Vierauden kaipuu

Ei se nyt ihan näin mene. Onneksi.

Kun aletaan puhua mangan aitoudesta ja länsimaisesta mangasta keskustelu kulkee yleensä aina suunnilleen samaa rataa.

Elitistinyyppä A huutaa naama punaisena että vain japanilainen manga on mangaa; ekumeniaspede B heittelee takaisin määritelmäpyyntöjä siitä millaista sarjakuvaa piirtäisi vaikkapa japanilainen mutta lännessä kasvanut tekijä tai länsimainen mutta Japanissa kasvanut tekijä; pseudomanganpiirtäjä C sanoo väliin että ainakin hän itse käyttää mieluiten vain sanaa "sarjakuva", ja että on hassua että niin moni elitistinyyppä kuitenkin piirtelee itsekin mangatyylisiä hahmoja; kustantaja D sanoo että eikös nyt kaikkea voisi sanoa mangaksi kun sehän kuitenkin tarkoittaa lähinnä tiettyä tapaa myydä ja kuluttaa sarjakuvaa; kustantaja E nokittaa että eivät he ainakaan ole mitään omaa tuotantoaan ikinä mangaksi sanoneet, ainoastaan mangavaikutteiseksi... ja niin edelleen. Jossain vaiheessa joku ehkä linkittää keskusteluun tietoja länsimaisista piirtäjistä mangapiirtäjien avustajina, ja keskustelun toinen osapuoli alkaa hekottaa että näihin teoksiin pitäisi sitten varmaan lätkäistä varoitustarra "saattaa sisältää länsimaisen ihmisen kädenjälkeä", heh heh.

Suurin ongelma tässä keskustelussa on se, että kaikki osapuolet puhuvat eri asioista. Elitistinyyppä puhuu niistä tarinoista ja hahmoista joita rakastaa ja joiden kaltaisia hänen ei ole onnistunut löytämään länsimaisista yritelmistä; ekumeniaspedelle on aivan sama miksi sarjakuvaa kutsutaan koska hän lukee sarjakuvaa siksi että se on sarjakuvaa; sarjakuvantekijä ei haluaisi leimautua "mangapiirtäjäksi"; kustantajilla on eri julkaisuohjelmat ja motiivit määritelmiensä takana. Mangan määritelmiä on yhtä monta kuin väittelijääkin.

Kodanshan julkistettua ensimmäisen kansainvälisen mangakilpailunsa tulokset palaute ei ollut erityisen imartelevaa: siitä kävi selväksi, että kustantamo oli odottanut ulkomaisilta tekijöiltä jotain uutta ja mielenkiintoista eikä pilkuntarkasti perinteisen mangan ulkonäköä, kliseitä ja tropeita mahdollisimman tarkkaan jäljittelevää kamaa. Miksi se sellaista olisikaan halunnut, kun sillä on jo eteinen täynnä japanilaisia tekemässä sitä? Tämän vuoksi kisan nimi muutettiin "Morning International Comic Contestiksi", ja sen etusivulla on siellä nykyään näkyvä disclaimeri.

When I read all the submitted works, what surprised me was that the submissions we received are not as diverse as works for other Japanese manga competitions, even though this is an international competition. Manga includes everything such as superhero comics and European comics etc. Even if the style of the work looks different from manga, it is manga as long as the creator thinks it is manga. Even if the content is unusual for manga, it is manga as long as the readers think it is. In Japan, manga has developed that way.

Eijiro Shimada, päätuomari

Japanilaisten määritelmä mangasta onkin luonnollisesti löysempi kuin kenenkään länsimaisen - mikä on ihan luonnollista, sillä hehän katsovat asiaa sisäpuolelta ja käyvät omaa keskusteluaan vieläpä japaniksi. He ovat tottuneet siihen että manga ei ole määrittelevä termi - vaikkapa bande dessinéen tai Japanissa amerikkalaisesta sarjakuvasta käytetyn termin "amekomi" tapaan - vaan yleistermi, jolla ei ole mitään erityistä arvolatausta. Länsimaiseen käyttöön tällainen ajattelutapa ei sovi, koska me emme puhu japania ja meille manga nimenomaan on määrittelevä termi, puhuimme sitten suomea tai englantia.

Kooji Yasuen ja Hiroshi Higuchin Ekkusuman (1994), yksi Marvelin monista yrityksistä valloittaa Japani 90-luvulla. Franchisestaan huolimatta tämä nimenomainen teos on tehty japanilaiselle yleisölle, joten se on mangaa.

