Vanhaan hyvään aikaan

Katsoin So-Ra-No-Wo-Toa, ja tulin ajatelleeksi... jos Haibane Renmei tehtäisiin nyt, sanottaisiinkohan sitäkin tyhjänpäiväiseksi, juonettomaksi moetyttösarjaksi?

Ihmislajille on luontaista se että kokemuksen (=iän) karttuessa osa yksilöistä tulee kyynistymään, ja että näiden yksilöiden ajatusmaailmassa "ennen oli kaikki paremmin" -asenne tulee valtaamaan entistä suuremman prosenttiosuuden. Tämä johtuu osaltaan siitä, että ihmisen preferensseillä on tapana lukkiutua totuttuihin asioihin; osaltaan taas siitä, että lapsena omaksumisaste on korkeampi eikä tyyliseikkoja osaakaan kyseenalaistaa vielä niin paljoa. Jokainen joka on harrastanut animea riittävän kauan tietää omakohtaisesti, että tällaisia ihmisiä löytyy paljon myös tämän harrastuksen parista. (Sivupalkin kysely on tähän aiheeseen relevantti.)

Fandomissa tapaa säännöllisesti yksilöitä joilla on suuria ja mittavia (joskin yleensä helposti kumottavia) argumentteja siitä miksi ennen oli piirretytkin parempia kuin nykyään, ja miten nykyään animaattorit ovat laiskoja ja tuotantoa sanelee raha toisin kuin kultaisella 80-luvulla. (Tsih.) Valituksenaiheet ovat aina samat: milloin vanha anime oli parempaa tyyliltään, milloin tekniseltä laadultaan, milloin aiheiltaan. Yksi ei voi sietää nykyistä moe-estetiikkaa ja pehmeämuotoisia hahmodesignejä, toisen mielestä perseestä on 2000-luvun käsikirjoitusten hahmokeskeisyys tarinakeskeisyyden kustannuksella. Kuka kaipaa 90-luvun chibejä, hikipisaroita ja muita huumoritropeita, kuka miehisiä jättirobotteja.

Yhteistä näille kaikille valittajille tuntuu yleensä olevan se, että jokainen kausi on heidän mielestään edellistä huonompi, eikä mitään hyvää kuulemma enää löydy. "Moe on syöpä joka tappaa animen" oli vanha virsi jo kauan ennen itkuvirsiä K-ON!:in kakkoskaudesta - esimerkiksi silloin kaksi vuotta sitten kun kirjoitin aiheesta viimeksi. Itse en kyllä purematta niele väitettä siitä että jonkun teollisuudenalan tuotannon laatu muka voisi laskea tasaisesti vuosikymmenestä toiseen, mutta nörttilogiikkahan on tunnetusti todellisuutta uhmaavaa...

Ulkomaanmarkkinoista ja jenkkirahalla tehdyistä sarjoista povattiin pelastusta laskevan syntyvyyden aiheuttamalle parhaan katseluajan valtavirta-animen ja lastensarjojen menekin laskulle, ja sen kuplan puhjettua vuonna 2005 teollisuus kääntyi kotimaanmarkkinoille ja keskittyi myöhäisyön vähemmistöyleisöjen tavoitteluun - tämä on ihan totta.

Mutta jos haluaa katsoa kolikon kääntöpuolta voi suhtautua asiaan vaikkapa niin, että tämän ansiosta meillä on vähemmän Witch Hunter Robinin ja Ergo Proxyn kaltaisia "länsimaiseen makuun" tehtyjä pliisuja synkistelysarjoja ja enemmän Mononoken, Zetsubou-sensein, Bakemonogatarin ja Kuuchuu Burankon kaltaista mahtavaa trippailua - siis sarjoja jotka ovat riittävän japanilaisia kiinnostaakseen meitä, jotka olemme kiinnostuneet animesta juuri sen vierauden takia.

Ja kenties myös poikkeavien taiteellisten ratkaisujen vuoksi.

Tietty on sitten niitäkin, jotka tykkäävät nimenomaan ei-japanilaistyylisistä animesarjoista, kuten vaikkapa tuo anonyymi tuolla ylempänä. Mutta siinä vaiheessa ollaankin jo melkein siinä vaiheessa että voisi kyseenalaistaa onko yksilö animen fani vaiko vain tietynlaisen animen fani. Toki sitäkään ei kiellä kukaan - mutta eikö se ole vähän niin kuin sanoisi itseään "italialaisten leffojen faniksi", mutta valittaisi vain vuodesta toiseen siitä miten italialaiset ei enää tee kunnon leffoja (eli spagettiwesternejä)?

