Kuolleet nousevat kaitsemaan eläviä

Amph julkaisi toissaviikolla ensimmäisen omakustanteensa, Phantomland osa ykkösen. Englanninkielisen, A5-kokoisen ja 60-sivuisen lehden ensimmäiset 18 sivua voi lukea netistä, ja koko julkaisun saa omakseen kympillä postikuluineen. Tiivistelmänä tästä kirjoituksesta voisi sanoa, että sisältö on hyvinkin sen arvoinen.

Amphin sarjakuvat ovat hyvin epäkiitollisia arviointikohteita siinä suhteessa, että niistä on yleensä hyvin vaikea löytää mitään pahaa sanottavaa. Hän on löytänyt oman graafisen tyylinsä jo vuosia sitten ja on sittemmin hionut sen selkeästi tunnistettavaksi ja kompastelemattomaksi, ja sarjakuvakerronnankin puolella hän on ehdottomasti japanilaisimmassa päässä; suurin osa suomalaisista mangavaikutteisista piirtäjistähän käyttää enemmän tai vähemmän länsimaista kerrontaa, ja mangavaikutteet ovat jääneet ruutusommittelun tai - vielä yleisemmin - pelkkän hahmosuunnittelun puolelle. Hän on kuitenkin sisäistänyt myös negatiivisen tilan käytön, joka niin usein erottaa jyvät akanoista. Esimerkkejä alla.

Nämä ovat molemmat aukeaman vasemmanpuoleisia sivuja. Aukeaman keskustaan päin jätetään luonnollisesti marginaali sitomista varten, vaikka ohuessa, nidotussa vihkossa kuvituksen piiloutumista selkämyksen sisään ei pelätä tarvitsekaan.

Myös selkeä rasterinkäyttö, vuotavien ruutujen suunta, perspektiivinkäyttö, yleisiä käytäntöjä noudattavat katuojanleveydet, dynaaminen katseenkuljetus ja kaikki muu nyhräysdirlandaa josta joko olen kirjoittanut jo aikoinaan tai josta olisi pitänyt kirjoittaa jo pitkään ovat edelleen hallussa ihan niin kuin ennenkin. Kenties lukuunottamatta tätä pientä yksityiskohtaa, jonka niidel nosti omassa arvostelussaan esille, mutta jota itse en huomannut aluksi lainkaan. Ehkä tämä osoittaa sen, että suurin osa ihmisistä ei osaa kiinnittää huomiota pieniin virheisiin niin kauan kuin kokonaisuus on kunnossa?

Ja kuten niidelkin sanoi Amphin tyyli on paitsi helposti tunnistettava myös äärimmäisen selkeä ja helppolukuinen - pientä tyylillä leikittelyä löytyy jonkin verran, mutta se kaikki on tehty hyvän maun rajoissa, eikä mauttomiin hikipisaroiluihin tai chibeilyihin ole tälläkään kertaa menty (tekijä kun ei niitä kauheasti arvosta). Kyseessä on siis paketti jota ei voi pahalla tahdollakaan haukkua ulkoasultaan muuksi kuin korkeintaan hieman kliiniseksi ja hajuttomaksi, mikä toisaalta tunnetusti on suomalaisen sarjakuvan kaikkein suurin synti. Sarjakuvahan on taidetta, ei missään nimessä tuote joka saisi käydä kaupaksi...

Mutta entäs se käsikirjoituspuoli sitten?

Niideliä häiritsi kaikkein eniten puutteellinen taustoittaminen: se, että vielä tarinan tämän osion aikana ei kerrottu juuri mitään sen maailmasta tai hahmojen taustoista, ja luonteetkin jäivät vielä parilla ranskalaisella viivalla summattaviksi pahvikuviksi. Oma kantani on edelleen, että kyseessä on juurikin oikea tapa aloittaa tarina - lukija on koukutettava mukaan räväkällä aloituksella joka herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia; selittelyn ja juonen aika voi koittaa sitten myöhemmin.

Ykkösosan 60 sivussa kerrottu juoni onkin toimintapainotteinen eikä, kuten sanottu, avaa taustamaailmansa mitenkään merkittävästi. Se kuitenkin vihjailee hyvin selkeästi siitä että taustat ja selitykset ovat kuitenkin olemassa tekijänsä päässä, ja että kyseessä on tietoinen päätös olla kertomatta niistä liikaa vielä tässä vaiheessa. Itse asiassa päähenkilöt esitellään nimeltä vasta ihan viimeisillä sivuilla - aivan kuin kaikki aiemmat tapahtumat olisivat olleet pientä pohjustavaa prologia ennen alkutekstejä.

Juuri tämä erottaa tämän monista muista vastaavista omakustanteista, joista monista irtoaa aidon ihmeen tunnun sijaan lähinnä viboja siitä että tekijä itsekään ei ole oikein tiennyt mitä on tekemässä. Kerrontatapa on harkitun tuntuinen: se mitä tausta-asetelmasta lukijalle kerrotaan - aina kaupungin nimeä, Santa Luison, myöten - käy ilmi toiminnan ja luonnollisen dialogin, ei sisäisten monologien, kertojan tai muiden tekstilootien avulla.

