Animaattorien ankea elämä

Tämä kirjoitus oli alun perin huomattavasti nykyistä pitempi, mutta päätin jakaa sen kahtia aiheen kahtiajakoisuuden vuoksi. Jälkimmäinen puolisko tulee käsittelemään enemmän fanikulttuuriin tyytymättömyyttä animeen ja etenkin sen kulloiseenkin laatuun. Tyytymättömyyden syyt ovat ne vanhat tutut: fanimassat ovat tyhmiä ja niillä on paska maku; tuotantoyhtiöt juoksevat nykyään vain trendien perässä jeninkuvat silmissä; animaattorit ja ovat laiskoja ja tekevät vain paskaa.

Yksi asia on kuitenkin varma: Japanin animaatioteollisuus on kohdannut vaikeuksia, ja muitakin kuin taloudellisia. Se mistä kuitenkin vähemmän lännessä puhutaan on työvoimapula, jonka konkreettista vaikutusta animen laatuun ei kovinkaan usein tiedosteta - onhan toki helpompaa vain syyttää animaattoreita laiskoiksi.

Animaattori on kuluttava ja pienipalkkainen ammatti, jossa monikaan ei jaksa paria vuotta pitempään - taidot eivät pääse kehittymään, ja lupaavat ja kunnianhimoisetkin nuoret kyvyt siirtyvät pian muille aloille. Yhä enemmän työtä on 2000-luvulla jouduttu ulkoistamaan Koreaan: ei vain budjettisyistä, vaan siksi että kotimaista työvoimaa ei vain ole. Miksi näin - ja ennen kaikkea miksi näin ei ollut sillä kuuluisalla lamaa edeltävällä 80-luvulla, kun sarjoja tuotettiin enemmän kuin TV:ssä ehdittiin esittää ja tämän vuoksi oli keksittävä OVA-formaatti kysyntään vastaamaan? Palkat kun kuitenkin olivat silloin samat. Production I.G:llä kymmenen vuotta sitten työharjoittelussa olleen Kristian Huitulan mukaan ne olivat vuonna 1999 jopa hieman nykyistä matalammat. (Tai sitten I.G maksaa paskaa palkkaa.)

Japanilaiset ovat kansana tottuneita seuraamaan vanhoja kaavoja, joten järjestelmän sisäistä kritiikkiä kuulee harvoin. Mielenkiintoisen näkemyksen tähän ongelmaan tarjoaa kuitenkin ohjaaja Osamu Yamasaki Japan Animation Creators Associationin nettisivuilta löytyvässä blogissaan, eritoten tässä kirjoituksessa. Referoin sen kiinnostavimmat pointit tähän.

(Huomioikaa ero ohjaajan, jakso-ohjaajan, animaatiopäällikön, pääanimaattorien ja välianimaattorien välillä. Jos ohjaajan (kantoku) ja animaatiopäällikön (sakuga kantoku; kirjaimellisesti "avainanimaatio-ohjaaja" ja englanniksi usein "animation director") tittelit ovat erilliset vastaa ohjaaja storyboardeista ja käsikirjoituksesta, animaatiopäällikkö puolestaan toteutuksen teknisestä puolesta ja jäljen yhdenmukaisuudesta. Ohjaaja puolestaan jakaa yleensä vastuutaan jakso-ohjaajille, koska yhden jakson tuotanto on pitkä ja hidas prosessi, ja jonkun pitää kuitenkin säilyttää kokonaiskuva koko sarjasta. Kokeneet pää- eli avainanimaattorit, joita yhdellä projektilla voi olla kymmeniä, vastaavat avainfreimien (genga) piirtämisestä. Välianimaattorit puolestaan täyttävät avainfreimien väliin jäävät aukot välifreimeillä (dooga).)

***

Nykyaikaista animenväritystä Paranoia Agentissa. Bonuksena Halko.

Välianimaattorille maksetaan 200-250 jeniä per piirros, ja yksi välianimaattori piirtää nykyään keskimäärin 500 piirrosta kuussa. 10 prosentin veron jälkeen tästä seuraavat 90 000 - 100 000 jenin (680-750 euron) kuukausitulot. Ottaen huomioon että Tokiossa halvimman mahdollisen luukun kuukausivuokra on keskimäärin 50 000 - 70 000 jeniä (380-530 euroa) ja että pitäisi maksaa vielä ruoka ja eläkemaksutkin on selvää, että tällä palkalla ei elä.

Skaalan toisessa ääripäässä värittäjille maksetaan jonkin verran vähemmän, 180-200 jeniä kuussa. Yksi värittäjä pystyy kuitenkin saamaan valmiiksi jopa 2000 piirrosta kuussa, joten verojen jälkeen tästä seuraa 320 000 - 360 000 jenin (2400-2700 euron) kuukausipalkka. Miksi tämä ero on näin räikeä?

Kyse ei ole siitä että piirroskohtainen palkkataso olisi muuttunut, vaan vain siitä että työmenetelmät ovat muuttuneet ja työtehokkuus sen mukana. Kalvoanimaatiosta on siirrytty digianimaatioon.

