin tehnyt Makoto Mizuno, joka kohteli sekä Tanigawan käsikirjoitusta että Itoon hahmodesignejä varsin vapaalla kädellä – hän leikkeli pois hyvinkin tärkeitä keskusteluja (mm. tarinan alun hiuskeskustelun) ja yksioikoisti kerrontaa muutenkin, etenkin Kyonin monologien kannalta.

Valitusten sadeltua aikansa Kadokawa keskeytti mangan yhden tankobonin jälkeen ja kielsi sen olemassaolon, joten sitä ei ole enää virallisesti koskaan ollutkaan; päätöksentekoa tuskin hankaloitti se, että Mizunon piirrosjälki oli nätisti sanottuna rumaa. Tämän nolon takaiskun jälkeen Haruhi-mangan tekeminen annettiin Toki wo Kakeru Shoujon mangaversion tehneelle Gaku Tsukanolle, jonka huomattavasti siedettävämpi versio on ilmestynyt Shounen Acessa marraskuusta 2005.

Tsukanon ja Mizunon mangasovitukset

Keväällä 2006 oli sitten lopulta TV-animen vuoro. Ensimmäinen jakso löi alkuteoksia tuntemattomia märällä rätillä kasvoihin, mutta aiemmin mainitut alkuteokset lukeneille suunnatut silmäniskut olivat faneille merkki siitä, että KyoAni on KyoAni vaikka voissa paistaisi. Mikä tahansa muu animaatiostudio olisi leikannut nämä pikku detaljit pois katsojaa vieraannuttavina (puhumattakaan siitä, että ykkösjakson animaatiojäljen ja epäkronologisen esitysjärjestyksen kaltaisia uhkarohkeita yrityksiä olisi uskallettu edes harkita), mutta ei alkuteoksilleen viimeiseen asti uskollinen Kyoto Animation. Tämän jälkeen syntynyt haruhismin tulva lienee vielä kaikilla tuoreessa muistissa.

Toinen kausi oli käytännössä väistämätön, koska alkuteoksissa oli vielä paljon pääjuoniksi sopivia tarinoita: tänä vuonna vihaajien toiveet lopulta täyttyvät, kun Haruhi Suzumiya katoaa. Jo ennen toisen kauden julkistamistakin monet nimittäin arvasivat sen pääjuoneksi otettavan neljäs ranobe The Vanishment of Haruhi Suzumiya, jossa Kyon eräänä päivänä huomaa Haruhin kadonneen ja maailman olevan kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan – aina sitä myöten, että Mikuru ja Yuki eivät tunne häntä ja Koizumi ei ole heidän kouluunsa koskaan tullutkaan. Tämä tarina liittyy kiinteästi, kuten sanottu, aikamatkustustarina Bamboo Leaf Rhapsodyyn: näiden kahden tarinan yhdistettyjen juonenkulkujen nerokkaan limittäiset kausaliteetit tulee olemaan upeaa nähdä animoitunakin.

Viidennen ranoben päättävä tarinapari Snow Mountain Syndrome ja Where did the cat go? puolestaan paitsi solmii edellisestä jatkuneet juonenpätkät loppuun myös tarjoaa kaksiosaisen jakson, ja samasta ranobesta löytyvä Endless Eight puolestaan paitsi tarjoaisi pakollisen uimapukujakson myös vahvistaisi aikamatkateemaa... näin niinkuin esimerkiksi. Kävi miten kävi odotettavissa on kuitenkin vähintään niin moe Yuki, että hampaanpaikat sulavat ajatuksestakin.

Aikaparadoksi! Jos Kyon ei olisi käynyt tapaamassa Haruhia kolmen vuoden takaisessa menneisyydessä, olisiko tämä ylipäätään hänestä kiinnostunut, tutustunut häneen - ja aiheuttanut niitä tapahtumia, joiden ansiosta hän Mikurun kanssa menneisyyteen ylipäätään päätyi?

Kulloistenkin hittien tulemiseen ja menemiseen tottuneiden kyynisten setien voi tietysti olla vaikea niellä sitä, että juuri tämä sarja olisi jotenkin ihmeellinen ja jäädäkseen tullut; kaikkein pahin möykkä syntyy Evangelioniin vertaamisesta. “Kyllä Lainistakin vouhotettiin silloin aikoinaan, vaan mites nyt?” he marisevat.

Japanissakin on kuulunut narinaa, mutta Evangelionin sijaan vertaamisesta Kyukyoku Choojin R:ään – erääseen toiseen fantastiseen koulutarinaan, jolla oli vuonna 1991 mittaamaton vaikutus 70-luvulla syntyneisiin otakuihin. Ajatus, että jokin Haruhin kaltainen voisi olla nyt yhtä tärkeä 80-luvulla syntyneille on näiden vanhemman sukupolven edustajille suunnilleen pyhäinhäväistys.

AnimeNationin vastausmies John Oppligerin mukaan Haruhi kuuluu näiden kanssa samaan kastiin, koska sillä on samanlainen kyky saada katsojansa tuntemaan henkilökohtaista yhteyttä hahmoihinsa (toisin kuin vaikkapa Lain). Selvimmin tämä näkyy siinä, että sekä Evangelion ja Haruhi saavat katsojansa uppoutumaan itseensä syvemmälle ja aktivoitumaan fanina. Asioiden hämäryys synnyttää katsojassa alitajuisen reaktion kaivaa esiin pienimmätkin tiedonmuruset ja jakaa ne muiden kanssa, oli kyse sitten vaikkapa niinkin pienestä seikasta kuin Haruhin absolutismi, Kyonin kännykän merkki tai se, että sekä Nagato että Ayanami olivat Toisen maailmansodan taistelulaivoja.

Lain on itse asiassa varsin hyvä vertauskuva, koska se asettaa asiat kontekstiinsa: myös se iski aikonaan ajan hermoon, koska Matrixin jälkeen kyberpunk oli taas muodissa ja länsimainen harrastajisto koostui suureksi osaksi opiskelijayksiöissään nyhväävistä nörteistä. Lainiin verraten uudemman jumaltytön ympärillä pyörivät tapahtumat ovat kyllä yksinkertaisempia ja helppotajuisempia, mutta samalla koko teos on helpommin markkinoitava. Ja vaikka Lainissa olikin faneille väkevämpi satsi pureskeltavaa ja spekuloitavaa se oli kuitenkin vain kerta-annos; Haruhin tarina jatkuu edelleen, ja sitä tulee aina vain lisää etsittäväksi ja tulkittavaksi. Evangelionille olisi epäilemättä käynyt samoin kuin Haruhille, jos netti olisi ollut sen aikana muutakin kuin pari hullua nyyssiä ja 56-kiloisia yhteyksiä.

Itse asiassa väitteleminen on kuitenkin turhaa, sillä käytännöllisesti katsoen Haruhi on 2000-luvun Evangelion ja Kyuchoo – puhe ei ole enää vain sen laadusta, vaan sen merkittävyydestä. Se on otakumassojen fanaattisen palvonnan ja wannabeälykköjen dissauksen kohde. Se yhdistelee katsojan ala- ja yläpäähän vetoavia elementtejä sopivassa suhteessa helposti kaupaksi menevään pakettiin ja, kuten sanottu, on kohdeyleisönsä tasalla ja puhuu sille sen omalla kielellä. Se on saanut ihmiset ajattelemaan, spekuloimaan, wikeilemään ja esseilemään riippumatta siitä, olisiko siinä alkujaan edes ollut mitään sen kummempaa analysoitavaksi. Ja senkin lopetus tulee todennäköisesti olemaan kömpelö ja epätyydyttävä.

Mutta minä tulen silti rakastamaan sen jokaista sekuntia.

Doojincircle Crazy Clover Clubin näkemys Haruhista.