Selkein ja toistaiseksi yksiselitteisin määritelmä länsimaisten harrastajien käyttöön lieneekin mm. Vehin käyttämä "manga on sarjakuvaa, joka on tehty japanilaiselle kohdeyleisölle." Mikäli globalisaatio jatkuu tätä vauhtia sekään ei toki välttämättä enää muutaman vuoden kuluttua päde, mutta toistaiseksi se toimii hyvin ainakin fandomin sisäisessä käytössä - lähinnä sen takia että keskimääräinen länsimainen otaku on kiinnostunut mangasta ja animesta hyvin suureksi osaksi sen vierauden takia.

Sittemmin Otaku USA -lehden päätoimittajaksi ryhtynyt Patrick Macias kirjoitti Japanissa vuonna 2005 julkaistun kirjansa Otaku in USA - Love & Misunderstanding! The History of adopted Anime in America! esipuheessa näin:

Every one of these foreign otaku has a different story to tell: what their first anime or manga or exposure to Japanese culture was. But it’s my feeling what motivates them is almost always the same. The global otaku is fundamentally dissatisfied with his, or her, own surroundings and, like Luke Skywalker in Star Wars, is looking off to the horizon in search of freedom and adventure. Japan is A New Hope.

I know just how they feel. American culture has become like Tatooine, repressive and conservative: a hostile environment to dreamers and people looking for alternatives. By contrast, Anime and manga shows Americans how to move beyond our social limitations: how to get past the old games of the jock and the cheerleader, how fluid sexuality and gender can be, and how there can be more to the range of human experience than just antiquated notions of “good versus evil.” And so, American otaku look to Japan for guidance and knowledge.

- -

Pop culture, no matter where it comes from, may look like disposable garbage most of the time. But when it ignites a burning fire within the human imagination, first in an individual and then spreading to a group, it has an immense power for change. Maybe it seems strange to you that Americans would be so willing to embrace a culture so unlike their own. But I guarantee, if you spent a few years bored out of your mind in Sacramento or an even more backwater US city, you might begin to see the light and maybe even find yourself taking a train over to Nakano Broadway or Akihabara.

Länsimainen ja japanilainen otaku ovat tässä kiehtovalla tavalla yhtä aikaa erilaisia ja samanlaisia - kuin esimerkki konvergentista evoluutiosta. Siinä missä länsimaiset otakut ovat perinteisesti olleet omaan kulttuuriinsa tuskastuneita taivaanrantaantuijottelijoita ovat japanilaiset otakut puolestaan yleensä olleet tuskastuneita omaan elämäänsä ja suunnanneet katseensa sisään- ja taaksepäin, vetäytyen 2D-maailman lohtuun tosimaailman realiteettien ahdistaessa. Molemmat kuluttavat samoja hyödykkeitä, mutta taustalla on perinpojainen motiiviero. Siksi harrastajakunnat näyttävät erilaisilta myös pärstäkertoimen suhteen.

Tämä kuva on vanha. Sen näkee jo siitäkin, että tytöillä on pyjamat päällä.

Kun Kodansha heinäkuussa 2007 julkisti aikeensa alkaa julkaista Fred Gallagherin Megatokyoa japaniksi alkoi jälleen yksi kädenvääntö siitä mikä on mangaa ja mikä ei. Tässä kohdeyleisömääritelmä osoittaa toimivuutensa: sen mukaan japaniksi julkaiseminen ei tee Megatokyosta sen enempää mangaa kuin Asterixistakaan (Futabasha, 1974). Kodansha sai lopulta toukokuussa 2009 Megatokyon ensimmäisen osan julkaistua, mutta se ei tee siitä sen enempää japanilaiselle yleisölle tehtyä kuin se oli ennen sitäkään. Tekijän kansallisuudella ei ole väliä, ainoastaan ensisijaisella kohdeyleisöllä: korealaisen Boichin Koreassa julkaistut työt ovat manwhaa, Japanissa julkaistut - kuten raavaan miehenkin itkemään saava, Kodanshan Morningissa julkaistu one-shot Hotel - taas mangaa.

Kourallinen länsimaalaisia on työskennellyt mangakoiden avustajina; Jeremy Mauneu avusti Tetsuo Haraa Fist of the Blue Skyssa, Jamie Lano puolestaan avustaa parhaillaan Takashi Konomia New Prince of Tennisissä. Muutama länsimainen tekijä on voittanut Japanissa järjestetyn kansainvälisen mangakilpailun, Madeleine Rosca etunenässä. Kodansha julkaisi Paul Popen töitä satunnaisesti vuosien 1995 ja 2000 välillä, kunnes korvasi hänet japanilaisella tekijällä jolla oli samantapainen piirrosjälki.