Animaatiokalvojen aikana jokaisen värittäjän piti maalata kalvo siveltimin, odottaa maalin kuivumista ja maalata varjot kääntöpuolelle, mikä vaati yhtä suurta työmäärää ja taitavuutta kuin animaattoriltakin. Värittäjä sai tuohon aikaan tehtyä noin 700-1000 piirrosta kuussa. Animaattoreilla puolestaan oli helpompaa: piirrosten ei tarvinnut olla täysin viimeisteltyjä ja huoliteltuja, koska niiden päälle joka tapauksessa maalattiin. Viivojen väliin sai jäädä aukkoja, koska väritystä ei tehty Photarin color fill -työkalulla. Viivapiirros siirrettiin paperilta kalvolle jäljennöskoneella joka poltti sille vain grafiittikynänjäljen, joten luonnostelun saattoi tehdä värikynillä samalle paperille kuin valmiin piirroksenkin. Tämän ansiosta 80-luvun välianimaattorit saattoivat saada valmiiksi hyvinkin 1000 piirrosta kuussa - ja näin värittäjien ja animaattoreiden palkkataso oli suunnilleen sama, noin 1500-1800 euroa kuussa. Pienehkö, mutta elämiseen riittävä.

Toki animaattorit ja tuotantoassistentit onnistuivat tappamaan itseään työnteolla jo ennen täysdigimenetelmiin siirtymistäkin, kuten tässä Komugi-chan -OVAn bonuspätkässä vuodelta 2002. Äänessä Halko.

Nykyään palkattavilta animaattoreilta kysytään heti ensimmäisenä, asuvatko he vielä vanhempiensa luona ja saavatko he vanhemmiltaan rahaa. Näin siksi, että nykyiset palkkatasot eivät vain yksinkertaisesti riitä elämiseen, ja tuottajat tietävät tämän. Tämän vuoksi paljon taitavia nuoria kykyjä jää kuitenkin palkkaamatta, ja jäljelle jäävät vain ne jotka ovat valmiita tekemään töitä 70 000 jenillä kuussa - ja heidän joukossaan on paljon harrastelijoita, otakuja ja vetelehtijöitä. Taitavia, kyvykkäitä ja kunnianhimoisia nuoria animaattoreita palkataan edelleen, mutta heidän määränsä on paljon vähäisempi kuin aikoinaan - ja heistäkin suurin osa lähtee ennen pitkää muualle heitä ympäröivien lorvehtijoiden turhauttamina, paremman palkan ja lyhympien tuntien perässä. He näkevät että videopelifirmoissa he voisivat ansaita 300 000 jenin kuukausipalkkaa, ja antavat järkensä puhua.

Tämä on johtanut huutavaan pulaan kyvykkäistä ja kunnianhimoisista animaattoreista. Keskimääräinen ohjaaja, animaatiopäällikkö tai pääanimaattori on nykyään 40-50-vuotias - mutta nämä samat miehet tekivät töitä ohjaajina, animaatiopäälliköinä ja pääanimaattoreina jo ennen kuin olivat täyttäneet kolmekymmentä. He pitävät Japanin animaatioteollisuutta kasassa, mutta heitä korvaamaan ei ole tulossa ketään.

Suurin osa nykyajan nuorista animaattoreista ei osaa sommitella layoutteja eikä ylipäätään piirtää kunnollista avainanimaatiota, joten jos ohjaaja tai animaatiopäällikkö ei korjaisi heidän työtään se näyttäisi hirveältä. Veteraanit joutuvat piirtämään kaikki avainfreimit, ja nuorille kehdataan antaa tehtäväksi vain kuvien puhtaaksipiirto. Tätä "sekundaariavainanimaatiota" tekevät nuoret animaattorit saattaa pitää itseään pääanimaattoreina, mutta 20 vuotta sitten sitä sanottiin "avainanimaation jäljentämiseksi." Se oli välianimaattorien työtä, jota tehtiin välifreimien kanssa puurtamisen ohella.

Keitaro Arimalta saatu Tsukuyomi Moon Phasen välifreimi kalvolla (alihankitettu Kiinassa noin vuonna 2004). Varjot merkataan värittäjiä varten sinisellä, valot ja hilightit punaisella.

Värittäjät, kuvauspäälliköt, äänituottajat ja muu tuotantotiimi valittavat nykyään usein ohjaajan tai animaatiopäällikön puuttuvan liiaksi animaattorien työntekoon ja viivyttävän aikatauluja - mistä seuraa myöhästymisiä ja puutteellisesti animoituja jaksoja. Mutta jos he eivät tekisi näin animaatio olisi kautta linjan nk. QUARITYa, ja hahmot näyttäisivät vääristyneiltä ja epämallisilta (作画崩壊, sakuga hookai). Ja kuka saisi syyt niskoilleen tuotantokomitealta? Ohjaaja ja animaatiopäällikkö. He eivät halua pilata mainettaan ja riskeerata tulevia työmahdollisuuksiaan, joten he uhraavat viikonloppunsa ja yöunensa nuorten animaattorien työnjäljen korjaamiseen.

Surkuhupaisinta kaikessa on, että animaatiopäällikölle maksetaan noin 300 000 jeniä per jakso. Ja koska jakson tuotanto kestää tyypillisesti kuusi viikkoa tästä seuraa vain 200 000 jenin (1500 euron) kuukausipalkka - jopa puolet vähemmän kuin värittäjille, vaikka animaatiopäällikkö olisi 20 vuoden työkokemuksen omaava veteraani!

***

Yamasaki julkaisi kirjoituksensa toukokuussa 2009, ja sen lopuksi pyytää JAniCAa asettamaan uusia säädöksiä palkoista ja jakamaan tuotantokustannukset uusiksi niin, että kunkin freimin 400 jenistä 300 maksettaisiin animaattorille ja 100 värittäjälle, mikä normalisoisi palkkatasot. Koko teollisuuden ongelmaa kun ei voi korjata pelkästään sillä, että yksi firma korjaisi korvauksiaan... Toivottavasti häntä on kuunneltu.

Myös Wall Street Journal kirjoitti tästä aiheesta viime syksynä. Kainaloon tehdyssä videojutussa vieraillaan Brain's Basella ja Telecomilla jututtamassa nääntyviä animaattoreita: