Sovittamisen vaikeus

Viime postauksen pohdintaa teoksen tarkoitetusta kohdeyleisöstä voi toki laajentaa muihinkin suuntiin. Onko esimerkiksi sellainen alkuteoksen animesovitus jonka ymmärtääkseen on tunnettava alkuteos automaattisesti surkea? (Sivuhuomio: Nova, arkistot takaisin ennen kuin katoat!) Kenties - esimerkiksi Harry Potter -leffat ovat saaneet kohtuullisen haaleita arvosteluja, eivätkä kaikki fanitkaan niistä pidä. Mutta toisaalta niiden läpileikkausmaisuus tekee niistä vain huonoja yksittäisiä teoksia, ei niinkään huonoja franchisen osia - ja jos kaikki ovat jo kuitenkin lukeneet alkuteoksen, mitä väliä sillä on millainen teos olisi yksittäin tulkittuna? Vertauksia voisi tehdä vaikkapa .hack-franchiseen ja siihen miten ymmärrettävä se on yksittäisinä teoksina.

Toki kyseessä olisi melko huono vertaus, koska Harry Potterin ja NovaJinxin rageaman Uminekon tapauksessa kyseessä on kuitenkin sovitus eikä itsenäinen tuoteperheen osa. Ja totta on myös, että sovituksen pitäisi pystyä seisomaan myös omilla jaloillaan. Jotkut sovituksien tekijät osaavat tämän hyvin; esimerkiksi Kyoto Animation oli ennen loputtoman elokuun tapausta lähes yksimielisesti sekä alkuteoksen fanien että uusien katsojien arvostama sovitusten tekijä. Esimerkiksi Haruhin ensimmäiseen tuotantokauteen ja sen openingiin upotettiin aiemmin mainitsemiani pikku detaljeja, jotka saivat alkuteoksen fanit hyrisemään tyytyväisyydestä kuitenkaan uusia katsojia häiritsemättä tai mitään spoilaamatta.

KyoAni onnistui jopa Clannadin sovittamisessa sekä alkuteoksen faneja miellyttävään että siihen tutustumattomille katsojille ymmärrettävään muotoon, mikä sen kerronnan pikku omalaatuisuudet huomioon ottaen oli varsinainen uroteko.

Ja siinä missä Haruhin openingissa oli jokunen silmäniskuviittaus alkuteoksen faneille on Clannadin opening tungettu niitä täyteen. Se on tyyliltään äärimmäisen tyypillinen visual noveliin perustuvan animen opening hahmoesittelyineen, moeruumiinkielineen (joiden saralla K-ON! toisaalta ylittää sen kirkkaasti), nopeine sivuhenkilövinjetteineen ja tunnelmanluonteineen. Toisin kuin moni muu visual novel- ja erogeadaptaatio se ei myöskään spoilaa puolta sarjan sisällöstä openingillaan: alkuteosta tuntemattomalle esimerkiksi lavalla seisova Nagisa, lumeen tuupertunut pikku-Nagisa, angstinen Kyou, pyörätuoli sekä Tomoyon kirsikkapuut ja karhupuku eivät sano yhtään mitään ennen kuin ne tulevat vastaan itse sarjassa, joten ne eivät niin ollen myöskään voi spoilata siitä mitään. Tästä näkökulmasta katsoen esimerkiksi Tayutama epäonnistuu samaa yrittäessään katastrofaalisesti; se on ikävää, mutta homma nyt vain on niin että alkuteoksia pelaamattomat gaijinit eivät todellakaan ole näiden sarjojen ensisijaista kohdeyleisöä.

Metkan Clannadin openingista tekee kuitenkin se, että kaikki ennen sarjan nimeä näytettävä kuvasto siinä - lumeen hautautuneen tytön vierellä istuva robotti, kukkaniityn halki juokseva Ushio - on itse asiassa materiaalia ihan tarinan lopusta, After Storysta, joka animessa muodostaa toisen tuotantokauden (jolla on tietysti sitten uusi opening). Tuo niiden välissä oleva muutaman sekunnin mittainen välähdys Fuukosta löytämästä nukkuvan Ushion puun juurelta on itse asiassa koko hiton sarjan viimeinen kohtaus. Tällainen on mahdollista, kun koko alkuteos on jo valmis - toisin kuin vaikkapa Haruhin tapauksessa.

Tällainen menee jo selvästi sen ohi, että tarjottaisiin lisäarvoa alkuteoksen faneille - se on jo henkilökohtaista kosiskelua. Se on sitä, että animentekijät tökkivät katsojaa kyynärpäällä kylkeen ja sanovat "hei mekin ollaan nörttejä, mekin ollaan pelattu tän 70 tunnin visual novelin jokainen reitti läpi viiteen kertaan ennen kuin alettiin tekemään siitä animea." Se on merkki siitä, että tekijöillä on henkilökohtainen suhde teokseen jota he ovat sovittamassa.

Olen varma että itse kullakin tulee mieleen muitakin esimerkkejä.