Tämän sukupolven aikana on ollut kuitenkin vain yksi länsimainen sarjakuvantekijä, jonka sarjaa on julkaistu japanilaisessa mangalehdessä japanilaisten mangasarjojen rinnalla luku kerrallaan, alun perinkin japanilaiselle yleisölle suunniteltuna ja tehtynä. Hän on amerikkalainen Felipe Smith, jonka manga Peepo Choo (ピポチュ) on ilmestynyt Morningin sisarlehti Morning 2:ssa kesäkuusta 2008.

"This cover will not happen in the States."

Smithin debyytti oli Tokyopopin Rising Stars of Manga, Volume 3:ssa julkaistu one-shot Manga, joka ansaitsi hänelle Tokyopopin perinteisen kolmen kirjan sopimuksen. 2005-2007 julkaistu MBQ ei kuitenkaan saavuttanut kovin kummoista suosiota, ja sitä lienee lähes mahdoton löytää näiltä leveyksiltä. Se kuitenkin herätti kustannusagentti Yukari Shiinan huomion ja sai hänet uskomaan, että Smithin Tatsuya Egawa -vaikutteiselle ja kumartelemattomalle tyylille voisi olla markkinoita Japanissa.

Kaikeksi onneksi Smith päätti olla pitämättä Shiinan lähettämää sähköpostia pilailuna, joten kesällä 2007 he tapasivat San Diego Comic Conissa Kodanshan kustannustoimittajan kanssa. Vielä samana vuonna Smith oli Japanissa neuvottelemassa siitä millaista sarjaa hän voisi alkaa tekemään - ja hänen ensimmäinen työnsä oli tehdä suunnitelemansa 40-sivuinen kuvakäsikirjoitus uusiksi kahdessa päivässä. "Tulet vielä kusemaan verta tämän työn vuoksi", kustannustoimittaja oli sanonut hänelle.

Smith painoi töitä läpi yön, ja sai viimeiset sivut valmiiksi vasta palattuaan toimittajan toimistoon. Tämä nyökkäsi, hymähti hyväksyvästi ja toivotti hänet tervetulleeksi remmiin. Smith muutti Japaniin, ja Peepo Choo aloitti ilmestymisensä seuraavana kesänä.

Sarjalla on useampia päähenkilöitä. Chicagolainen 16-vuotias Milton yrittää kovasti piilottaa sen että on valtava otaku ja Peepo Choo -nimisen sarjan (kevyesti verhoiltu parodia Pikachusta) suurin fani - hän jopa työskentelee ilmaiseksi figuureja vastaan. Hänen pomonsa sarjakuvakaupassa on wannabe-naistenmies Jody, jota kukaan ei kuitenkaan ole koskaan nähnyt yhdenkään naisen seurassa, ja jonka vakiotervehdys on "Yo! Miten menee, vitun nörtti?" Samaan aikaan Japanissa elää tokiolainen nuori yakuza Rockstar Morimoto, joka on ihastunut amerikkalaiseen gangstarappiin ja muuhun nykykulttuurin niin paljon että on jopa muuttanut nimensä, vaikka ei osaa tavata yksinkertaisimpiakaan sanoja englanniksi. Tämä joukko päätyy yhteen, kun Rockstarin vain "anikiksi" kutsuttu pomo palkkaa sarjakuvakaupan omistaja Gillin - joka on salaa bondagekamppeisiin pukeutuva palkkamurhaaja - Japaniin hoitelemaan erään hankalan tapauksen, ja tämä joutuu ottamaan Miltonin ja Jodyn mukaansa muka arvonnan voittajina ollakseen herättämättä poliisin epäilyksiä.

Jody, Milton, aniki ja Rockstar

Gillin lähtiessä leikkimään puukkohippaa yakuzojen kanssa Jody ja Milton tutustuvat paikallisiin, kuten Miltonin kanssa välittömästi bondaavaan otakutyttö Mikiin ja tämän ystävään, japanilaiseen seksismiin kyllästyneeseen Reikoon, joka kyynisyydestään ja väkivaltaisuudestaan huolimatta työskentelee uimapukumallina. Juoni on tiiviimpi kuin MBQ:ssa, mutta silti mielenkiintoisella tavalla hajanainen. Seksiä ja väkivaltaa on annosteltu rankalla kädellä.

Siinä missä osittain omaelämäkerrallinen MBQ suomi armotta amerikkalaista sarjakuvakulttuuria tekee Peepo Choo kaksin verroin enemmän: se onnistuu irvailemaan vuoron perään sekä lännelle että idälle. Pseudohomoeroottisten supersankarien keski-ikäiset fanit saavat kuulla Jodylta epämiellyttäviä näkemyksiä harrastuksestaan - ja heti perään myös "Japan is superioria" hokevat nuoremmat nörtit.