Kaksi siviiliasuista viranomaista, äkäinen vanha jermu Jon ja rimppakinttuinen harjoittelija Chie, ovat suorittamassa jälkimmäisen ensimmäistä virkatehtävää - antiikkikauppiaan arvotavarasalkun ryöstön estämistä. Jon on pahalla tuulella jouduttuaan nyypän lapsenvahdiksi C-luokan rutiinihommaan, jonka on tarkoitus koostua lähinnä rehentelevien pikkugangstereiden pysäyttämisestä ja rökittämisestä sekä salkun palauttamisesta. Hermoilevan Chien tekemän mokan takia homma kuitenkin mutkistuu, ja Jon joutuu jättäytymään vangiksi itsekin saadakseen salkun takaisin. Kuulustelutilanteessa lukijalle paljastuu heidän kahden olevan pelätyn erikoisyksikkö Cypressin joukkoja, joskaan kriminaalit eivät tätä ota aluksi uskoakseen.

Pahikset tuntevat myös näemmä Jonin tittelin ja maineen, vaikkakaan eivät naamaa.

Houdini-temppujen, rankan turpapyykin ja muutaman mutkan jälkeen tarinan ensimmäinen osa onkin sitten jo paketissa, ja seuraa paluu tukikohtaan, sarjan kolmannen hahmon esitteleminen ja pieni saarnanpoikanen. Salaperäisestä Cypressistä ei paljastu muuta kuin se että sen työntekijyys ei mitä ilmeisimmin ole vapaaehtoista vaan johtuu tarttuvasta viruksesta, jonka saaneet ilmeisesti joko kuolevat tai saavat jonkinasteisia supervoimia. (Tämä selittänee sen mitä Chien kaltainen kömpelö tonttu kyseisessä organisaatiossa tekee.) Tekijän itsensä mukaan viruksen tilalla oli vuosien takaisissa hyvin varhaisissa suunnitelmissa tarkoitus olla vampirismia, mutta onneksi hän päätti monimutkaistaa premissiä - vampyyrilasien läpi katsottuna asetelma kun saattaisi alkaa vaikuttaa jo vähän turhankin hellsingmäiseltä, ainakin vielä tässä vaiheessa. Ja toivottavasti tämän teoksen juoni osoittautuu sitä paremmaksi.

Ei sillä että asiaa vakavissani pelkäisin - hahmokaartista on esitelty vasta osa, ja kuuleman mukaan tarkoituksena on jatkossa herätellä ainakin moraalisia kysymyksiä jos ei muutakin. Tai itse asiassa niiden oli tarkoitus ilmetä jo tässä osassa - Jonin kun on tarkoitus olla psykopaatimpi ja empatiakyvyttömämpi kuin yksikään sarjan pahiksista. Oma teoriani on, että lukijat ovat niin tottuneet siihen että vittumaisimpienkin antisankareidenkin kovan kuoren alta paljastuu ennen pitkää hyväsydäminen renttu, että odottavat niin käyvän tälläkin kertaa - eivätkä näin ollen huomaa tällä kertaa vielä mitään...

Jos nyt jostain pitää välttämättä nillittää niin Chien pää on joissain kuvissa hassun pieni tämän vartaloon nähden. Se ei oikein vahvista vaikutelmaa 162-senttisestä tytöstä...

Yksittäinen vihko jonka kakkososan ilmestymisajankohdasta ei ole vielä tietoa ei tietenkään ole samanlainen media kuin viikoittain, kuukausittain tai edes neljännesvuosittain ilmestyvä luku, mistä johtuen lukijan pimennossapitämisellä ei voi pelailla kovin kauaa. Toisaalta pitempi sivumäärä antaa mahdollisuuden pitkäjänteisempään yhtenäiseen kerrontaan kuin mangassa yleensä, eikä cliffhangereihin ole mikään pakko turvautua: jo tämä ensimmäinen osa on jaettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti kolmeen kohtaukseen, jotka muodostavat tarinalle alun, keskikohdan ja lopun. Lisäksi pitempi sivumäärä mahdollistaa hillitymmän, kypsemmän ja vähemmän hektistä tarinankerrontaa kohti ajavan ekspositiotavan kuin ne karkeat infodumppaukset, joita moni manga joutuu pakon edessä käyttämään heti ensimmäisessä luvussaan.

Ja toisaalta kannattaa myös muistaa, että kyseessä ei ole mikä tahansa läpyskä joka poimitaan conista mukaan kivan kannen perusteella; eivätköhän suunnilleen kaikki ostajat jo valmiiksi tiedä kuka tekijä on. Näin ollen he myös tietänevät tekijän tekevän laatua ja hautovan jatkoa, joten enemmälle aukiselittämiselle ei välttämättä ole samanlaista tarvetta kuin kaupallisissa julkaisuissa.

Jäämme odottamaan jatkoa. Toivottavasti tälle ei käy niin kuin Seal of the Devilille.