< naulapaa> Aina sitä kahtoo jotain uutta sarjaa jakson, masentuu ja katsoo sadannen kerran Cowboy Bebopin

Vanhan kunnon Sturgeonin lain mukaan 90 % kaikesta on paskaa, mutta vähemmän tunnettu jatko kyseiselle sanonnalle on se, että kaikki ovat aina eri mieltä siitä mitkä teokset muodostavat sen jäljelle jäävän kymmenen prosenttia. Niidel argumentoi että tästä yhden henkilön makua miellyttävästä kymmenestä prosentistakin on 90 prosenttia paskaa, mutta loputtoman kierteen uhallakin voisin väittää että siitäkin jäljellejäävästä kymmenestä prosentista ollaan varsin usein eri mieltä... Kuka tykkää yaoistaan höttöisenä ja romanttisena, kuka itkuisena ja angstisena. Yksi pitää äidistä, toinen tyttärestä - ja juuri nämä vaihtelevat preferenssit ovat suurin kulttuuria rikastava tekijä. Ilman niitä tehtäisiin vain yhdenlaista taidetta ja yhdenlaista viihdettä, ja maailma olisi sanoinkuvaamattoman tylsä.

Tietty on olemassa myös objektiivisia laatumittareita, kuten tekninen toteutus, mutta se sitten ei koskekaan enää sisältöä - ja siitäkin voidaan vääntää peistä, jos mennään sen puolelle mikä on tyylillinen tehokeino ja mikä budjetinsäästökikka. (Tässähän lama-ajan anime kunnostautui urakalla - ja nykyään SHAFT aikataulukriisiensä vuoksi.)

Kyllä 90-luvulla hömppäkomediatkin oli parempia.

Mutta miksi sitten osa harrastajista kyynistyy (tai vanhenee jääriksi, jos sitä jaottelua haluaa käyttää) ja osa ei? Spekuloisin sen johtuvan yksinkertaisesti siitä, että eri harrastajat etsiytyvät animen pariin eri asioiden vuoksi.

2ch:n kollektiivinen mielipide luokittelee otakut niihin jotka pitävät animesta ensisijaisesti siksi että pitävät animesta taidemuotona ja niihin jotka ovat enemmänkin hahmojen faneja - mutta länsimaiseen animenkatsomisyleisöön tarvitaan lisää luokkia. Meilläkin on niitä jotka pitävät animesta koska se on animea, ja lisäksi hahmo-otakuja (joskin vähemmän kuin Japanissa) - mutta lisäksi on myös niitä jotka etsivät animesta itselleen ensisijaisesti viihdettä; kenties korvaamaan länsimaisen TV-viihteen, kenties toimimaan sille lisukkeena.

Tietty nämä jälkimmäisetkin tyypit voivat olla kiinnostuneita animen (tai mangan) tuotannosta, tekijöistä, taustoista ja tekniikoista, mutta prioriteettiero on varsin olennainen; jälkimmäinen harrastajatyyppi nimittäin on paljon kahta muuta tyyppiä kiinnostuneempi teosten sisällöllisestä laadusta. Ja koska heille on tärkeää se miten hyvin sarjat istuvat heidän omiin preferensseihinsä he ovat myös kärkkäitä kyynistymään vallitsevien trendien muuttuessa. (Tietty varmasti osansa on myös sillä, että netissä jokainen on kärkäs vetämään ylleen viisastelevan ja kyynisen kriitikon roolin...)

DKellis esitti kyrpiintymisensä "fan"domin yltiönegatiivisuuteen näin:

Something I've been puzzled about ever since I discovered online forums and chats and fandoms (ie for fifteen years now) is the prevalence of being critical as a default mode, which strikes me as a little contrary to being, you know, a fan.

---

Am I allowed to give a judgement on a show before it has ended? Eyebrows were raised when I named Kampfer as my favourite show last season before the last few episodes, but I do not see any objections mentioned to people slamming Omamori Himari after… what, two episodes? Is there some sort of definable, distinct, discernible threshold of "good" or "bad" that is accepted by the vast majority of people? And if I am not in this vast majority, should I have to join with that majority? Won't that contradict the message of "don't follow the crowd" that I keep hearing when I profess my love of cute girls in anime? Which crowd is the crowd?

Sometimes I get the feeling that I am only allowed to have opinions in sets, rather than individually-packaged a la carte. If I like this, I should dislike that. If I like both, I am deviant.

Näillä linjoilla ajatellen voisi tietty tehdä sen päätelmän että ne jotka eivät ole tulleet animen pariin pitämään siitä lähes ehdoitta eivät ole faneja, vaan että liiallinen kriittisyys ja faniasenteen puute laskisi heidät kasuaalin kuluttajat tasolle. Ovatko he sitten otakuja lainkaan? Vaikea sanoa. Tietty fanit ovat läpi historian kiistelleet faniutensa kohteista, siitä ei pääse mihinkään... joten kenties kysymykseen ei vain ole olemassa yhtä oikeaa vastausta.

Ei sillä että sitä onneksi tarvitsisi pohtiakaan - jokainenhan voi toki kuluttaa ihan mitä lystää. Luojalle kiitos noitaminAsta!

Fuck yes! You are the best show ever!