Sarjan kantava teema ovatkin sekä idän että lännen asukkien vääristyneet käsitykset, idealisoinnit ja stereotypiat toisistaan: Rockstar on oppinut kaiken mitä tietää Yhdysvalloista Hollywood-leffoista ja MTV:ltä, ja Miltoninkin puhtoiset ennakko-odotukset karisevat varsin pian.

Peepo Choo on siis todellakin - niin piirrosjäljeltään kuin käsikirjoitukseltaankin - sitä vierautta, jota Kodansha aikoinaan kisansa perustaessaan kaipasi. Se sisältää myös länsimaiselle yleisölle tarkoitettuja vitsejä: on vaikea uskoa että kukaan yhdysvaltalaista mangakustannusalaa seuraamaton tajuaisi mitä hauskaa on "Japa-Tastic Entertainmentin" (tutunoloinen logo, eikös?) mukanuorekkaassa toimitusjohtajassa, joka esittää weeaboille rakastavansa Japania ja sen kulttuuria, mutta takahuoneeseen päästyään sytyttää tupakan palavalla Peepo Choo -oheistuotteella.

Englantia puhutaan vaakasuoraan ja vasemmalta oikealle, japania pystysuoraan ja oikealta vasemmalle. Loogista.

Japanilaisten vierauden kaipuu on kuitenkin tunnetusti vähäisempi kuin länsimaisten. Jokainen Iron Wok Jania lukenut muistaa miten säännöllinen teema sarjassa on se, miten hyvin Jan ja hänen kilpakumppaninsa ovat onnistuneet sovittamaan ulkomaisen ruokalajin "japanilaiseen makuun." Jokainen "suomalaisessa saunassa" Japanissa käynyt tietää, ettei se muistuta lainkaan suomalaista saunaa. Jokainen ylipäätään japanilaista nykykulttuuria seurannut tietää miten japanilaisilla on tapana lainata asioita muista kulttuureista ja väännellä niistä oma, lähes tunnistamaton versionsa. Tässä mielessä Peepo Chookin on ensisijaisesti suunnattu japanilaiselle yleisölle, ja tekijän länsimaisuudesta huolimatta japanilaisen kustannustoimittajan kädenjälki näkyy siinä vahvana.

Japanilaisuus alkaa ensimmäisen luvun ensimmäiseltä sivulta - ja sittemmin myös ensimmäisen pokkarin kannesta - jossa sojottavat keskisormet välittävät lännessä täysin erilaista viestiä kuin Japanissa (jonka elekielikulttuurissa ne perinteisesti tarkoittavat enemmänkin haastetta kuin haistattelua). Ja kaikki me länsimaiset myös tiedämme, että teini-ikäisten amerikkalaisotakujen keskuudessa kuuminta hottia oleva sarja tuskin on Pokémonin kaltainen globaalisti menestynyt lastensarja - vaikka japanilaiset saattavatkin luulla muuta. Myöskään Miltonin matkimat Peepo Choo -poseeraukset eivät muistuta mitään länsimaisesta fandomista tuttua, vaan lähinnä oldschool-vitsimangojen poseerauksia (joita Aihara ja Takekuma aikoinaan parodioivat rakastavasti Even a Monkey Can Draw Mangassa, josta seuraava kuva on).

Loppujen lopuksi voisi siis spekuloida, että länsimaisen tekijän olisi aina ollut varsin helppoa tehdä sarja japanilaiseen makuun; heidän olisi vain tarvinnut lakata yrittämästä emuloida mangaa ihan niin kovasti. Ilman kunnollista ohjausta kenenkään sarjakuvantekijän on vaikeaa saada aikaan kiinnostavaa teosta kokonaan erilaiselle lukijakunnalle kuin mihin itse kuuluu: siksi suurin osa länsimaisten tekijöiden mangatyylisistä teoksista on kerronnaltaan niin heikkoja, ja siksi vaikkapa Yoshinori Natsumen Batman: Death Mask käy läpi joka ikisen 30 vuotta vanhan Batman-kliseen.

Vertical on ostanut Peepo Choon pohjoisamerikanjulkaisuoikeudet, ja se alkaa ilmestyä englanniksi kesällä 2010. Kenties länsimaisten tekijöiden länsimaiselle yleisölle tekemät japanilaistyyliset teokset ovat paradoksaalisesti olleet liian länsimaisia miellyttääkseen vierautta kaipaavia lännen otakuja, ja Peepo Choo tulee lopulta tarjoamaan aidosti japanilaisemman tulkinnan länsimaisen tekijän kädenjäljestä? Vai tuleeko Smithin hävyttömyyksiä viljelevä anteeksipyytelemättömyytensä vieraannuttamaan sensuroituun Narutoon tottuneet jenkit? Tiedä häntä.

Tämä on elokuussa postattu video. Vielä ensimmäisen luvun ilmestyessä Smith näytti tältä...